väsyttää ja masentaa... on nyt jatkunut useimman viikon, oikeestaan siitä ku mieheni lähti ryyppäämään ja jätti mut yksin kotiin nukkumaan. olisin halunnut lähteä mukaan, mutta haukkui vain mummoksi. on siis muutenkin samantyyppinen kuin edellisen viestiketjun aloittaja kertoo omasta miehestään.
odotan siis esikoistamme nyt raskausviikolla 24. opiskelen, en jaksa enää. mieheni ei tue minua millään lailla. tuntuu kuin elämä menisi pieleen tai on sitä jo. lapsen saatua ei ole enää omaa aikaa, ei voi matkustaa, ei tehdä mitään. en edes tiedä jaksanko palata enää kouluun vuoden päästä kevättauon jälkeen. opiskekllakin pitäisi ikääkin meillä molemmilla on jo sen verran, eikä aiemmin suoritetuilla tutkinnoilla saa töitä. palamme varmasti jossain vaiheessa molemmat loppuun, varsinkin mieheni ja sanoi tänään ettei tule jaksamaan samaa rataa kun ensi syksynä vie lasta hoitoon ja itse menemme päiväksi kouluun. illalla vasta läksyt kun lapsi nukkuu.
olen tänään ajatellut tosissani lapseni adoptioon antamista ja itkenytkin. mieheni mukaan alunperin painostin häntä tähän, hän ei olisi ollut sittenkään valmis, muttei hennonnut silloin sanoa. siinä vaiheessa minulla oli hyvä sauma saada lapsi kun koulupaikastaan ei ollut silloin vielä tietoa.
en jaksa enää. olen niin väsynyt. itsemurhakin käy välillä mielessä ja koulusta tullessani puhuin jo sekavia miehelleni. tuntuu välillä että haluaisin kuolla, nämä selkä- a jalkakivutkin ovat niin sietämättmiä. koko ajan tuntuu olevan stressiä jostain, nyt asumme vielä kolmisen viikkoa remontin keskellä ennenkuin pääsemme uuteen asuntoon muuttamaan. rahahuolet painaa jne.
odotan siis esikoistamme nyt raskausviikolla 24. opiskelen, en jaksa enää. mieheni ei tue minua millään lailla. tuntuu kuin elämä menisi pieleen tai on sitä jo. lapsen saatua ei ole enää omaa aikaa, ei voi matkustaa, ei tehdä mitään. en edes tiedä jaksanko palata enää kouluun vuoden päästä kevättauon jälkeen. opiskekllakin pitäisi ikääkin meillä molemmilla on jo sen verran, eikä aiemmin suoritetuilla tutkinnoilla saa töitä. palamme varmasti jossain vaiheessa molemmat loppuun, varsinkin mieheni ja sanoi tänään ettei tule jaksamaan samaa rataa kun ensi syksynä vie lasta hoitoon ja itse menemme päiväksi kouluun. illalla vasta läksyt kun lapsi nukkuu.
olen tänään ajatellut tosissani lapseni adoptioon antamista ja itkenytkin. mieheni mukaan alunperin painostin häntä tähän, hän ei olisi ollut sittenkään valmis, muttei hennonnut silloin sanoa. siinä vaiheessa minulla oli hyvä sauma saada lapsi kun koulupaikastaan ei ollut silloin vielä tietoa.
en jaksa enää. olen niin väsynyt. itsemurhakin käy välillä mielessä ja koulusta tullessani puhuin jo sekavia miehelleni. tuntuu välillä että haluaisin kuolla, nämä selkä- a jalkakivutkin ovat niin sietämättmiä. koko ajan tuntuu olevan stressiä jostain, nyt asumme vielä kolmisen viikkoa remontin keskellä ennenkuin pääsemme uuteen asuntoon muuttamaan. rahahuolet painaa jne.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ajatuksia jo nyt ja ne luultavasti tulevat pahenemaan synnytyksen jälkeen. Ota hyvä ihminen jo nyt hyvissä ajoin yhteyttä ammattiauttajiin.. Puhu neuvolassa tai vanhemmillesi! Puhuminen auttaa.
pahene synnytyksen jälkeen! Tämä on pelkkää luuloa. Varsinkin asiaan auttaa varmaan jos käsittelen tätä ahdistusta ennen synnytystä, mutta toisaalta, kun saat vauvanhoidon alulle, asiat voi mennä kuin itsetään. Synnytyksenjälkeinen masennus on hormonaalista ja sinun tilanteesi taas on myös konkreettista huolta ja ihan perusteltua. Että älä turhaan pelkää etukäteen!
kun olet raskaana! Työkaverini kertoi, että hän kun kävi raskaana ollessaan leffassa niin sai hervottoman itkukohtauksen (oli surullinen filmi) ja ei pystynyt lopettamaan ja kaikki tuijotti...
Sanoisin tilanteestasi, että ei hätää. En tunne teitä, mutta siis itselläni on lapsia ja itse asiassa elämä tuli vasta silloin kivaksi kun lapsen sai. Se on niin erilaista, mutta kivempaa! Et takuulla menetä siinä mitään vaan saat enemmän, tulet näkemään. Miehet on lapsellisia, joten en kommentoi miehesi käytöstä. Älä välitä hänestä vaan luota itseesi.
Vauvat on aivan ihania, antaisin melkeen mitä vaan jos saisin pikku vauvelin vielä hoidettavakseni, mutta se ei ole kai enää mahdollista. Että nauti tästä tilanteesta myös, äläkä vaan stressaa! Raskaus on ainutlaatuista ja myös pikku vauvelin hoito. Ei sitä nykyään nainen montaa kertaa saa kokea, minäkin vain kaksi kertaa.
Jos todella olet hirveän alamaissa, puhu neuvolassa asiasta niin saat varmasti keskusteluapua. Siitä se kirkastuu. Hoida sinä nyt itseäsi vaan! Ei se pelkkää itkua ole mikä on edessä. Siinä on kivoja, ihania asioita, joita ei voi kuvailla, vaan ne pitää kokea.
Jos miehesi on todella sen luonteinen kuin kuvailet, tulet jatkossakin saamaan pahasti siipeesi tältä ihmiseltä. Omassa kymmenvuotisessa suhteessani asiat ovat hieman rauhoittuneet mutta eivät missän tapuksessa muuttuneet.
Olen itse oivaltanut sen etten voi todellakaan toista muuttaa, ja tällä hetkellä harkitsen eroa täysin todellisena vaihtoehtona. Tältä ihmiseltä en surukseni tule varmaankaan koskaan saamaan sitä mitä parisuhteessa haluan, tasa-arvoista ja -painoista kumppanuutta, lupaa olla oma itsensä ja yhteistä panostusta. Rakkautta meillä riittää, mutta niin riittää luonnehäiriöitäkin, ja aina pelkkä rakkaus ei riitä kannattelemaan toimimatonta suhdetta.
Lapsista sen verran, itselläni 2 ensimmäistäni olivat puolivahinkoja, enkä ole koskaan kokenut mikään äiti-hahmo olevani. Lapsena en pitänyt nukeista ja inhosin pihan pikkuipanoita joita muut tytöt kilvan keinuttivat ja hoivasivat. Nuorena olisin kirosin alimapaan pohjamutaan kaikki uimarannoilla rääkyvät räkäiset kakarat.
Mutta mutta, elämälltä löytyy aina niitä ylläreitä itse kullekin. Tänä päivänä minulla on 3 lasta joita rakastan yli kaiken, joille haluan tarjota hyvät perustat elämälle ja jotka lopulta antavat enemmän kuin ottavat. Pidän kaikista lapsista, minusta on kasvanut todella lapsirakas ihminen.
Itse opiskelin kun 2 isompaa olivat 2 ja 3 vuotiaita, eikä se mitään juhlaa ollut. Siitäkin selvisi kun osasi laittaa asiat oikeaan järjestykseen. Tärkeintä oli hoitaa opinnot loppuun ja antaa perheelle aikaa, kaikki muu hattara sai jäädä parempia aikoja odottelemaan.
Lapset ovat ihan tosissaan maailman paras asia, ilman heitä jäisi monta ulottuvuutta elämästä kokematta ja näkemättä. Ilman lapsiani olisin todennäköisesti hyvin itsekeskeinen ja kova ihminen, luojan kiitos näin kuitenkaan ei päässyt käymään.
Raskausaikana hormonit todellakin hyrräävät, ja jos suhteessa kaikki mättää, se tuntuu noin 100kertaiselta normaaliin verrattuna. Hae neuvolan tai lääkärin kautta apua, vaikka kynnys siihen tuntuisikin korkealta. Kaikki ääneen sanottu muuttuu itselleenkin helpommaksi käsitellä, ja ammattilaisen kanssa se on turvallista ja puolueetonta.
Hae apua, olet sen arvoinen.
On mukava lukea niin piristävää ja kannustavaa viestiä.
Monesti kun aloittaja jotain sellaista kirjoittaa niin heti löytyy joku joka vaan molla ja rumia puhuu. Siitä tulee sitten kilpaa kiroilemistä ja todella lapsellista sananharkkaa.
Onneksi ei kaikki ole sellaiset.
Hyvää syksyä!
Koita kestää - kuten joku jo muistutti, hormoonit painaa mieltä alas. Kun et voi vielä tietää millaista tulee olemaan, saatat jännittää turhaan ja pelätä kuvitelmaa. Minäkin pelkäsin synnytyksenjälkeistä masennusta, kun halusin pitää meidän vahinkovauvan ja tiesin että rakas voi lähteä koska ei ollut valmis siihen. Mutta joistakin arjen työläyksistä huolimatta vauva on ollut ihan auringonsäde minun elämässä, ja kai rakkaankin, ainakin välillä. Kuten joku sanoi, lapsi muuttaa elämää kivammaksikin, etkä ehkä osaa edes kuvitella kaikkia tapoja millä lailla, se voi yllättääkin! Lisäksi, tiedän ihmisiä jotka ovat matkustaneet paljonkin pienten vauvojen kanssa. Muutaman kk vanhan kanssa Eurooppaan, puolivuotiaan kanssa Thaimaaseen. Harrastusten ei tarvitse todellakaan loppua vauvan tuloon (ja parempi ettei lopu! täytyyhän äidillä olla oikeus saada jostain ilon ja energian latauksia!) Voin muuten myös sanoa, että ainakin minun kohdalla raskausaika oli raskaampaa kuin n. kuukauden vanhan vauvan kanssa tai siitä eteenpäin elo.