Olen tapaillut erästä naista noin kolmisen kuukautta; itse asiassa olemme tunteneet jo muutaman vuoden, mutta varsinainen suhde on vielä aika tuore. Tällä hetkellä kaikki tuntuu hyvältä, ja olemme molemmat onnellisia, mutta itseäni on alkanut kaivamaan suhteemme alun tapahtumat entistä enemmän.
Kun kerroin hänelle tunteistani keväällä (ollessamme ”vain” ystäviä), ilmoitti hän hetken mietinnän jälkeen ettei vaan tunne minua kohtaan samalla tavalla. Jatkoimme kuitenkin ystävinä sillä en halunnut häntä menettää, mutta aika nopeasti huomasin että romutan vain itseäni; kun laastarin irrottaa kerralla, on kipu kovempi, muttei kestä kovin kauaa. Ilmoitin hänelle ettemme enää voisi nähdä toisiamme. Luulin jo ettei hänestä kuulu mitään, mutta muutaman päivän kuluttua hän otti yhteyttä ja kertoi tajunneensa ettei voisi edes kuvitella elämäänsä ilman minua.
Loppu hyvin, kaikki hyvin? Näin luulisi, mutta itseäni nuo suhteen alun tapahtumat ovat alkaneet mietityttämään. En uskalla heittäytyä täysin suhteeseemme, sillä jotenkin ajattelen että entä jos hänen tunteensa muuttuvat taas pelkäksi ystäväksi. Voiko muka ensin olla tuntematta mitään ja yhtäkkiä tajuta ettei voikaan elää ilman toista? Epäilyttää että siinä vaiheessa kun tunteistani kerroin tapaili hän jotain muuta, ja katsottuaan tuon kortin loppuun valitsi minut helppona ja turvallisena kakkosvaihtoehtona.
Jotenkin kaikki tuo funtsinta, ajatukset toisesta miehestä ja etenkin hänen empiminen suhteemme alussa on saanut minut epäileväksi. Ja koska ajattelen olleeni pelkkä helppo ratkaisu, olen huomannut olevani mustasukkainen hänestä. Ja mustasukkaisuus ei kuitenkaan kuulu luonteeseeni joten tunnen huonoa omatuntoa siitä.
Vaikka hän suunnittelee jo yhteistä tulevaisuutta ja yhdessä vanhenemista, etenen itse kuin käsijarru olisi jäänyt päälle. Olo on tasaisen paska, ja olen jo harkinnut että vastaanottaisin muutaman vuoden ulkomaankomennuksen; voisi perääntyä kunniallisesti tilanteesta jonka epäilee kuitenkin jossain vaiheessa kääntyvän tappioksi.
En tiedä edes mitä haluaisin kysyä. Ehkä että voiko ihmisen tunteet nopeasti muuttua ystävyydestä vakavammaksi, ja etenkin että voiko ne sitten pyörähtää yhtä nopeasti takaisikin? Vai pitäisikö minun vaan yrittää unohtaa koko asia ja tarttua tähän hetkeen? Toisaalta tiedän että minun kannattaisi puhua hänen kanssaan, mutta yleensä ei kannata kysyä kysymyksiä joiden vastauksia ei halua kuulla.
Kun kerroin hänelle tunteistani keväällä (ollessamme ”vain” ystäviä), ilmoitti hän hetken mietinnän jälkeen ettei vaan tunne minua kohtaan samalla tavalla. Jatkoimme kuitenkin ystävinä sillä en halunnut häntä menettää, mutta aika nopeasti huomasin että romutan vain itseäni; kun laastarin irrottaa kerralla, on kipu kovempi, muttei kestä kovin kauaa. Ilmoitin hänelle ettemme enää voisi nähdä toisiamme. Luulin jo ettei hänestä kuulu mitään, mutta muutaman päivän kuluttua hän otti yhteyttä ja kertoi tajunneensa ettei voisi edes kuvitella elämäänsä ilman minua.
Loppu hyvin, kaikki hyvin? Näin luulisi, mutta itseäni nuo suhteen alun tapahtumat ovat alkaneet mietityttämään. En uskalla heittäytyä täysin suhteeseemme, sillä jotenkin ajattelen että entä jos hänen tunteensa muuttuvat taas pelkäksi ystäväksi. Voiko muka ensin olla tuntematta mitään ja yhtäkkiä tajuta ettei voikaan elää ilman toista? Epäilyttää että siinä vaiheessa kun tunteistani kerroin tapaili hän jotain muuta, ja katsottuaan tuon kortin loppuun valitsi minut helppona ja turvallisena kakkosvaihtoehtona.
Jotenkin kaikki tuo funtsinta, ajatukset toisesta miehestä ja etenkin hänen empiminen suhteemme alussa on saanut minut epäileväksi. Ja koska ajattelen olleeni pelkkä helppo ratkaisu, olen huomannut olevani mustasukkainen hänestä. Ja mustasukkaisuus ei kuitenkaan kuulu luonteeseeni joten tunnen huonoa omatuntoa siitä.
Vaikka hän suunnittelee jo yhteistä tulevaisuutta ja yhdessä vanhenemista, etenen itse kuin käsijarru olisi jäänyt päälle. Olo on tasaisen paska, ja olen jo harkinnut että vastaanottaisin muutaman vuoden ulkomaankomennuksen; voisi perääntyä kunniallisesti tilanteesta jonka epäilee kuitenkin jossain vaiheessa kääntyvän tappioksi.
En tiedä edes mitä haluaisin kysyä. Ehkä että voiko ihmisen tunteet nopeasti muuttua ystävyydestä vakavammaksi, ja etenkin että voiko ne sitten pyörähtää yhtä nopeasti takaisikin? Vai pitäisikö minun vaan yrittää unohtaa koko asia ja tarttua tähän hetkeen? Toisaalta tiedän että minun kannattaisi puhua hänen kanssaan, mutta yleensä ei kannata kysyä kysymyksiä joiden vastauksia ei halua kuulla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Epäilyttää että siinä vaiheessa kun tunteistani kerroin tapaili hän jotain muuta, ja katsottuaan tuon kortin loppuun valitsi minut helppona ja turvallisena kakkosvaihtoehtona. "
No entä jos se olisikin antanut lemput sille toiselle? Nyt valittelisit ettet voi luottaa naiseen koska pelkäät edellisen kohtaloa.
Minusta on ihan fiksua toimia noin kuin naisesi toimi, kun tapailee jotain toista.
Laitetaan loppuun muutama kannustava latteus:
Elämässä on otettava harkittuja riskejä. Ei se pelaa joka pelkää. Kerranhan se vaan kirpasee. Jos et veikkaa, et voi voittaa.
Hei!
Kommentoisin jotakin kirjoitukseesi. Ensinnäkin mieleeni tulee, että ehkä naisella oli todella jonkinlainen suhde meneillään silloin, kun te tapasitte? Ehkä jonkinlainen orastava suhde tai on-/off-suhde? Ja siitähän sinä et voi olla mustasukkainen; siitä, että ajoitus oli sattumalta alussa epäkiitollinen.
Jos mietiskelet jatkuvasti sitä, että voiko hänen tunteensa muuttua takaisinpäin pelkäksi ystävyydeksi, kulutat itseäsi aivan turhaan. KOSKAAN kukaan ei voi tietää, miten kukin tulevaisuudessa tuntee. Tärkeää ja hienoa kohdallanne on, että nainen jopa ilmaisee sulle halunsa elää kanssasi. Voi, kun omalle kohdalleni kävisi tuollainen tuuri! :) En ymmärrä, miksi "väkisin" epäilet hänen sanojaan?
Mustasukkaisuus on ok ja mielestäni jopa kuuluu rakkauteen. Tietenkin "normaalin" rajoissa. Jos ei tunne vähääkään mustasukkaisuutta joissakin tilanteissa, ei niitä todellisia tunteita taida ollakaan? Näin itse ajattelen.
Se, että kyselisit häneltä vähän väliä, rakastaako hän varmasti sinua kolmenkin vuoden päästä... Siinä ei ole mitään järkeä. Kiusaat vain itseäsi pyörittelemällä negatiivisia ajatuksia ja epäilyksiä. KUKAAn ei voi koskaan vannoa tunteitaan jossakin tulevaisuudessa. Rakkaudella, kunnioituksella, yhteen hiileen puhaltamalla teillä voi olla loppuelämän liitto edessänne!
Tähän sopisi: Tartu hetkeen! Nauti ihmeessä rakkaudesta, mikä kohdallesi on osunut!!
"Älä pelkää epäonnistumista niin paljoa,
että se estää sinua kokeilemasta uusia
asioita. Pelokkaasti eläen lopussa ajattelemme:
olisi pitänyt, olisin voinut ja olisin osannut."
ROHKEUTTA ja rakkautta elämääsi!
t. nainen nelikymppinen
Olen aina miettinyt tuota asiaa, miten mahdolista että jotkut hyväksyvät sen että he ovat kakkosvaihtoehto? Tiedän ainakin 3 miestä jotka ovat naisilta ensin saaneet kielteisen vastauksen-koska naisella oli joku toinen ihastus-ja sitten kun siitä suhteesta vuoden kahden jälkeen ei tullutkaan mitään- myönteisen vastauksen. Kaikki kolme miestä ovat nykyään jo yli 10 vuotta olleet naimisissa ihastuksensa kanssa. Yhdessä tapauksessa nainen kiinnostui miehestä vasta kun hän rupesi olemaan kiinnostunut toisesta naisesta. Eli sillai...Mutta olen kyllä aina miettinyt tuota asiaa..Niillä miehillä on kaikilla hyvä itsetunto, muuten se ei olisi edes mahdollista. Mutta onhan se tietysti niinkin että elämä jatkuu myöskin vaikkapa on eroja tai suhteista ei tule mitään. Onhan kaikilla oikeus onneen ja uuteen mahdollisuuteen. Kaikki suhteet voivat joskus mennä poikki-älä mieti tuota asiaa enää. Tärkein ei ole kuka on ollut hänen ensirakkautensa vaan kenen kanssa hän viettää loppuelämänsä. Toista ei voi koskaan omistaa.
Jos nainen seurustelee nyt toisen kanssa, minusta on ymmärrettävää, ettei hän jätä tätä vuokseni. Jos sitten osoittautuu, etteivät he sovikaan yhteen, hän voi kokeilla, miten hyvä poikaystävä minä olisin hänelle. Miksi sen pitäisi olla ongelma itsetunnolleni?