Erosimme kesällä... MINUN tahdostani, niinkuin olen jälkeenpäin monesti kuullut!
En ollut tyytyväinen suhteeseemme, tunsin, ettei mulla ollut lainkaan elämää.
Kaiken ajan työpäivän jälkeen vietin kotona pitäen miehestäni "huolta" tai olin hänen kanssaan milloin missäkin, kylläkin tosi harvoin. Jopa lapseni (mies ei näiden lasten isä) jäivät toiseksi, kun koitin pitää miheni suht koht hyväntuulisena ja erossaajatuksesta, että jospa lähtisi baariin. Sinne hän silloin meni, jos minulta ei riittänyt hänen mielestään aikaa hänelle, vaan menin esim.lapseni peliin tai satuin puhumaan ystäväni kanssa puhelimessa. (Puhelut ajoitinkin tästä syystä yleensä työmatkojen ajaksi,mutta joskus joku "uskalsi" soittaa mulle kotiinkin...)
No, siis erottiin... Olemme edelleen yhteyksissä, aluksi enemmän, nyt vähemmän, koska olen ottanut kannan, etten halua olla hänen kanssaan kun on juonut ja eron jälkeen se on maistunut!
Ymmärrän kyllä senkin, mutta... olemme sopineet, että kenties yritämme uudelleen kun päihteet on saatu pois kuvioista, eli mies käynyt vieroituksessa.
Tiedän kyllä, ettei se välttämättä kertalaakilla onnistu, mutta... Sovimme joskus siitä jo yhdessä asumis aikoinamme, mutta ei se koskaan johtanut mihinkään.
Olin kenties tyhmä kun ajattelin, että yksin asuessaan hän tajuaisi oikesti miten tärkeäasia se on suhteemme onnistumisen kannalta.
En jaksa enää pelätä niitä hetkiä, jolloin putki pamahtaa päälle!
No, nyt se putki on päällä ollut jo pidempään, ei ihan yhtäjaksoisesti,koska työt hän vielä toistaiseksi on pystynyt hoitamaan, mutta kaikki sen jälkeinen aika menee enemmän tai vähemmän sekaisissa merkeissä!
Ja mulla on niiiiiin syyllinen olo, etten kestä sitäkään!
Jos alamäki jatkuu kauan, niin kaikki kaatuu hänen kohdallaan ja se pelottaa mua!
Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että tunnen jonkinlaista sääliä häntä kohtaan, muut tunteet ovat hävinneet tai menneet "piiloon" odottamaan josko joskus vielä niillekkin olisi tilaa...
Nykyisin en edes tiedä pystyisinkö enää missäänkään olosuhteissa elämään hänen kanssaan ja sekin tuntuu pahalta! Mies haluaisi jatkaa yhteiseloamme.
Aika sekavaa, toivottavasti joku sai kiinni mitä tarkoitan, olen vain niin hukassa ja tiedän, että vain minua voi tästä mieheni tilasta "kiittää"!
En ollut tyytyväinen suhteeseemme, tunsin, ettei mulla ollut lainkaan elämää.
Kaiken ajan työpäivän jälkeen vietin kotona pitäen miehestäni "huolta" tai olin hänen kanssaan milloin missäkin, kylläkin tosi harvoin. Jopa lapseni (mies ei näiden lasten isä) jäivät toiseksi, kun koitin pitää miheni suht koht hyväntuulisena ja erossaajatuksesta, että jospa lähtisi baariin. Sinne hän silloin meni, jos minulta ei riittänyt hänen mielestään aikaa hänelle, vaan menin esim.lapseni peliin tai satuin puhumaan ystäväni kanssa puhelimessa. (Puhelut ajoitinkin tästä syystä yleensä työmatkojen ajaksi,mutta joskus joku "uskalsi" soittaa mulle kotiinkin...)
No, siis erottiin... Olemme edelleen yhteyksissä, aluksi enemmän, nyt vähemmän, koska olen ottanut kannan, etten halua olla hänen kanssaan kun on juonut ja eron jälkeen se on maistunut!
Ymmärrän kyllä senkin, mutta... olemme sopineet, että kenties yritämme uudelleen kun päihteet on saatu pois kuvioista, eli mies käynyt vieroituksessa.
Tiedän kyllä, ettei se välttämättä kertalaakilla onnistu, mutta... Sovimme joskus siitä jo yhdessä asumis aikoinamme, mutta ei se koskaan johtanut mihinkään.
Olin kenties tyhmä kun ajattelin, että yksin asuessaan hän tajuaisi oikesti miten tärkeäasia se on suhteemme onnistumisen kannalta.
En jaksa enää pelätä niitä hetkiä, jolloin putki pamahtaa päälle!
No, nyt se putki on päällä ollut jo pidempään, ei ihan yhtäjaksoisesti,koska työt hän vielä toistaiseksi on pystynyt hoitamaan, mutta kaikki sen jälkeinen aika menee enemmän tai vähemmän sekaisissa merkeissä!
Ja mulla on niiiiiin syyllinen olo, etten kestä sitäkään!
Jos alamäki jatkuu kauan, niin kaikki kaatuu hänen kohdallaan ja se pelottaa mua!
Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että tunnen jonkinlaista sääliä häntä kohtaan, muut tunteet ovat hävinneet tai menneet "piiloon" odottamaan josko joskus vielä niillekkin olisi tilaa...
Nykyisin en edes tiedä pystyisinkö enää missäänkään olosuhteissa elämään hänen kanssaan ja sekin tuntuu pahalta! Mies haluaisi jatkaa yhteiseloamme.
Aika sekavaa, toivottavasti joku sai kiinni mitä tarkoitan, olen vain niin hukassa ja tiedän, että vain minua voi tästä mieheni tilasta "kiittää"!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kylmä totuushan on se että alkoholisti hakee jokaista mahdollista syytä ja selitystä omalle juomiselleen. Ja pahinta on vielä se että hän tosiaan uskoo niihin selityksiin ja kaukaa haettuihin syihin.
Nyt tää sun kaveri onnistui selittämään sulle ja itselleen että hänen juomisensa johtuu siitä ettet anna hänelle tarpeeksi sitä aikaa.
Älä ota syyllisyyden viittaa itsellesi sellaisesta asiasta mitä et voi etkä pysty muuttamaan, kyllä se mies aina jonkun syyn keksii, ja keksisi siitäkin huolimatta vaikka olisit 24/7/365 hänen kanssaan. Raittiuden on lähdettävä ihmisestä itsestään ja halusta saada oma elämä kuntoon.
Eli lysyesti, sinä et voi asioita muuttaa ja taakkaa toisen puolesta kantaa. Tässä asiassa jokaisen meistä on seisottava omilla jaloillamme.
Minä luulin joskus että kun otan, monien varoitusten jälkeen, mieheltä avaimet pois, jolle maistui myös alkoholi, että hän olisi tajunnut millaista on menettää nainen, lapsi ja yksi syntymätön lapsi. Menettää koko perhe mutta mies löysikin vain helpomman tavan elämää, ilman etä kukaan sanoo hänelle juomisesta. Jäimme lasten kanssa kakkoseksi alkoholilla, nyt kannan sitä tuskaa niskassani.
Usko vain, ihmiselle jolle alkoholi on tärkeää mikään muu ei merkitse mitään kuin siihen liittyvät asiat. Kuningas alkoholi parantaa, korjaa, antaa anteeksi jne... Heille se on pakotie ja pelastus, autuaallinen pakomaailma jonka rinnalla normaalille ihmiselle tärkeät asiat eivät merkitse mitään. Me normaalit emme sitä voi ymmärtää, miksi itkemme itsemme kipeiksi. "Kun mikään ei tunnu miltään", "KÄnnissä kaikki on kivaan, selvinpäin mikään ei toimi".
Minäkin huusin miehelleni usein vihaisena että "mää en vittu tarvitse sua mihinkään jos asiat ei muutu" ja sitä minulle on toistettu eromme jälkeen "sää saatana itte sanoit ettet tarvi mua mihinkään, niin, elä nyt sen mukaan". Kuten myös muistutettu että minä olin se joka avaimet otti pois, hän pyysi kerran takaisin mutta jos hän olisi silloin alkanut koiraksi hän saisi kuulemma olla loppuelämänsä koira, mitä sekään edes ikinä tarkoittaa.
-Kristiina-
Paljonko erostanne on aikaa? Oletko koskaan päässyt eroon syyllisyyden tunteesta, vai onko sen kanssa vain pakko elää?!
Meillä erosta aikaa 5kk. Nyt ainakin kannan vielä mukanani tekojani. Mies ei enää muistuta minua sanoista koska on hankkinut uuden elämän, naisen jne... mutta minä mietin miten olisi käynyt jos en olisi ottanut avaimia pois, olisiko mies sittenkin muuttunut, olisinko tullut onnelliseksi muutosten myötä vai oliko tämä ainut oikea teko. Jos en olisi tehnyt, olisiko elämä jatkunut samanlaisena. Vastausta en ikinä saa, en ikinä ehkä saa tietää miten olisi ollut parasta toimia. Tällä hetkellä tiedän vain että tein mitä tein ja sen kanssa on pakko oppia elämään. Toivon että jonain päivänä tekoni osoittautuu oikeaksi mutta nyt siihen liittyy paljon syyllisyyttä, katumusta ja jossittelua. Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä yksinäisyyteen liitossa, ainakin raskauden ajaksi ja tehdä päätökset vasta synytyksen jälkeen. Mutta minähän luulin että hän tajuaisi mitä menettää ja haluaisi tulla takaisin... en osannut edes kuvitella että hän oikeasti lähtee ja pystyy jättämään perheen, kaiken.
-Kristiina-
Kyllä sen syyllisyyden kanssa on vain "pakko oppia elämään" ja ajan myötä se sitten ehkä häviää.. kun sen kanssa oppii elämään niin ei siitä tunne enää niin suurta syyllisyyttä.
(Niin ainakin olen kuullut) :/
Me olemme eroamassa, mä eroa tehnyt jo pidemmän aikaa, mutta mies haluaisi vielä yrittää.. Mun puolelta rakkaus/tunteet kadonneet. Mies sanoo että hänen elämänsä on pilalla-mä olen pilannu sen, jos nyt erotaan. Itse en nää tässä enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin erota. Syyllisyys on vaan nyt ainoa tunne, jota "tunnen miestä kohtaan"... Mutta Tässä ei ole alkoholista kyse.
toiseksi on aika tarkistaa kuinka oikeutettua oma toiminta on.
Alkoholisti ei välitä muusta kuin viinasta sillä hetkellä kun juo. Vaikka menisi katkaisuhoitoon loppuelämä on taistelua viinan houkutusta vastaan.
Seurustelin alkoholistin kanssa, joka ei juonut kun tapasimme, mutta repsahti muutaman kuukauden jälkeen. Siinä sitten mentiin. Puolen vuoden päästä suhteemme luonne oli täysin muuttunut, myös minun tunteeni miestä kohtaan. Olin sisko, äiti, huolehdin, autoin, kuuntelin, annoin tukeni ja apuni. Mies joutui katkaisusta psykiatriselle ja taas hoitoon ja taas..repsahdus.
Suhteestamme ei ollut mitään jäljellä. Siitä on nyt kulunut yli vuosi. Soittelemme silloin tällöin, on kuulemma nyt ollut kuukauden selvinpäin. Dokausta kesti siis yli puolitoista vuotta.
Olen onnellinen, että en jäänyt odottelemaan ja unohtanut itseäni tuolloin. Olemme miehen kanssa ystäviä, mutta seurustelumielessä en enää häneen retkahda. Tunteet kuolivat aikaa sitten ja tiedän ansaitsevani paljon parempaa. Sinunkin on hyvä miettiä mikä on tärkeää. Sinä et saa miestä lopettamaan juomista. Lopettamispäätös syntyy miehellä itsellään, jos syntyy. Mikään mitä sanot tai teet ei siihen vaikuta. Alkoholistin itsekkyys on vailla vertaa ja mikään ei ole niin tärkeää kuin pullo.
Tää on vaan niin hiton surullista katsoa kun toinen kärsii... tekisi kuulema lähes mitä vaan jos ottaisin hänet takaisin... Kysyy, otanko hänet takaisin, jos lopettaa juomisen ja raitistuu... en voi luvata mitään, koska en tiedä... raittiuttahan ei heti näe ja hän ilmeisesti odottaa, että sanoisin "kyllä" heti mahdollisen katkaisun jälkeen...
Mielessä pyörii yhtenään, että jos sanon lopullisen "ei:n", niin mitä jos hänen alamäkensä vain pahenee, tai/ja tapahtuu jotain vielä pahempaa, kannan syyllisyyttä mukanani ikuisesti!
Ok, ystäväni vannottavat koko ajan, ettei syy ole minun, mutta siltä se silti tuntuu, eikä helpota sitten millään!
Mutta tällä hetkellä yhteenpaluu tuntuu vain aika mahdottomalta...
Mitä jos hän "raitistuu", palaamme yhteen, ostamme kenties yhteisen asunnon ym. jasitten hän retkahtaa taas!!!!
No joo, tiedän, että riskejäkin on joskus otetttava,mutta...
Fiilikset ovat tosi surulliset!
Ei nyt mene asiat aivan oikeanlaisessa järjestyksessä. EI ole sinun vika miehesi tila. Eieieieiei! Jokainen on vastuussa omista toimistaan.
Miehesi ei ole se ihminen, jolta saat elämääsi sitä mitä tarvitset ja kaipaat ja teidän täytyy molempien se hyväksyä. Ei aika tee muuta kuin irtipääsemisestä vaikeampaa, kyllä sen jo alusta näkee mihin toisesta on. Vaikka ei halua, uskalla katsoa- mutta kun se todellisuus realistisesti näyttäytyy niin parempi sitä on uskoa.
Itse kamppailen myös syyllisyyden kanssa erosta mieheen ja oikein vituttaa kuinka voikaan saada minut tuntemaan syyllisyyttä erosta kaiken sen paskan jälkeen jota häneltä siedin.
Emme ole kynnysmattoja! Kohti uutta, parempaa elämää! Voimia.