Ollaan 31v. pari.Yhteistä matkaa kertynyt reilu 13v.Kohta kaksi vuotta lähes seksitöntä liittoa takana. Tuntuu kuin mies olisi unohtanut, että vaimon kanssa voi harrastaa seksiäkin? Eikö sillä ole mitään tarpeita? Tässä vaan eletään niin kuin ei mitään, minusta me ollaan kuitenkin lähinnä kavereita enää. Katselen sitä sängyssä vieressäni kun se nukkuu, että kuka toi vieras mies mun vieressä oikein on? Mitä sen päässä liikkuu? Mitä se oikein tahtoo tältä meidän elämältä? Miten se voi tyytyä tälläiseen elämään? Huomaako se edes mua lainkaan?
Meillä on puoli vuotias vauva, eli ei ihan ilman seksiä olla oltu...mutta tietäisittepä vaan.. Yhdessä sovittiin, että aletaan vauvaa yrittämään, mutta kun sen aika tuli niin sain itku kurkussa anella miestä, että voisitko nyt... Aina vastaus oli ensin kärttyinen "En jaksa tänään" ja kun loukkaannuin niin lopulta tultiin kiukkuisena "hoitamaan" homma "Äkkiä sitten". Tuntui, että kyllä mun täytyy olla tosi vastenmielinen, kun mies puoliväkisin joutuu minua panemaan! Miksi ihmeessä edes suostui koko hommaan jos se noin hirveää on. Touhu oli niin karseaa, että ajattelin jos en ekassa kuussa tule raskaaksi niin en pysty tähän enää toista kertaa! Tulin kuitenkin raskaaksi ja siihen loppui seksikin. Nyt siis vauva puoli vuotta ja kerran on koitettu seksiä synnytyksen jälkeen, mutta mies laukesi jo ennen kuin kokonaan sisällä joten se siitä.
Kaiken lisäksi riitelemme rahasta lähes koko ajan. Miehen mielestä minun pitäisi elättää perhe ja maksaa puolet talolainasta(225e)ja omat laskuni tietysti pienellä (500e) äitiysrahallani ja mies saa sitten tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo. Koska minä sain vauvan kun halusin niin mieskin saa sitten mitä haluaa? Eihän mun rahat mihinkään riitä ja olen aina vähintään kaksi viikkoa kuusta rahaton. Ei ole kivaa tässä iässä elää miehen armopalojen turvin tyliin, jos olet kiltisti niin saat tänään ruokaa. Meillä on kaksi vanhempaakin lasta, 7 ja 12v. Minusta on hieman kohtuutonta, että joudun hoitamaan lapset yksin, kaikki kotityöt (koska kerran olen kotona) ja vielä elättämään perheen yksinäni, siis mitä mä sillä miehellä sitten teen? Ei siitä ole seuraakaan mulle, seksiä ei ole, rahaa se ei tuo taloon kuin itselleen ja lapsistakaan se ei ihan hirveästi tykkää.Olen miettinyt eroa jo vuosia, oikeastaan ihan suhteen alkuajoista asti, kun aina on ollut jotain ongelmia enkä vaan jaksais enää. Kai sitä helpommallakin vois elää. Aina kun luen tai kuulen toisten ihmisten elämästä niin tajuan kuinka vituillaan ja kummallista meidän elämä oikein on. Siihen on vaan niin tottunut ettei sitä tajua ettei se ole normaalia. On vaan niin vaikeaa silti riistää lapsilta perhe ja koti, ja itseltäänkin. Mistä sitä saisi voimia tehdä se lopullinen päätös.
Meillä on puoli vuotias vauva, eli ei ihan ilman seksiä olla oltu...mutta tietäisittepä vaan.. Yhdessä sovittiin, että aletaan vauvaa yrittämään, mutta kun sen aika tuli niin sain itku kurkussa anella miestä, että voisitko nyt... Aina vastaus oli ensin kärttyinen "En jaksa tänään" ja kun loukkaannuin niin lopulta tultiin kiukkuisena "hoitamaan" homma "Äkkiä sitten". Tuntui, että kyllä mun täytyy olla tosi vastenmielinen, kun mies puoliväkisin joutuu minua panemaan! Miksi ihmeessä edes suostui koko hommaan jos se noin hirveää on. Touhu oli niin karseaa, että ajattelin jos en ekassa kuussa tule raskaaksi niin en pysty tähän enää toista kertaa! Tulin kuitenkin raskaaksi ja siihen loppui seksikin. Nyt siis vauva puoli vuotta ja kerran on koitettu seksiä synnytyksen jälkeen, mutta mies laukesi jo ennen kuin kokonaan sisällä joten se siitä.
Kaiken lisäksi riitelemme rahasta lähes koko ajan. Miehen mielestä minun pitäisi elättää perhe ja maksaa puolet talolainasta(225e)ja omat laskuni tietysti pienellä (500e) äitiysrahallani ja mies saa sitten tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo. Koska minä sain vauvan kun halusin niin mieskin saa sitten mitä haluaa? Eihän mun rahat mihinkään riitä ja olen aina vähintään kaksi viikkoa kuusta rahaton. Ei ole kivaa tässä iässä elää miehen armopalojen turvin tyliin, jos olet kiltisti niin saat tänään ruokaa. Meillä on kaksi vanhempaakin lasta, 7 ja 12v. Minusta on hieman kohtuutonta, että joudun hoitamaan lapset yksin, kaikki kotityöt (koska kerran olen kotona) ja vielä elättämään perheen yksinäni, siis mitä mä sillä miehellä sitten teen? Ei siitä ole seuraakaan mulle, seksiä ei ole, rahaa se ei tuo taloon kuin itselleen ja lapsistakaan se ei ihan hirveästi tykkää.Olen miettinyt eroa jo vuosia, oikeastaan ihan suhteen alkuajoista asti, kun aina on ollut jotain ongelmia enkä vaan jaksais enää. Kai sitä helpommallakin vois elää. Aina kun luen tai kuulen toisten ihmisten elämästä niin tajuan kuinka vituillaan ja kummallista meidän elämä oikein on. Siihen on vaan niin tottunut ettei sitä tajua ettei se ole normaalia. On vaan niin vaikeaa silti riistää lapsilta perhe ja koti, ja itseltäänkin. Mistä sitä saisi voimia tehdä se lopullinen päätös.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tosin toisin päin. Mä en halua seksiä, ku olen pettynyt niin monta kertaa. Lapset sain anella aikalailla samaan tyyliin ku sä, mut sillä erolla, et mun mies ei voinu vastustaa seksiä, mut ei se ollu iloinenkaan ku kuuli et olen raskaana. Odotusajan sain yksinäni miettiä asioita, ei miestäni se vauva eikä minun terveys vaivannut. Ehkä mun tilanne ei ole noin paha ku sun, mutta tiedän mitä on olla naimisissa ja samalla yksinhuoltaja. Mä oon käyny asiat silleen läpi, et oon miettiny mitä elämältä haluan ja mitä siltä saa, joten ero tulee jossain vaiheessa väkisin vastaan. Enää en elä aamusta iltaan vaan toimin pidemmän suunitelman mukaan, katse tulevaisuuteen siinä uskossa, että joku päivä olen omassa pikku vuokrakämpässä. Lasten kanssa. Lapset on mun elämän rikkaus. Kun käyt asioilla seuraavan kerran, niin otappa kelasta, pankista ja sosiaalitoimistosta selvää, et miten sun talous menis jos sä vaan lähtisit lasten kanssa. Kuka sua tukee ja kuinka paljon. Kysele asuntojen hintoja tai vuokria, asumistuen määrää jne. Kun sä saat nää asiat selviksi, ni ehkä sulla sitten riittää rohkeutta lähteä. Ja vaikka olisitkin tiukilla, niin olisit ehkä sittenkin onnellisempi kuin mitä nyt olet. ;)
Mä uskon, et jokaiselle täällä on joku, mut sä et varmaan oo vielä sitä sun omaa ihmistä löytänyt.
itse elin lähes 15 vuotta liitossa, jossa ei mennyt päivääkään etten olisi miettinyt, pitäisikö erota. sitten vain päätin rohkeasti muutta yhteisestä kodisamme pois. syyski sanoin vain, etten enää rakasta ja sillä selvä. myönnän, että pelotti hemmetisti. meillä on kolme lasta ja pelkäsin myös kuinka he suhtautuvat asiaan. ensimmäisenä yönä omassa kodissani iski paniikki ja meinasin soittaa ex:lle, että hakee mut kotiin.
siitä on nyt kolme vuotta. kaikki on hyvin. lapset on sopeutunut kahden kodin elämään. nautttivat, kun saavat välillä olla ihan kahden jomman kumman kanssa. ex:kin kanssa ollaan ihan väleissä. päivääkään en tätä ole katunut!! ei se väkisin tahkoamalla onnistu, menee vain enempi solmuun.
Aika samanlaista meilläkin. Lapset tosin tuli molempien toiveesta, mutta mieheni ei ehkä sitten osannut kasvaa isän tehtävään. Lasten olisi pitänyt olla heti pikkuaikuisia. Kyllä hän heitä omalla tavallaan rakastaa, varmaan paljonkin, mutta arjessa sitä on välillä vaikea huomata.
Minua hän ei taida enää rakastaa. Tuskin edes pitää minusta. Enkä minäkään sen suuremmin välitä hänestä.
Samalla tavalla minäkin ihmettelen öisin, että kuka hän oikein on ja miksi hän siinä vieressäni edelleen nukkuu. Jos otan asian hänen kanssaan puheeksi, saan aikaan riidan. Tästä ei vaan keskustella, koska mitään keskusteltavaa ei ole. Ongelma on yksin minussa ja ikuisessa tyytymättömyydessäni.
Lapset alkavat olemaan sen verran isoja, että ehkä kohta teen ratkaisuni. Eteenpäin on auttanut omien mahdollisuuksien tutkiminen. Selvitin millaiseen asuntoon minulla on varaa ja mitä ruoka-, vaate-, vakuutus- yms kulut ovat. Aloin hyvissä ajoin säästämään sitä rahaa syrjään, mikä yksin eläessä menisi asumiskuluihin, kun ne yksin maksaisi.
Mutta ratkaisu ei silti ole helppo. Punnitsen päivittäin omaa tyytymättömyyttäni ja lasten hyvinvointia. Toistaiseksi lasten hyvinvointi on voittanut - mutta aina silloin tällöin tulee mieleen, että onko tämä se "perheen ilmapiiri" jonka haluan lasten oppivan normaaliksi....
Lapsuustarinani on sellainen, että meillä kotona teeskenneltiin että asiat ovat hyvin vaikka oikeasti kaikki perheenjäsenet voivat huonosti.
Isä oli välinpitämätön ja ehkä sen vuoksi äiti roikkui kiinni lapsissa. (läheisriippuvainen marttyyri)
tästä seurasi, että minä luulin, että kaikki miehet ovat samanlaisia kuin isäni, välinpitämättömiä.
vuosikausia elin välinpitämättömän ja itsekkään miehen kanssa, koska olin kotoa oppinut että se on vallitseva miehen malli.
Yllätyin suuresti kun havahduin, että maailmassa voisi olla ihania miehiä, jotka osaavat ottaa naisen huomioon ja tuottaa naiselle iloa elämään.
Erotkaa, muuten lapset saavat sellaisen mallin kotoa että välinpitämättömyys on vallitseva tyylisuunta.