Olen pitkään lukenut täällä teidän kirjoituksianne ja nyt tuntui siltä, että on pakko kirjoittaa. Olen vähän alle kolmekymppinen nainen. Olemme olleet mieheni kanssa pian 12v. Meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta, oma talo ja yhteiset muistot ja kovatkin kokemukset takana. Välillä on ollut vaikeaa ja välillä taas asiat hyvin. Minulla ollut tämä vuosi rankka, sairastellut ja töissäkin aika vilskettä. Olen sitten tietenkin kotona purkanut pahaa oloa miehelleni. Nyt viikko sitten hän sai sanottua, että haluaa eron, ei halua enään yrittää. Itse haluaisin, koska tiedän, että meillä olisi mahdollisuus, kun molemmat pistäisi itsensä likoon. Rakastan häntä ja olen yrittänyt nyt sen hänelle kertoa ja osoittaa.( aina sitä ei arjen pyörittämisessä osaa huomioida toista tarpeeksi).Olen tullut torjutuksi useamman kerran. Hän ei suostu tulemaan ulkopuolisen luokse keskustelemaan, itseni on ollut pakko. Kuitenkin hän käyttäytyy normaalisti, puhuu norm. tapaan, elää normaaliin tapaan jne. Hänestä ei huomaa mitenkään tilannetta jos ei tiedä. Ainoastaan meidän välillä tuntuu kuin siinä olisi seinä. Hän nukkuu edelleen vierelläni, eikä ole kotoa lähtenyt. Välillä ajattelen, että jospa sittenkin..... mutta sitten taas tunnen tulleeni torjutuksi. Tämä on todella vaikee ja itse voin jo fyysisesti pahoin. Tuijotan tyhjyyteen, ruoka ei maistu,itken itseni uneen. Välillä sanon hänelle, että lähde sitten helvetin äkkiä minua kiduttamasta ja välillä pyydän jäämään. Ilman lapsia tämä voisi olla helpompaa.... Kunpa osaisi nähdä positiivisia asioita, mutta mieli on vaan maassa.
Avioeroko ?
ei halua...
221965
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Onko teillä keskusteluyhteys?onko teistä jompi kumpi joka ei halua/pysty puhumaan.itse olin 25v naimisissa (nyt 45v) meillä yksi aikuinen lapsi.minun mieheni ei halunnut puhua kuin humalassa ja hänelle riitti koti, ruoka ym. perusasiat. raha oli hänelle myös tärkeä. yhtäkkiä hän ei halunnut edes nukkua samassa sängyssä.minua vietiin kuin vierasta sikaa. tunsin naiseuteni kärsineen ja ajauduin vieraaseen suhteeseen, se suhde on edelleen tärkeä, mutta vaikeuksia täynnä sekin. tänä keväänä ilmoitin haluavani erota, koska meidän liitto oli vain kahden ihmisen pysähtynyttä elämää. muutin pois ja miehelleni se oli kova isku.liittoa täytyy hoitaa, toista pitää pystyä kunnioittamaan ja seksuaalisesti täytyy olla jokinlainen kipinä.Se vaatii paljon pitkässä suhteessa. asiat eivät vain mene omalla painollaan. oletko aistinut että miehelläsi voisi olla toinen nainen? yleensä silloin sanotaan, ettei "jaksa enää yrittää".Onko hän edes yrittänyt jaksaa yrittää?Monesti se jää naisen tehtäväksi ja mies kokee sen ahdistavaksi kun nainen yksipuolisesti "yrittää". minulla se oli sellaista, ja sitten en jaksanutkaan kun sillä ei näyttänyt olevan vastetta.minutkin torjuttiin sanoilla "ei seiso". olisin vain halunnut olla lähellä.entäpä jos hänellä on erektio-ongelma?se on kova paikka miehelle, vaikka on niin monia tapoja harrastaa seksiä kuin yhdyntä. nykyisen poikakaverini kanssa on paljon erilaista seksiä, normaalia yhdyntää meillä on vähempi ja ompa mukavata!voi kun saisit kysymyksiisi vastaukset. ero on todella rankkaa, erosta puhuminen ja eroaminen on kaksi eri asiaa. oli sen verran rankka kokemus, että en suosittele kokeilemaan/toteuttamaan ihan vähäisin perustein. itselläni päätös kypsyi 5 vuotta.hyvää syksyä sinulle.
Ei ole keskusteluyhteyttä, kun toinen ei suostu puhumaan mitään asiaan liittyen. Tarttis varmaan juottaa se känniin, jos sitten saisi suunsa auki.
Epäilen suuresti, että toista naista ei ole.
Eikä ole erektio ongelmaa... kyllä toimii, kun vaan hän haluaisi.
Itse en ymmärrä miten toinen voi olla niin viileä, tunteeton. Vaikka varmasti huomaa, että minulla on paha olla!
Kyllä se tuntuu suurimmalta ongelmalta puhumattomuus.Minun ex oli juuri samanlainen, selvinpäin ei mitään tunteista puhumista.työasioista ja muista kyllä vaikka kuinka.Mutta jos vähääkään puheeni sivusivat tunneasioita, niin suu oli kuin vetoketjulla kiinni!Ikäänkuin hän pelkäsi omien kasvojensa paljastuvan, jos tunteistaan joutuisi kertomaan. Mutta sitten aukesi suu, kun ilmoitin erosta, sieltä tuli aivan yllättäviä asioita, mutta onhan se jo silloin myöhäistä. 25 vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Rakkaus oli loppuunkulunut ja jäljellä tyhjyys.Minunkin ex huomasi että minulla oli paha olla, muttei tehnyt sen asian eteen mitään, vaikka minä sanoin etten ole onnellinen. mies jotenkin odotti, että jospa se aika tekisi tehtävänsä ja minä tulisin taas onnelliseksi ja kaikki jatkuisi kuten ennenkin. Puhu vain edelleen, ja muista että ne tunteet jotka sanot, ovat osa sinua ja aitoja. Ehdota asumuseroa. tekiskö etäisyydenotto välit paremmiksi? avioero ei välttämättä ole paras vaihtoehto kaikille. Teillä on pienet lapset.
toivon ja rukoilen, että tästä vielä selvittäisiin! Meillä ei tapella ( paitsi minä joskus saan raivarin)... tuntuu että hän on kyllästynyt. Ollaan oltu nuoresta yhdessä ja hän varmaan kokee, ettei ole nähnyt/ maailmaa( muita naisia) tarpeeksi.
Psykologille tästä itse joudun, apuja hakemaan. Ja jos tästä ero tulee ja vielä joskus miehiä tapaan, niin ehdokkaan pitää osata puhua ja pussata!
Juu toi kyl mitä oot kirjoittanu koko jutusta, niin tuntuu ihan siltä että vois olla toinen nainen kuvioissa mukana... vai oletko itse sitä mieltä, että se ei ole syy?
Jotenkin niin tyypillistä mitä näistä pettämisjutuista kuulee, harvoin mies kieltäytyy seksistä.
Koska teillä sitten viimeksi on ollut vielä ihanaa ja onnellista niin arkielämässä kuin makuuhuoneen puolella? Onko tilanne ihan uutta vai jo pidempään jatkunut?
Meillä alkoi ihan yllättäen ja mies sitten löysi toisen...
kun kaikki vaihtoehdot ovat siinä levällään ja miettii ja pähkäilee ja kaikki tuntuvat toisiaan kurjemmilta. Mutta muista, että kyllä se aurinko risukasaankin paistaa. Jonain päivänä.
Meillä tilanne päättyi eroon, joka tuntui ihan hirveältä ajatukselta aiemmin, mutta se vapautti lopulta tosi paljon energiaa kun päätös oli selvä. Ristiriitaiset tunteet ja ajatukset jäivät pois ja nyt on vain yksi suunta mihinon menossa, eli tietysti parempaan päin.
Molempien kannalta olisi hyvä saada jonkinlainen päätös ja sen tueksi voisitte käydä jollakin parisuhdeterapeutilla. Tilaat ajan ja kerrot miehellesi, että nyt haluat ratkaista tilanteenne ja sitä varten olet tilannut ajan. Että et jaksa sellaista pähkäilyä enää yksinäsi.
Onnea sinulle! Nyt et ehkä aina jaksa muistaa, mutta sinulla on sentään kaksi ihanaa lasta. Ja terveitäkin kaiketi. Tsemppaa itseäsi aina välillä muistamalla mitä hyvää sinun elämässäsi on.
Ja vaikka en mikään "uskovainen" olekaan, olen saanut tosi tiukoissa paikoissa yllättävää apua, kunolen rukoillut!
kiitos sanoistasi!
Todellakin toi epätietoisuus on kauheaa. Jos on kerran päättänyt, että lähtee, niin menisi sitten, eikä kiduta minua enempää. Vaikka onhan se tietysti hieno tulla kotiin, jossa tehdään ruoka ja pestään pyykit. Itse en vaan tiedä kauanko sellaista jaksaa?!
sama tilanne, paitsi "sukupuoliroolit" erilaiset. Vaimo tarvitsee tilaa ajatella, eikä ole oikeastaan kertaakaan sanonut haluavansa eroa, mutta siltä musta tuntuu. Mielialat menee vuoristorataa ja välillä tosiaan tuntuu, että pannaan pillit pussiin, sillä mä en enää jaksa "antaa tilaa". Ehkä olen kärsimätön? Täytyis varmaan oikeasti osata antaa sitä tilaa, mutta arjen pyörittäminen, tynteko ym. on nyt kovin vaikeaa. Ajattelee vain pahinta, mitä voisi tapahtua.
Hei!
Luin viestisi, joka on kuin itseni kirjoittama! Meillä on tilanne myös sellainen, että mies on ilmoittanut haluavansa eron ja itse olen sitä täysin vastaan! Rakastan edelleenkin miestäni, mutta olen itsekin syyllistynyt tuohon mainitsemaasi itsestään selvänä pitämiseen. Olen itse myös ollut sairaana ja on ollut opiskeluhuolia sekä huolta tulevasta työpaikasta, jota ei millään meinannut löytyä.
Sitten meillä on 4 yhteistä lasta (iältään 7, 5 ja 3 vuotta), jotka ovat myös vieneet ylimääräiset energiat yhteiselon hyvänä pitämisestä.
Itse olen tähän tulevaan eroon täysin syypää ja tiedän kyllä, että voisin asiat saada kuntoon vielä. Olen alkanut käymään terapeutilla ja yritin myös miestäni saada parisuhdeterapiaan. Mutta hän on sitä vastaan koska pelkää siellä tulevansa täysin "teilatuksi". Hän on täysin varma, että hänet lyödään siellä maahan ja aletaan haukkumaan ja syyttelemään kaikesta. Hän on myös sanonut ettei enää jaksa yrittää!
Tilanne on todella kurja, koska tämä mies on elämäni mies, suurin rakkauteni enkä haluaisi hänestä luopua. Olen vain kohdellut häntä niin älyttömän huonosti, purkanut turhautumiseni häneen ja kaatanut huonot oloni hänen päälleen. Ennen olin itse se, joka riitatilanteessa uhkailin häntä erolla ja HÄPEÄN SITÄ SYVÄSTI! Toivon, että saisin kaiken sen tekemättömäksi, mutta en vaan saa.
Ainoa asia, josta mieheni suostuu puhumaan on lasten huoltajuusasiat. Hän on sitä mieltä, että minun kuuluu lähteä ja jättää lapseni hänelle! Eli sen lisäksi, että menetän elämäni miehen, minun pitäisi vielä luopua suosiolla lapsistanikin! Hän siis rangaitsee minua oikein olan takaa.
Meillä ei koskaan ole ollut mitään pettämisiä kummallakaan. Seksi on sujunut aina hyvin eikä ole "tarvinnut" hakea sitä muualta. Mies nukkuu myös vieressäni, niinkuin sinäkin mainitsit miehesi tekevän. Ja sanoo haluavansa minua edelleen, mutta se ei meidän tilannetta pelasta hän sanoo.
Joka ikinen aamu herään silmät turvoksissa ja mieli jo valmiiksi mustana. Ja päivän yritän jotenkin keplotella ja alan jo seuraavaa yötä pelkäämään, koska minulle ne yöt ovat pahimpia. Silloin olen ihan yksin ajatusteni kanssa. Mies kuorsaa tyytyväisenä vieressä ja itse teen "kuolemaa" siinä. Ja jokainen aamu toivon sen aamun olevan se jolloin mieheni sanoisi ajatelleensa asioita uudelleen... mutta niin ei ole käynyt eikä tule käymään...
En tiedä, miten tästä selviän! Kaikki sanovat, että on pakko, mutta kun minä en halua. Minä haluan mieheni takaisin ja aloittaa uuden paremman taipaleen hänen rinnallaan! Tiedän, että voin muuttaa asiat paremmiksi!!! Mutta, miten saada toinen vakuuttuneeksi?
Toivon onnea sinulle, että saisitte asiat kuntoon miehesi kanssa! Halusin vain kertoa, että samassa veneessä ollaan....
Tämä ei taidakaan olla tavatonta. Nuo samat jutut voisivat olla tosiaan minunkin kirjoittamia. Ennen minä olen ollut se vahvempi, mutta nyt tilanne on heittänyt kärrynpyörää ja itse olen surkeassa tilanteessa, missä vaimoni ei enää tiedä mitä hän minulle aikoo tehdä. Olen tulossa varmaan myös vaihoharhaiseksi, mutta toivottavasti tässä ei ole etenemässä kohti eroa. Tuntuu kamalalta ajatella sitä lastenkin kannalta, sillä arkihan nyt pyörii ihan mukavasti, mutta mua ei enää haluta ja kosketuskin tuntuu olevan liikaa.
Nämä molemmat jutut ovat liian lähellä omiani. Tuntuu todella, että olisin ne itse kirjoittanut, mutta sillä erotuksella, että minulle on sanottu ajan voivan parantaa, eikä varsinaisesta eroamisesta ole vielä puhuttu. Välillä tuntuu, että kaikki alkaisi olla kunnossa, mutta sitten yrittää halata tai muuta ja putoaa jälleen maan alle. No, ehkä se päivä vielä tulee, että vaimo illalla pyytää ottamaan kainaloon... Itse tosiaan kuvittelin viettäväni koko elämäni tämän naisen kanssa.
Tiedän, ettei sille jättävälle osapuolellekaan tilanne voi olla aivan helppo. Eikä varmaan asiaa hirveästi helpota, jos toinen osapuoli roikkuu jaloissa ja rukoilee toista antamaan vielä tilaisuuden. Mutten osaa muutakaan tehdä, tämä mies on lasteni isä ja edelleenkin päiväunieni kohde, jota rakastan syvästi!
En koskaan ole kuvitellutkaan pettäväni häntä toisen kanssa. Sen sijaan petin hänen odotuksensa ja luottamuksensa myrkyttämällä suhdettamme kaikenlaisilla turhuuksilla. En nähnyt omaa napaani pidemmälle asioita ja aina vaan häntä painostin lisää..
Hän sanoo minulle, ettei tämä ole mikään maailmanloppu, että erotaan. Mutta kyllä se minulle on! Ja uskoisin kyllä sen lapsillekin olevan kunhan vaan ymmärtävät mitä on tapahtunut!
Enkä edelleenkään voi muuta kuin toivoa, että tämä kaikki olisi vaan erittäin pahaa unta josta heräisin pian!
Toivon sinulle parempia aikoja ja että saat asiat kuntoon myös!
Minun kohdalla se on jo myöhäistä!
että osaa tuntua sinunkin viestisi omalta.Itse olen siis nyt käynyt psykologilla ja olen pyytänyt miestäni tulemaan/menemään ammattiauttajalle, mutta hän ei suostu.
Meillä minä en enään pystynyt nukkumaan toisen vieressä, kun ei saanut koskea. Nyt kaksi yötä nukuttu erillään.
Meillä ei puhuta oikeastaan mitään.... Normaalikäytännön asioista voisi puhua, mutta minä en halu/jaksa ,en ole hyväksynyt tilannetta. Ja hän taas ei ole puhunut oikeastaan mitään suhteestamme. Muutakuin sen, että hän ei halua yrittää. Tuntuu todella pahalle, että toinen, oma elämänkumppani luovuttaa.
Hänelle on eilen myönnetty asunto. Katsotaan nyt onko voimia ottaa ja lähteä.
Sitä olen ihmetellyt, että miten toinen pystyy olemaan niin viilipytty ?! eikö muka tunne mitään.... vai onko vaan niin saatanan hyvä näyttelijä ?!
Meilläkin mies elää "normaalisti". Puhuu ihan normaalisti kaikesta arkeen liittyvästä. Ja näyttää siltä kuin häneen ei tämä millään lailla koskisi! Muutaman kerran hän on itkenyt, mutta yleensä niissä kohdissa, joissa hän on sanonut ettei enää jaksa.
Itse itken illalla nukkumaan mennessä, jopa yöllä herään omaan nyyhkytykseeni. Aamulla on silmät kuin sialla, turvonneet..
Toinen nukkuu kuin vauva eikä surusta näy juurikaan merkkiäkään. Hän on tosin sanonut ettei jaksa kokoajan olla surkea!! Meillä on nyt tän hetken sana se JAKSA...
Mekin ollaan oltu yhdessä kohta 10 vuotta, naimisissa vajaa 9 vuotta. Jotenkin tuntuu niin julmalta silti se, ettei toinen voi sen ajan jälkeen enää luottaa tai yrittää uskoa siihen parempaan tulevaisuuteen! Onko kaikki ollut alusta lähtien pelkkää kuvitelmaa?
Mies todella nukkuu vielä vieressäni ja on halukas myös sänkyhommiin. Mutta vannottaa ettei se muuta mitään vaikka kassit saakin tyhjäksi... Eihän se muuta joo, mutta miten toinen voi haluta toista jos suhde on päättynyt?
Kun luin, että miehesi on saanut asunnon, kouraisi minua syvältä! Niin hyvin voin myötäelää kanssasi tätä raskasta aikaa. Olen itse niin samassa tilanteessa.
Meillä on varattu aika lastenvalvojalle, jossa alamme repimään viimeisiäkin jäljellä olevia tunteita kappaleiksi. Meillä tulee olemaan kova vääntö lasten huoltajuudesta. Ja mies ei tunnu tuntevan siinäkään sääliä ketään kohtaan. Hän kokee, että vain hän on kyllin hyvä huolehtimaan lapsistamme enkä ilmeisesti ansaitse hänen mielestään lapsiammekaan!
Yritin vielä eilen hänelle kertoa, mitä meillä on edessä jollei asioita saada setvittyä. Mutta hän on niin tunteeton, ettei ajattele kuin omaa loukattua mieltään. Minä tiedän että asiat saisi kuntoon, mutta...
Voimia sinulle ja muista, ettet valitettavasti ole ainoa tossa tilanteessa.. jos se edes vähän helpottaa...
Itse olen ajatellut kanssa tämän kaiken olevan vain painajaista ja olen sen kotonakin sanonut. Välillä tuntuu todella pahalta, kun tiedostaa asioita ja ajattelee niitä vielä (turhaankin) vähän eteenpäin. En minä elämääni suunnitellut näin menevän, enkä ikinä haluaisi lapsilleni repaleista kotia. Vaikka minulle on todettu, että "et sä mua puistata", niin on sitä hieman vaikea uskoa, jos kerran on valmis hajoittamaan useamman ihmisen/lapsen elämän kertaheitolla. Välillä tulee mieleen, että onko tuo se sama ihminen johon aikoinaan rakastuin... No, onhan se.
Toinen todella hankala asia itselleni on se, että en voi tehdä mitään konkreettista korjatakseni asiaa. Tämä taitaa olla miesten pulma... Voin vain antaa tilaa ja toivoa parasta. Jotenkin tuntuu, että aika heikoilla jäillä ollaan, vaikka välillä taas tuntuu paremmalta. Voiko rakkaus tosiaan kuolla yhtä nopeasti kuin se on joskus syttynyt?
Olen itsekin tuota kysymystä pyöritellyt päässäni kovasti. Voiko rakkaus kuolla yhtä nopeasti kuin se on alkanut? Ja toisaalta mietin taas, että onko se ollut koskaan todellista rakkautta, jos toinen voi luovuttaa noin vaan?
Meillä on vielä se, että me ollaan jo kertaalleen ennen tutustumista kumpikin eronneet tahoillamme. Meidän ns. demot oli kumpikin niin vääriä meille molemmille. Vasta toisistamme me löysimme ne sielunkumppanit. Tai ainakin niin luulin!
En tiedä, onko tuo miesten ongelma, sillä olen itsekin vastaavassa tilanteessa nyt. Yritän antaa tilaa ja yritän samalla olla jakamassa tätä arjen työtaakkaa hänen kanssaan. Mutta mitä enemmän annan tilaa, sitä enemmän hän sitä ottaa... Ja tietyllä tavalla huomaan, että alan olemaan itsestään selvä hänelle. Hän on huomannut, että yritän ja sen mukaisesti odotukset nousee kokoajan. Eli mikään ei taida kuitenkaan riittää.
Olen pohtinut myös sitä, miten pitkälle pystyn näitä "iskuja" vastaanottamaan? Kuinka kauan hakkaan päätäni seinään.. turhaan...?? Ei ole kovinkaan itsetuntoa kohottavaa kun toinen katsoo sinua kuin tyhjää ilmaa.
Miten toinen voi olla niin tyyni vaikka näkee, että toinen "tekee kuolemaa" vieressä?
meillä mies oli tänään käynyt tekemässä vuokrasopimuksen. ja sai heti avaimet käteen. Taitaa tämä sit olla tässä ! pitäisi miettiä kuka ottaa ja mitä tavaroita. Lapsille pitäisi kertoa ja koittaa heitä tukea. Ei voi muuta sanoa, kun tulee helvetinmoinen viikonloppu !
Hei!
Myötä elän täällä sun kanssa kokoajan! Meillä mies jatkaa kanssa julmaa linjaansa. Musta vaan pahaa sanottavaa jatkuvasti. Tuntuu, ettei mikään yritys ole mennyt perille vaan jatkuvasti epäillään, että onko tää jotain silmälumetta..
Että julmasti teeskentelisin vaan olevani muuttunut. Ja, että olen lasteni kanssa vaan, että saisin säälipisteitä heiltä! Miten voi pienet lapset antaa äidilleen säälipisteitä?
Eikö tämä ole jo aika kohtuutonta tekstiä?
Jos haluat jutella suoraan mulle sähköpostiin niin tässä se tulee: [email protected]
Voidaan ehkä juttelemalla helpottaa toistemme oloa! Ja jollet jaksa, niin ymmärrän kyllä!
Voimia sulle ystävä hyvä! On rankat ajat sulla nyt ja vaikea viikonloppu edessäsi!
Jotenkin tuntuu, että sinun kertomasi on hyvinkin tutun kuuloista ap. Ei miehistä ole puhumaan asioistaan... sitä ihmettelen miten niin päin voi käydä, että mies ei kaipaa fyysistä kosketusta? Sehän yleensä säilyy viimeiseen asti suhteessa.
Miten teillä muuten on sujunut arki? Onko liian uupuneita molemmat olleet siihen lapsiperheen arkeen?
Meillä se tuli varmaan suurimmaksi syyksi, että elimme liikaa lapsille ja nyt kun nuorimmainen on kasvanut isommaksi, ei meillä tunnu olevan miehen kanssa enää mitään yhteistä.
No mutta kerrohan miten viikonloppu teillä sujui... tuliko asioihin yhtään parannusta.
Jaksamisia koko perheelle!
Kuulostaa niin tavanomaiselta miehille, en halua yleistää, mutta näin vaan on. Sen olen itse oppinut, että kaikki täytyy lopulta lähteä itsestä, jos toinen ei halua yrittää se on hänen elämän valintansa. Luulen kuitenkin, että miehesi on varmaan suuresti tehnyt työtä omassa päässään vaikka jo pidempäänkin. Nyt vaan jostain syystä on purkautunut tilanne ja hän on päättänyt luovuttaa teidän suhteenne. Jos lapset ovat miehellesi olleet tärkeitä, niin luulen että se on voinut hillitä jo pidempään hänen halujaan lähteä pois, mene ja tiedä, mutta näin se voisi olla. Kuitenkin lasten vuoksi yrittää moni sinnitellä. Sitten kun tulee seinä vastaan niin ei kukaan jaksa tilanteessa.
Jos te olette jo aikaa sitten menettäneen puheyhteyden toisiinne, ei voi olettaa että se tuosta vaan palaa... siihen teidän tulisi löytää itse syy, jotta pystyisitte keskustelemaan. JOs miehelläsi on joku asia mikä häntä on kalvanut jo pidempään ja ei ole kyennyt ongelmaa ratkaisemaan.
Itse olen pyrkinyt kaikki ongelmat käymän läpi itseni kanssa ja paljon on lopulta kaikki johtunut joistain lapsuuden aikaisista lukoista. Niitä ei pysty kukaan muu purkamaan kuin asianomainen itse. Minulla parisuhde hoitui ihan omin voimin, kun itse löysin itseni ja omat ongelmani... yrtitin aina hakea tuntemistani negatiivisista tuntemuksista opikseni ja lopulta pitkän työn jälkeen sain ne auki ja nyt kaikki voivat hyvin!
eli eilen kerrottiin lapsille, että isä muuttaa pois. Meidän nuorempi vajaa 4v ei oiekin vielä ymmärrä asiaa, mutta vanhempi 6v ymmärtää ja miettii jo paljon. Välillä hän itkee, välillä kyselee mitä isi ottaa mukaan, välillä saa raivareita. Eli mieliala vaihtelee. Mieheni vienyt jo viikonloppuna pikkuhiljaa tavaroita kämpälleen, mutta on vielä täällä. Tämä on ollut ihan helvatillistä. Tänään minulle tietenkin selvisi, että miehelläni ollut joku mesekaveri nainen.... tälle hän tietysti puhunut anonyymisti asioita, vaikka minulle ei puhukaan. Tiedän että on helpompi puhua niin, mutta silti se loukkaa minua. Minä saan haukkua ja huutaa hänen pään vieressä tai sanoa rakastavani, niin ilmekään ei värähdä. Olen helvetin katkera ! Toivon, että hän vielä katuu tekojaan ! Toivon myös, että pystyn vielä itse joskus luottamaan miehiin ja aloittamaan elämän uudelleen!
Kiitos viesteistäsi ! Toivon, että kirjoitat minulle. Itse en nyt jaksa, mutta varmasti myöhemmin. osoitteeni on [email protected]
Uskon että sinullakin vielä päivä paistaa risukasaan. Ammenna voimasi lapsista ja uudesta vapaudesta. Unohda miehesi ja keskity omaan elämääsi. Pyri säilyttämään sopu miehesi kanssa kaikissa asioissa liittyen lapsiisi äläkä käytä heitä tuskasi keskellä pelinappuloina. Älä lisää omaa pahaa oloasi kelaamalla teidän mennyttä suhdetta. Ota opiksesi virheistäsi ja rakenna mahdollinen uusi suhteesi ihan eri pohjalle!!
Voimia sinulle!