Oon jotenkin ihan väsynyt meidän suhteessamme. Tuntuu, kuin eläisin jossain tyhjiössä vaan, paha olla koko ajan. Koen, että olen ihan turha meidän parisuhteessa, mieheni saa minut tuntemaan inhottavaksi ja vähäpätöiseksi koko ajan.
Avomiestäni ei kiinnosta minun asiani juuri ollenkaan, tuntuu, että puheeni opiskelustani, töistäni, harrastuksista, ja muista minulle tärkeistä asioista kaikuvat kuin tyhjille seinille. Koko kevään, kesän ja alkavan syksyn olen ruinannut jotain yhteistä tekemistä, kesälomareissua, ravintolailtaa, terassille menoa, leffailtaa, retkeä uimahalliin, ihan mitä vaan. Mikään ei ole käynyt. Hän on kuulemma sellainen, että ei oikein osaa suunnitella etukäteen tuollaisia. Noh, kyllä hän oman rallireissunsa ja työporukan baari-illan suunnitteli jo pitkään etukäteen, ja sinne kyllä kiinnosti lähteä.
Joudun terveyden takia käydä vähän kauempana eräässä hoidossa, tämän hoidon takia minun pitäisi lepäillä viikon verran, eli kotitöistä ym. pitäisi pitää vähän paussia. Tämä viikko on miehelleni yhtä tuskaa, esim. ruuanlaittamisesta hän marisee koko ajan. Noh, sain sit vaan itseni entistä kipeemmäksi, kun viime kerralla piti kaikki tehdä silti itse, että eipä tullu ruokaa pöytään mieheltäni. Kyllä tunnuin silloin, niin arvokkaalta ja tärkeältä hänelle.
Seksistä en nauti en enää ollenkaan, olen yrittänyt kertoa mistä pidän, mutta seksi on silti hänen puoleltaan sitä samaa, sängyssä, ennen nukkumaan menoa, hän työntää käden suoraan jalkoväliini ja yrittää räpeltää jotain, itse yhdyntä kestää noin pari minuuttia, loppu on sit kamalaa hinkkaamista, jotta minä saisin orgasmin. Viime aikoina en orgasmia enää ole saanut pitkään aikaan. Ja kyllähän tähän varmaan tää henkinen puolikin vaikuttaa. Olen yrittänyt iltaa pitkin ehdotella seksiä, ei käy, kun kuulemma telkkarista tulee hyvä ohjelma. Etsin meille seksikirjan, jossa neuvottiin uusia, erilaisia asentoja, mieheni ei sit tutustunu opukseen ollenkaan, vaikka sitä ehdotin. Kun toivon ja ehdotan, että hän koskettaisi minua näin tai näin, toivomukksiani ei koskaan oteta huomioon. :(
Kun ollaan jossain kaupassa, kadulla tms, mieheni ei yleensä edes puhu minulle mitään, kuljen kuin varjo hänen perässään. Jos pussaan häntä julkisella paikalla, hän on jotenkin säikähtäneen oloinen, hänen on vaikea katsoa minua edes silmiin.
Taannoin olimme kumpikin omalla porukallamme baarissa (hän kavereineen, minä kavereineen). Sovimme, että tapaamme loppuillasta sitten samassa baarissa. Pyysin miestäni useita kertoja tanssimaan kanssani, mutta hän ei lähtenyt. Menin sitten tanssimaan toisen miehen kanssa, joka minua kävi pyytämässä mukaansa tanssilattialle. Jotenkin se sai mut havahtumaan kaikkeen, että miksi minun pitäisi sietää tuollaista käytöstä koko ajan avomieheltäni. Miksi pitäisi tuhlata elämänsä siihen, kun kokee, että toista ei toinen kiinnosta pätkän vertaa? Onko kellään kokemuksia/ajatuksia siitä, voiko toinen muuttua? Mieheni hokee, että hän rakastaa minua, mutta ne jotenkin jäävät vain sanoiksi. Teot puuttuvat...
Avomiestäni ei kiinnosta minun asiani juuri ollenkaan, tuntuu, että puheeni opiskelustani, töistäni, harrastuksista, ja muista minulle tärkeistä asioista kaikuvat kuin tyhjille seinille. Koko kevään, kesän ja alkavan syksyn olen ruinannut jotain yhteistä tekemistä, kesälomareissua, ravintolailtaa, terassille menoa, leffailtaa, retkeä uimahalliin, ihan mitä vaan. Mikään ei ole käynyt. Hän on kuulemma sellainen, että ei oikein osaa suunnitella etukäteen tuollaisia. Noh, kyllä hän oman rallireissunsa ja työporukan baari-illan suunnitteli jo pitkään etukäteen, ja sinne kyllä kiinnosti lähteä.
Joudun terveyden takia käydä vähän kauempana eräässä hoidossa, tämän hoidon takia minun pitäisi lepäillä viikon verran, eli kotitöistä ym. pitäisi pitää vähän paussia. Tämä viikko on miehelleni yhtä tuskaa, esim. ruuanlaittamisesta hän marisee koko ajan. Noh, sain sit vaan itseni entistä kipeemmäksi, kun viime kerralla piti kaikki tehdä silti itse, että eipä tullu ruokaa pöytään mieheltäni. Kyllä tunnuin silloin, niin arvokkaalta ja tärkeältä hänelle.
Seksistä en nauti en enää ollenkaan, olen yrittänyt kertoa mistä pidän, mutta seksi on silti hänen puoleltaan sitä samaa, sängyssä, ennen nukkumaan menoa, hän työntää käden suoraan jalkoväliini ja yrittää räpeltää jotain, itse yhdyntä kestää noin pari minuuttia, loppu on sit kamalaa hinkkaamista, jotta minä saisin orgasmin. Viime aikoina en orgasmia enää ole saanut pitkään aikaan. Ja kyllähän tähän varmaan tää henkinen puolikin vaikuttaa. Olen yrittänyt iltaa pitkin ehdotella seksiä, ei käy, kun kuulemma telkkarista tulee hyvä ohjelma. Etsin meille seksikirjan, jossa neuvottiin uusia, erilaisia asentoja, mieheni ei sit tutustunu opukseen ollenkaan, vaikka sitä ehdotin. Kun toivon ja ehdotan, että hän koskettaisi minua näin tai näin, toivomukksiani ei koskaan oteta huomioon. :(
Kun ollaan jossain kaupassa, kadulla tms, mieheni ei yleensä edes puhu minulle mitään, kuljen kuin varjo hänen perässään. Jos pussaan häntä julkisella paikalla, hän on jotenkin säikähtäneen oloinen, hänen on vaikea katsoa minua edes silmiin.
Taannoin olimme kumpikin omalla porukallamme baarissa (hän kavereineen, minä kavereineen). Sovimme, että tapaamme loppuillasta sitten samassa baarissa. Pyysin miestäni useita kertoja tanssimaan kanssani, mutta hän ei lähtenyt. Menin sitten tanssimaan toisen miehen kanssa, joka minua kävi pyytämässä mukaansa tanssilattialle. Jotenkin se sai mut havahtumaan kaikkeen, että miksi minun pitäisi sietää tuollaista käytöstä koko ajan avomieheltäni. Miksi pitäisi tuhlata elämänsä siihen, kun kokee, että toista ei toinen kiinnosta pätkän vertaa? Onko kellään kokemuksia/ajatuksia siitä, voiko toinen muuttua? Mieheni hokee, että hän rakastaa minua, mutta ne jotenkin jäävät vain sanoiksi. Teot puuttuvat...
Vastaukset 6
Vanhimmat
vastaavaa tilannetta.
Erosin muutama kuukausi sitten miehestä jonka kanssa loppujen lopuksi oli yhteistä vain asunto.
Ero oli ikävä, hän yritti kaikin tavoin hankaloittaa elämääni kun viimein tajusi että lähden.
Mutta nyt saan nukkua yöni rauhassa (känniääliö) ja ei tarvi pahoittaa mieltään typeristä pikujutuista. Ihminen muuttuuu vain jos itse haluaa!
Ja uskon ja tiedän että parempia miehiä on olemassa...
Sitä parampaa odotellessa... :)
Mitä enää mietit? Lähde pois huonosta suhteesta. Älä tunne turhaa velvollisuudentunnetta puolisoasi kohtaan jos ei hänkään tunne sinua kohtaan. Vaati rohkeutta lähteä, mutta se kannattaa varmasti.
Tuo oli todella tuttua juttua. Ensirakkauteni kanssa kävi samaten. Mies sanoi joka päivä rakastavansa mutta teot puhuivat aivan muuta. Kaikesta huokui ettei mies välitä eikä sitä kiinnosta.
Oma tilanteeni ratkesi niin, että ihastuin toiseen mieheen ja elin ihastuneen pilvilinnoissa. Aloin itsekin välinpitämättömäksi...tuli tunne että paskaako muakaan nappaa, oishan mulla muitakin ottajia. Oma mieheni heräsi jotenkin tässä vaiheessa ja päätti suhteemme kylmästi siltä istumalta taakseen katsomatta. Että eipä se rakkauskaan sitten loppujen lopuksi niin syvää ollut. 5 vuotta oltiin yhdessä.
Eli loppujen lopuksi mies varmaankin eli tylsässä suhteessa väärän ihmisen kanssa, mutta ei tiedostanut innottomuutensa syytä ennenkuin jotain radikaalia tapahtui...
Tuosta kaikesta on nyt 2 vuotta aikaa, enkä tunne päässeeni eteenpäin. Kyllä se vaan pahalta tuntuu. Ensin elää vuoskaudet suhteessa jossa itse rakastaa kovasti tuntien jatkuvasti että toinen ei välitä vaikka muuta väittää, sitten toinen jättää yllättäin todistaen ettei yhtään välitä.... :(
Ukkosi on sinulle aivan väärä! Nuorempana minulla oli samantapaisia suhteita. Ei tosin NOIN tylsiä! Bailasin ja seurustelin kyllä, mutta naimisiin en kuvitellutkaan meneväni. Kunhan kulutin aikaani mukavasti ja helposti.
Nyt vähän omatunto soimaa että olen kuluttanut monen naisen aikaa turhaan.
Väitän, että ukollasi ei ole minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia!
Kun teillä ei vielä ole lapsia, pakkaa kamasi tuosta helvetiltä kuulostavasta liitosta! Ja äkkiä, eikä nelikymppisenä!
Kerroit sairaudestasi joka vie sinulta välillä kaikki voimat ja vaatii lepoa niin paljon kuin mahdollista. Kuinka vakavasta sairaudesta on kyse? Millaisessa kunnossa tulet sairaalasta kotiin? Kuinka tauti etenee? Mikä on parantumisennuste? Sinun ei tarvitse vastata näihin kysymyksiin tähän ketjuun, mutta kehoittaisin sinua miettimään voisiko pelko sinun menettämisestäsi tai sairaudestasi ylipäätään olla syynä siihen miksi miehesi ottaa sinuun etäisyyttä?
Milloin sairaus ilmeni? Tiesikö miehesi siitä kun aloitte seurustelemaan vai tuliko yllätyksenä? Onko käytös ollut samanlaista aina? Jos ei, milloin miehesi alkoi kohdella sinua kaltoin?
Kun ukkini sai halvauksen, etäännyin hänestä aivan tiedostamattani. Teki todella pahaa katsoa miten ukin kunto heikkeni, puhuminen muuttui mahdottomaksi ja liikkuminen estyi kokonaan vaikka mieli olikin vielä virkeä ja ymmärrys kohdallaan. En uskaltanut käydä sairaalassa vanhempieni kanssa tai ylipäätään puhua koko asiasta. Vaikka ukin pois menosta on aikaa jo vuosia, tuntuu edelleen pahalta ajatella omaa suhtautumistani. Hävettää vaikken silloin aikanaan osannut toimia toisin. Etäännyin suojellakseni itseäni siltä kivulta, jonka kuoleman kohtaaminen aiheuttaa. Harmittaa kun en uskaltanut näyttää rakastavani. Ettei minusta ollut halaamaan tai istumaan pyörätuolin vierellä vanhan, itselleni tärkeän miehen seurana. Kun äitini joutui yllättäen leikkaukseen, olin shokissa. Autokolarin jälkeen pelkäsin siskoni pääruhjeen takia menettäväni hänetkin vaikkei vaaraa ollutkaan. Oma avopuolisoni uskalsi huoleltaan hädintuskin koskea minua kun aloin vuotaa verta silloin täysin selittämättömästä syystä. Tuskin koskaan osaa valmistautua täysin tuleviin tapahtumiin tai sopeutua niihin parhaalla mahdollisella tavalla. On kasvettava tilanteen mukana jos haluaa päästä eteenpäin tuntematta syyllisyyttä siitä ettei tehnyt voitavaansa.
Usein kun sairaus -oli se sitten suuri tai pieni, kohtaa perheen, se pysäyttää. Lähimmäiset ottavat sairauden vastaan kaikkein vaikeimmin. Mielessä pyörii menettäminen, kunnon heikkeneminen, oma vastuu olla rinnalla vaikeimpinakin aikoina, "pakko" olla näyttämättä mitä todella ajattelee, suojelunhalua ja huoli, pelko siitä että kosketus voi satuttaa. Avoimuus on kaikkein tärkeintä. Vaikka itse olisit jo sinut sairauden kanssa, miehesi ei välttämättä ole sitä. Puhukaa ja selvittäkää asia. Kerro miltä sinusta tuntuu sillä uskon ettei miehesi näe sinua omien tunteidensa läpi.
Tiedän että sinulla on paha olla, mutta pyydän teidän molempien puolesta sinua selvittämään miksi miehesi käyttäytyy sinua kohtaan noin? Voisiko miehesi asennoituminen suhteeseenne olla hätähuuto hänen omalle pelolleen ja vaikeudelle sopeutua tilanteeseen? Voisiko se olla osittain syynä miehesi käytökseen? Vaikka syy ei löytyisikään sairaudesta, jokin hänen käytöksensä takana on.
Toivon sinulle ja teille kaikkea hyvää jatkoon.
Miksi miehesi on tuossa suhteessa? Eihän tuo ole parisuhde, hän suhtautuu sinuun kuin palvelijaan.
Joko sillä on toinen nainen muualla, tai onpas sit helevetin itsekeskeinen tyyppi.