Hei vaan kaikille, mistä pitkään aviossa olleet keskustelee päivittäin, muusta kuin säästä tai päivän uutisista, tai mistä pitäisi keskustella, kun eron tullessa aina sanotaan että ei ollut enää mitään muuta puhuttavaa/keskusteltavaa kuin edellämainitut?
Keskustelu
kamux
10903
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minä en enää jaksa puhu edes niistä. Puheet on jo pidetty ja asiat on keskusteltu.
Usen kuulen sanovan että miehet ei puhu: minä olen puhunut, aikoinani(en enää) toin kukkia, halasin, suutelin, osallistuin lasten hoitoon(kolme lasta), siivosin pesin pyykkiä, tein ruokaa, korjasin koneet ja laitteet. Vaimo kävi omilla riennoillaan kun sitä halusi; hoidin lapset sillä välin.
Tein näiden lisäksi paljon muutakin kuten olemalla uskollinen...kiitos kaikesta oli jatkuva valitus ja minun riittämättömyys.
Kyllä mieltä lämmittää nähdä naisia, jotka arvostavat miehia omassa kastissaan, siksi että ovat miehiä- eivätkä ainoastaan hyötymis tarkoituksessa.
Arvostakaa miehiänne,(seksi ei ole kiitos) jos he ovat teille tärkeitä!!!
Tämä parisuhde vetelee viimeisiään, siis ei keskustella, joten kun puheet loppuu niin ero on alkanut.
Meillä pohditaan päivän politiikkaa, kaupungin asioita, lasten asioita, ihan vähän työkuvioita ...
Mutta toden totta - eniten puhutaan politiikasta. Tällä hetkellä punnitaan Natoon liittymistä, kokoomusministerien matkapuheita ja kaupungin (tutun) poliitikon uutta kirjaa.
Joo, nainen olen. Naimisissa oltu 25 vuotta.
Olen ollut 6 vuotta parisuhteessa (joista 4 vuotta avoliitossa), eikä ole sellaista päivää ollut, ettei olisi puhuttavaa löytynyt. Sama homma aiemmissa suhteissani: puheenaihetta on riittänyt.
Tuntuu kummalliselta, että joissain suhteissa on pulaa puheenaiheista ja vielä enemmän se, että joskus pidetään tarkoituksella päiväkausien mykkäkoulua. Mistä se oikein kertoo? Ovatko kumppanit keskenään niin erilaisia, ettei yhteistä puhuttavaa riitä; puuttuuko ihmisiltä luovuutta ja kekseliäisyyttä; kyllästyvätkö kumppanit yksinkertaisesti toisiina; ujostelevatko (?!) he kumppaniaan jne. Syitä on varmasti yhtä monia kuin on parisuhteita.
Toki samat jututkin on tullut kerrottua moneen kertaan, mutta vaikea kuvitella, että jossain vaiheessa "kaikki sanottu olisi sanottu". Hyvänen aika, koko ajanhan maailmassa ja elämässä tapahtuu kaikenlaista, josta voi turista! Ja vielä parempi, jos parisuhteessa voi puhua vapautuneesti pelkäämättä tekevänsä itsensä naurunalaiseksi. Minä mölötän mitä sylki suuhuni tuo, mutta minä nyt olenkin kolmikymppiseksi harvinaisen lapsellinen ja maaninen tapaus.
Toi oli kiva kuulla, olisi ihanaa ja vapautunutta kyetä keskustelemaan tuntematta itseään naurunalaiseksi. Sanoisin, että varmaan se on suurimpia syitä miksi ei avioliitossa tai parisuhteessa keskustella. Toinen on aina olevinaan viisaampi ja tietävämpi. Se latistaa heti koko yhteyden ja keskustelut tyssää siihen.
Meillä näin, jos satun esim. muistelemaan vanhoja asioita lapsille kertoen niin mies siihen: toi on kuultu jo monta kertaa... musta aika törkeetä. Sitten hän ei itse huomaa kuinka puhuu samat asiat tuhanteen kertaan lapsuudestaan, minulla ei tule mieleenkään keskeyttää ja sanoa et on jo kuultu.
Rupesin oikein miettimään mistä meillä puhutaan...no lapsista ja heidän asioistaan, uutisista, päivän tapahtumista, harrastuksista, ei ole mitään sellaista mistä en voisi puhua kumppanilleni, ongelma onkin siinä etten juurikaan saa vastakaikua, hän ei osaa keskustella silleen kuinka haluaisin ilman riitaa ja väittelyä.
Parisuhteessa täytyisi keskustella: omista tunnetiloista, suunnitelmista yhteisen onnen eteen, yhteisistä projekteista, tulevaisuudesta, tavoitteista, rakkaudesta, kiitollisuudesta.
Arkikin voisi olla juhlaa jos sen oikein oivaltaisimme : )
"Meillä näin, jos satun esim. muistelemaan vanhoja asioita lapsille kertoen niin mies siihen: toi on kuultu jo monta kertaa... musta aika törkeetä."
Tuohon kannattaisi puuttua, miehesi ei tee hallaa pelkästään sinun itsetunnollesi vaan myös lapsille. He oppivat että naista ei tarvitse kunnioittaa ja on oikein väheksyä naisen sanomisia, mistä voi aikanaan olla haittaa heidän omissa parisuhteissaan.
Suhteen tila tulee esille tuollaisissa pienissä asioissa, enkä itse suvaitsisi mieheltäni epäkunnioittavaa käytöstä missään tapauksessa.
Ps. Sitä paitsi monesti lapset tykkäävät kuunnella samoja tarinoita yhä uudelleen:)
jos jutteluttaa, mutta sehän onkin mielestäni hyvän liiton merkki, että voi olla myös hiljaa jos siltä tuntuu, siis ilman mitään riitoja tai mykkäkouluja. Meilläkin on välillä päiviäkin, ettei paljon jutella, kunhan kysytään, että mites päivä on sujunut, esim. töissä, ja illalla sanotaan hyvää yötä, joskushan sitä vain haluaa välillä olla aivan rauhassa ja mietiskellä omiaan, ja vaikka toinen ehkä haluaisi jotain höpötelläkkin, niin meillä ainakin kunnioitetaan toisen halua olla hiljaa, jos niin tahtoo.
Eli tilanne oli tämä. Painettiin töissä ja opiskeluissa arjet, lapsia emme ehtineet edes harkita, mikä on toisaalta onnellinen asia kun tilannetta nyt miettii.
Loma-aikoina sitä vain huomasin, että nyt kun ehtisi jakaa sitä hellyyttä ja läheisyyttä ja harrastaa "aviollisia velvollisuuksia", toisella ei ollut niihin mitään mielenkiintoa. Samoin keskustelunaiheita ei kerta kaikkiaan löytynyt, minä sitten väen vängällä koitin keksiä puuta heinää ja välillä asiaa, että olisi ollut edes jokin tunne jostain yhteydestä. Negatiivisista asioista keskustelu aiheutti puolisossani pelkän mykkäkoulun, joten se siitäkin ongelmien ratkaisusta. Ex-puoliso ei siihenkään osallistunut, olin aloitteen tekijä kaikessa. Kunnes väsähdin, totesin, tällaista elämä sitten on, ei seksiä, eikä mitään yhteistä paitsi asunto ja parisänky, jossa kämppäkavereina nukuttiin.
Nostin kissan pöydälle muutaman vuoden raahautumisen jälkeen, sanoin että nyt on tultava muutos, ja että olen niin lyöty lyttyyn, kokenut itseni säälittäväksi ja ei-halutuksi ihmiseksi, joka ei kiinnosta puolisoa pätkääkään, että haluan eron. Siitäkös puoliso älähti, väitti että meillähän on kaikki hyvin. Mietin välillä vieläkin, miten toisen mielestä voi kaikki olla hyvin, jos toisen mielestä mikään ei toimi?
No, pariterapia-aikaa vielä varasin, mutta puoliso ei sinne suostunut tulemaan. Erohan siitä tuli.
Nykyinen puolisoni on täysin eri maata. Hänen kanssaan jaamme yhteisen huumorintajun, minkä koen monessa tilanteessa hyvin kantavana voimana. Elämän raskaammasta puolesta selviää aina paremmin, jos osaa välillä nauraa itselleenkin ja nähdä tilanteiden tragikoomisuuden. Ja elämän sunnuntaipuolikin on mistä tahansa keskusteltaessa miellyttävä kokemus, jos se sisältää humoristista suhtautumista vakavampien aiheiden väliin.
Eli minusta näin parin hieman pidemmän suhteen eläneenä merkittävin ero on ollut tuo riittävän saman kaltainen arvomaailma, ajattelun pohja ja erityisesti huumorintaju.
Tietysti sekin, että kumpikin ymmärtää toisensa fyysistä puolta, ja aviovelvollisuus ei ole pelkkä velvollisuus (siitäkin asiasta pystytään puhumaan ja tuomaan omat tarpeet esille, sekä myös leikkiä laskemaan) vaan yhteinen nautinto, on suuri paremman parisuhteen tekijä. Totta kai on kausia, jolloin ei olla niin aktiivisia, mutta pääsääntöisesti halutaan silti toisen tarpeet täyttää silloinkin, koska toisen hyvä olo on myös oma hyvä olo.
Lisäksi olemme todenneet, että vaikka joissakin asioissa olemme selkeästi eri mieltä ja joissakin taas täysin samaa mieltä, tärkeintä on se, ettemme ole missään valossa kilpakumppaneita keskenämme, vaan tasavertaisia ihmisiä, joilla kummallakin on oma kiistämätön arvonsa, ja joista kumpikin haluaa että olemme onnellisia yhdessä vielä mummuina ja pappoinakin. Jälkikasvun myötä tilanteet ovat toki muuttuneet, aikaa on eri tavalla vähemmän. Toisaalta mikä sen riemastuttavampaa kuin tehdä jotain yhdessä perheenä, sellaista pientä kivaa, vaikka eväsretki leikkipuistoon, tai majan rakennus sadepäivänä olohuoneen sohvan taa, jossa ne eväsleivät syödään ja kuvitellaan olevamme metsän kätköissä, kun sitä yhteistä aikaa on. Lapsillemme ja itsellemme ne muistot tulevat säilymään pitkään.
Niin, eihän elämästä ikinä tiedä, mutta kyllä henkilökemioilla ja asennoitumisella elämään on uskomattoman suuri merkitys parisuhteen onnistumiseksi.
Suurin virhe on mennä jonkun kanssa yhteen ajatellen, että nooo, kommunikaatio nyt ei oikein toimi tai emme oikein ole samalla aaltopituudella, mutta kyllä se muuttuu, tuo toinen muuttuu. Ei muutu. Sitä se on mitä tilatessa on vastaan otettu.
Luen juuri kirjaa "Rakennamme parisuhdetta" (Bruce Fisher, Nina Hart, Kari Kiianmaa). Se on minusta antoisa opus. Siinä kirjoitetaan mm. siitä, miten parisuhde tukahtuu vähitellen, jos ei tunnisteta omia tunteitaan eikä osata ilmaista niitä. Varsinkin negatiivisia tunteita kerätään sisälle kun ei osata tai uskalleta ilmaista niitä ja lopulta suhteesta katoavat niin hyvät kuin huonotkin tunteet ja se latistuu. Sitten koetaan, että "ollaan kasvettu erilleen" eli ei ole enää mitään yhteistä.
Päätimme vuosia sitten mieheni kanssa, että kerromme heti toiselle jos joku mättää arkielämässä tai suhteessa (annamme toki myös postiivista palautetta). Mieheni osaa ottaa sen tosi hyvin vastaan, kun kerron asioista jotka minua harmittavat ja siitä olen kiitollinen. Epäilen että varsinkin meillä naisilla on taipumusta katkeroitumiseen ja kun tarpeeksi asioita on kerääntynyt, lopulta tulee olo, että mikään ei ole hyvin. Toisaalta jos mies ei kestä negatiivista palautetta, niin vaikea siinä on puhua asioista... Omien vanhempien liittoa sivusta seuranneena sanoisin että juuri mikään ei ole sen surullisempaa, kun liitto, jossa toinen on kerännyt vuosikymmeniä katkeruutta sisälleen, mutta toinen ei ymmärrä yhtään mistä on kyse, kun yhteiselämä takkuilee. Siinä eletään ikään kuin täysin eri planeetoilla:(
Onpas hyvä ketju. On oikein ilo lukea, opettavainenkin.
Meillä puhutaan politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista senkin takia, että molemmat toimimme yhteiskunnassa aktiivisesti. Ja kumpikin on utelias maailmaan nähden.
Aika tärkeä minustakin on jonkinlainen sama arvopohja liiton onnistumiselle. Enkä tarkoita samanmielisyyttä, vaan kykyä kuunnella, mitä toinen sanoo, ja rohkeutta sanoa oma kantansa. Olen kiinnostunut perinteisesti ajatellen "miehisistä" asioista. Matkoilla joskus tulee palautetta - sekä negatiivista että positiivista - siitä, että "kaappaan" jonkun vaimon aviomiehen innostumaan keskusteluun. Vaimo haluaisi shoppailemaan tai viettämään kujerrusaikaa miehensä kanssa. Ymmärrän, olen vain niin innostunut kuulija.
Ollaan miehen kanssa poliittisesti ja uskonnollisesti hiukan eri linjoilla. Esim puoluekantamme on aina ollut eri. Minä en kuulu kirkkokuntiin, mies on ammattinsakin vuoksi kirkollinen. Hykerryttävä lähtökohta keskusteluille!
Kaikki lapset näyttävät perineen vanhempiensa kiinnostuksen aiheet. Ovat kovia puhumaan ja toimimaan. Eivätkä ole perineet meidän mielipiteitämme sellaisenaan. Aika näyttää, miten silläkin linjalla käy.
Joku edellä korosti asenteen merkitystä parisuhteen ja elämän mielekkyyden onnistumisessa. Samaa mieltä.
Kiitos ketjusta.
Meillä yhteiseloa takana 25 vuotta, yksi poika, 14 v.
Arkena jutellaan arkisista asioista, yleensä säästä, tv-ohjelmista, pojan koulu- ym. asioista, eipä juuri muusta. Ollaan pojan kanssa huomattu, ettei paljo kannata muuta jutella kuin neutraalisti niitä näitä - isäntä ihan kuin odottaa, että löytäisi puheistamme sopivan kohdan, johon iskeä ivallisen piikkinsä.
Viikonloppuisin jos kahden istuksimme, puhumme joskus miehen työasioista, muttei minun. En enää yritäkään kun en mitään kommenttia mieheltä niihin saa. Omasta työstään puhuu mielellään, kuinka sai sille ja tälle työkaverille taas jauhot suuhun - ja ivanaurut päälle. Kaikki muut kun siellä töissä ovat tyhmiä ja laiskoja ja tietämättömiä, hän se paras mies on.
Mitään ns. henkevämpää tai vakavampaa keskustelua en uskalla aloittaa; se johtaa aina vain siihen, että mies kohkaa olevansa aina oikeassa ja muut väärässä, minä mukaan lukien.
Pojan kasvatukseen liittyvissä asioissa myös keskusteleminen on mahdotonta, aina iskee se ivapiikki välittömästi, kohdistuen minuun, kaivellen vanhoja asioita, tyyliin "kun sinä AINA.."
Huh huh. Nyt poika on menossa kaverin mökille viikonlopuksi, ja minun oloni on aika surkea kun ajattelen paria tulevaa iltaa kahden kesken. Mielelläni vaikka lukisin jotain hyvää kirjaa, mutta se saa aikaan niin mahdottoman arvostelun ja motkotuksen, miehen mielestä kun kaikki muu kuin sanomalehtien lukeminen on turhaa.
Eli aika lailla vähäistä se puhuminen nykyisin on. Nuorempana istuttiin yömyöhiin ja parannettiin maailmaa yhdessä... no, myöhälle istutaan joskus vieläkin, mutta juttelu onkin sitte edellä kuvatun kaltasta...