Minkä takia ihmiselä on halu uskoa aina siihen parempaan huomiseen vaikkei sitä koskaan kuulukaan?
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä reilut kymmenen vuotta ja tuntuu että nyt alkaa oma taistelutahto pettää.
Suhteemme on aina ollut sitä temperamenttisempaa sorttia, meillä kipinöi niin hyvässä kuin pahassa. Eli hyvät ajat ovat mielettömän upeita, huonot todella sietämättömiä.
Koko 10 vuotta olen yrittänyt katsoa toista ihmisenä ja suhteuttaa käytöksensä mm. lapsuuden taustaansa.
Kommunikaatio on ollut lähinnä sitä että tasaisin väliajoin mies oksentaa kaiken pahan olonsa niskaani pyörremyrskyn lailla.
Pienistä asioista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä vaan annetaan kaiken kertyä ja sen jälkeen hukutetaan toinen kaikkeen siihen kiukkuun, suruun, pelkoon, ahdistukseen, väsymykseen, milloin mihinkin. Mutta ei asioiden oikeilla nimillä, vaan minun heikkouksiani ja virheitäni kaivellen -sehän on kuitenkin minun syytäni, aiheutan kaiken kurjan mitä hänelle tapahtuu, oli kyse vanhemmuudesta, parisuhteesta tai työhuolista.
Olen kuullut lähes kuukausittain vuosien aikana mm. kuinka huono äiti olen lapsilleni, kuinka olen liian tunteellinen (itkuni on kuulemma puhdasta draamaa, asioista voi puhua hymynaamari päässä), kuinka olen liian kylmä, kuinka sairastan väärällä tavalla, kuinka väärin puhun asioista, kuinka puhun liikaa, kuinka puhun liian vähän, kuinka saamaton olen sängyssä, kuinka olen liian vetävä, kuinka en ole tarpeeksi vetävä, miten heikosti hoidan kotiamme, kuinka hoidan kotiamme liikaa, miten vääränlainen olen ihmisenä... listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
Yleensä kaikki mieheni sanoma on melko ristiriitaista ja vaikka tiedän että hänen tapansa yrittää selvitä oman pahan olonsa kanssa on kääntää se minuun, se on nakertanut itsetuntoani vuosien saatossa todella pahasti.
Vuosi sitten kävimme läpi uskottomuuskriisin, miehelläni oli parin kuukauden ajan ihanaa säpinää työkaverinsa kanssa.
"En suunnitllut sitä, olin humalassa, olin onneton, toinen ihminen kuunteli..".
Mies itki ja katui ja voi pahoin ja halusi pitää minusta kiinni kynsin hampain. Asiaa käsiteltiin perinpohjaisesti, puhuimme enemmän kuin siihen saakka yhteensä, kävimme pariterapiassa, minä myös yksilöterapiassa. Mieheni halusi myös aloittaa yksilöterapian työstääkseen omia ongelmiaan jotta saisi suhteemme toimimaan omalta osaltaan. Käynti jäi yhteen kertan, sen jälkeen ei vain järjestynyt aikaa. Miehen omiin harrastusmenoihin, ylimääräisiin projekteihin tai tietokoneella istumiseen ajanpuute ei vaikuttanut lainkaan.
Myöskin asioiden ajatteleminen on kuulemma liian rasittava prosessi, se ei vain oikein suju häneltä ja that´s it. Hänellä ei yksinkertaisesti ole aikaa ajatella.
Tällä hetkellä elän yhä sen keskenkasvuisen ihmisen kanssa jonka tapasin 10 vuotta sitten. Enää hän ei räjähdä suurilla eleillä niin useasti. Muuttunut hän ei kuitenkaan ole juuri tippakaan. Samat laput silmillä, sama vanha tapa käsitellä asioita ja syyttää muita ja sama tapa elää vain itselleen. Vaikkei tavarat enää hajoa ja perkeleet lentele, samat asenteet elävät pinnan alla ja tulevat esiin tasaisin väliajoin.
Nyt olen havahtunut siihen että lapsemme ovat satunnaisesti kiukkuisia ja ahdistuneita, he joko menevät lukkoon tai alkavat kommentoida jos keskustelumme kulku menee piirunkaan verran riitelyn suuntaan. Tyttömme ovat sosiaalisia ja pärjäävät koulussa hyvin. Minulla on heidän kanssaan hyvä puheyhteys, isäänsä he hiukan vieroksuvat juttukumppanina ja kysyvät joskus miksi isi huutaa niin paljon niin minulle kuin heillekin. Tyttömme osaavat ilmaista tunteitaan hienosti sanoin, mutta viimeaikoina ne ovat purkautuneet isoina, epätoivoisina raivonpuuskina.
Ajoittain oma energiani menee täysin siihen mikä suhteemme tila on ja kun miehelläni on kurjaa, hän ei kykene kummoisenkaan vastuuseen ja huomion antamiseen lapsillemme.
Haluaisin elää rauhallista elämää, missä asioista puhutaan suoraan ja niiden oikeilla nimillä, ihan tavallisesti keskustellen. Toisen ihmisen arvostus ja kunnioittaminen on minulle tärkeää, mutta miestäni kohtaan olen menettämässä sen pikkuhiljaa.
Lupa olla oma itsensä on tärkeää niin lapselle kuin aikuiselle ja meidän perhe-elämästämme se tuntuu useimmiten puuttuvan täysin.
En halua enää olla väsynyt, turhautunut ja kiukkuinen, en halua tiuskia lapsille ja olla liian väsynyt antaakseni heille sitä huomiota minkä he ansaitsevatkin. Pelkkä ruoka, puhtaat vaatteet ja kiiltelevä parketti kun eivät tee onnellista kotia ja sen haluan lapsilleni tarjota..
Hankalan tilanteesta tekee se, ettei se todellakaan ole yksinkertainen ja mustavalkoinen.
En ole täydellinen ihminen, minäkin teen virheitä ja käyttäydyn toisinaan ajattelemattomasti toisia kohtaan. Saatan olla mielipiteissäni voimakastahtoinen, enkä aina osaa heti sanoa jos joku vaivaa. Tiuskin väsymystäni ja pahaa oloani muille enkä aina jaksa huomioida muita.
Minulla on myös se sokea piste itselleni, niinkuin lähes jokaisella tuntuu olevan. Oma osuus tapahtumiin hahmottuu yleensä vasta vähän myöhemmin, ei heti tilanteissa itsessään.
Minulla on lapsuudestani ikäviä muistoja ja syviäkin haavoja jotka ovat koko ajan parantuneet hiljalleen. Niihin on toisen vaan niin helppo tökkiä yhä uudestaan ja uudestaan.
Mieheni on hyvä tyyppi, hänellä on halu olla hyvä ihminen ja kohdella muita hyvin. Hän ei vaan sitä tunnu osaavan eikä tiedä mitä tehdä asialle.
Tiedän olevani hänelle älyttömän tärkeä ja rakastettu ja lapsiamme hän rakastaa todella hurjasti. Käytännön malli siitä miten lapsia kohdella ja kasvattaa ei vaan mene yksiin haaveiden ja ajatusten kanssa.
Mieheni hoitaa kotia, laittaa ruokaa, huoltaa auton mukisematta. Hän muistaa satunnaisesti järjestää ravintolaillallisia ja muistaa vuosipäivinä suloisilla koruilla. Toisinaan hän ostaa jopa kukkia ihan ilman erityistä syytä.
Hän hellii minua ja lapsia, tekee meille jotain lempiruokaamme, ostaa herkkuja ja vuokraa leffoja joita käperrymme koko perhe yhdessä katsomaan. Hän haluaa hommata tytöillemme kunnon harrastusvälineitä ja kannustaa heitä omissa harrastuksissaan eikä koskaan painosta omien mieltymystensä mukaan. Hän yrittää muistaa kehua minua ja lapsiamme saavutuksistamme ja kertoo tasaisesti miten paljon meitä rakastaa. Hän yrittää säännöllisen epäsäännöllisesti keskustella kanssani, valitettavasti asia päättyy usein siihen että kaikki on minun syytäni ja minusta lähtöisin, hänen käytöksensä on täysin toissijaista ja hänen elämänsä olisi paljon helpompaa jos minä olisin ihan jotain muuuta.
Aina kaiken hyvän jälkeen hän torpedoi kaiken käyttäytymällä tyrannimaisesti minua ja lapsia kohtaan.
Piakkoin koittaa viimesyksyinen kriisin vuosipäivä, ja jo se itsessään aiheuttaa kurjaa kirvelyä vielä tuoreille arvilleni. En vieläkään luota mieheeni kuin satunnaisesti. Lisäksi katteettomat lupaukset hiertävät todella pahasti. Vuodessa monikaan asia ei ole muuttunut käytännössä parempaan. Kuinka monta vuotta ajattelin vielä jaksaa antaa tilaisuuksia ihmiselle jolla on hyvä tahto mutta helkkarin surkea toteutus?
Kyllä ihminen on omituinen otus.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä reilut kymmenen vuotta ja tuntuu että nyt alkaa oma taistelutahto pettää.
Suhteemme on aina ollut sitä temperamenttisempaa sorttia, meillä kipinöi niin hyvässä kuin pahassa. Eli hyvät ajat ovat mielettömän upeita, huonot todella sietämättömiä.
Koko 10 vuotta olen yrittänyt katsoa toista ihmisenä ja suhteuttaa käytöksensä mm. lapsuuden taustaansa.
Kommunikaatio on ollut lähinnä sitä että tasaisin väliajoin mies oksentaa kaiken pahan olonsa niskaani pyörremyrskyn lailla.
Pienistä asioista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä vaan annetaan kaiken kertyä ja sen jälkeen hukutetaan toinen kaikkeen siihen kiukkuun, suruun, pelkoon, ahdistukseen, väsymykseen, milloin mihinkin. Mutta ei asioiden oikeilla nimillä, vaan minun heikkouksiani ja virheitäni kaivellen -sehän on kuitenkin minun syytäni, aiheutan kaiken kurjan mitä hänelle tapahtuu, oli kyse vanhemmuudesta, parisuhteesta tai työhuolista.
Olen kuullut lähes kuukausittain vuosien aikana mm. kuinka huono äiti olen lapsilleni, kuinka olen liian tunteellinen (itkuni on kuulemma puhdasta draamaa, asioista voi puhua hymynaamari päässä), kuinka olen liian kylmä, kuinka sairastan väärällä tavalla, kuinka väärin puhun asioista, kuinka puhun liikaa, kuinka puhun liian vähän, kuinka saamaton olen sängyssä, kuinka olen liian vetävä, kuinka en ole tarpeeksi vetävä, miten heikosti hoidan kotiamme, kuinka hoidan kotiamme liikaa, miten vääränlainen olen ihmisenä... listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
Yleensä kaikki mieheni sanoma on melko ristiriitaista ja vaikka tiedän että hänen tapansa yrittää selvitä oman pahan olonsa kanssa on kääntää se minuun, se on nakertanut itsetuntoani vuosien saatossa todella pahasti.
Vuosi sitten kävimme läpi uskottomuuskriisin, miehelläni oli parin kuukauden ajan ihanaa säpinää työkaverinsa kanssa.
"En suunnitllut sitä, olin humalassa, olin onneton, toinen ihminen kuunteli..".
Mies itki ja katui ja voi pahoin ja halusi pitää minusta kiinni kynsin hampain. Asiaa käsiteltiin perinpohjaisesti, puhuimme enemmän kuin siihen saakka yhteensä, kävimme pariterapiassa, minä myös yksilöterapiassa. Mieheni halusi myös aloittaa yksilöterapian työstääkseen omia ongelmiaan jotta saisi suhteemme toimimaan omalta osaltaan. Käynti jäi yhteen kertan, sen jälkeen ei vain järjestynyt aikaa. Miehen omiin harrastusmenoihin, ylimääräisiin projekteihin tai tietokoneella istumiseen ajanpuute ei vaikuttanut lainkaan.
Myöskin asioiden ajatteleminen on kuulemma liian rasittava prosessi, se ei vain oikein suju häneltä ja that´s it. Hänellä ei yksinkertaisesti ole aikaa ajatella.
Tällä hetkellä elän yhä sen keskenkasvuisen ihmisen kanssa jonka tapasin 10 vuotta sitten. Enää hän ei räjähdä suurilla eleillä niin useasti. Muuttunut hän ei kuitenkaan ole juuri tippakaan. Samat laput silmillä, sama vanha tapa käsitellä asioita ja syyttää muita ja sama tapa elää vain itselleen. Vaikkei tavarat enää hajoa ja perkeleet lentele, samat asenteet elävät pinnan alla ja tulevat esiin tasaisin väliajoin.
Nyt olen havahtunut siihen että lapsemme ovat satunnaisesti kiukkuisia ja ahdistuneita, he joko menevät lukkoon tai alkavat kommentoida jos keskustelumme kulku menee piirunkaan verran riitelyn suuntaan. Tyttömme ovat sosiaalisia ja pärjäävät koulussa hyvin. Minulla on heidän kanssaan hyvä puheyhteys, isäänsä he hiukan vieroksuvat juttukumppanina ja kysyvät joskus miksi isi huutaa niin paljon niin minulle kuin heillekin. Tyttömme osaavat ilmaista tunteitaan hienosti sanoin, mutta viimeaikoina ne ovat purkautuneet isoina, epätoivoisina raivonpuuskina.
Ajoittain oma energiani menee täysin siihen mikä suhteemme tila on ja kun miehelläni on kurjaa, hän ei kykene kummoisenkaan vastuuseen ja huomion antamiseen lapsillemme.
Haluaisin elää rauhallista elämää, missä asioista puhutaan suoraan ja niiden oikeilla nimillä, ihan tavallisesti keskustellen. Toisen ihmisen arvostus ja kunnioittaminen on minulle tärkeää, mutta miestäni kohtaan olen menettämässä sen pikkuhiljaa.
Lupa olla oma itsensä on tärkeää niin lapselle kuin aikuiselle ja meidän perhe-elämästämme se tuntuu useimmiten puuttuvan täysin.
En halua enää olla väsynyt, turhautunut ja kiukkuinen, en halua tiuskia lapsille ja olla liian väsynyt antaakseni heille sitä huomiota minkä he ansaitsevatkin. Pelkkä ruoka, puhtaat vaatteet ja kiiltelevä parketti kun eivät tee onnellista kotia ja sen haluan lapsilleni tarjota..
Hankalan tilanteesta tekee se, ettei se todellakaan ole yksinkertainen ja mustavalkoinen.
En ole täydellinen ihminen, minäkin teen virheitä ja käyttäydyn toisinaan ajattelemattomasti toisia kohtaan. Saatan olla mielipiteissäni voimakastahtoinen, enkä aina osaa heti sanoa jos joku vaivaa. Tiuskin väsymystäni ja pahaa oloani muille enkä aina jaksa huomioida muita.
Minulla on myös se sokea piste itselleni, niinkuin lähes jokaisella tuntuu olevan. Oma osuus tapahtumiin hahmottuu yleensä vasta vähän myöhemmin, ei heti tilanteissa itsessään.
Minulla on lapsuudestani ikäviä muistoja ja syviäkin haavoja jotka ovat koko ajan parantuneet hiljalleen. Niihin on toisen vaan niin helppo tökkiä yhä uudestaan ja uudestaan.
Mieheni on hyvä tyyppi, hänellä on halu olla hyvä ihminen ja kohdella muita hyvin. Hän ei vaan sitä tunnu osaavan eikä tiedä mitä tehdä asialle.
Tiedän olevani hänelle älyttömän tärkeä ja rakastettu ja lapsiamme hän rakastaa todella hurjasti. Käytännön malli siitä miten lapsia kohdella ja kasvattaa ei vaan mene yksiin haaveiden ja ajatusten kanssa.
Mieheni hoitaa kotia, laittaa ruokaa, huoltaa auton mukisematta. Hän muistaa satunnaisesti järjestää ravintolaillallisia ja muistaa vuosipäivinä suloisilla koruilla. Toisinaan hän ostaa jopa kukkia ihan ilman erityistä syytä.
Hän hellii minua ja lapsia, tekee meille jotain lempiruokaamme, ostaa herkkuja ja vuokraa leffoja joita käperrymme koko perhe yhdessä katsomaan. Hän haluaa hommata tytöillemme kunnon harrastusvälineitä ja kannustaa heitä omissa harrastuksissaan eikä koskaan painosta omien mieltymystensä mukaan. Hän yrittää muistaa kehua minua ja lapsiamme saavutuksistamme ja kertoo tasaisesti miten paljon meitä rakastaa. Hän yrittää säännöllisen epäsäännöllisesti keskustella kanssani, valitettavasti asia päättyy usein siihen että kaikki on minun syytäni ja minusta lähtöisin, hänen käytöksensä on täysin toissijaista ja hänen elämänsä olisi paljon helpompaa jos minä olisin ihan jotain muuuta.
Aina kaiken hyvän jälkeen hän torpedoi kaiken käyttäytymällä tyrannimaisesti minua ja lapsia kohtaan.
Piakkoin koittaa viimesyksyinen kriisin vuosipäivä, ja jo se itsessään aiheuttaa kurjaa kirvelyä vielä tuoreille arvilleni. En vieläkään luota mieheeni kuin satunnaisesti. Lisäksi katteettomat lupaukset hiertävät todella pahasti. Vuodessa monikaan asia ei ole muuttunut käytännössä parempaan. Kuinka monta vuotta ajattelin vielä jaksaa antaa tilaisuuksia ihmiselle jolla on hyvä tahto mutta helkkarin surkea toteutus?
Kyllä ihminen on omituinen otus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Koin samaa syyttelyä siitä, miten tein kaiken väärin ja olin vääränlainen. Kaikkeni yritin ja annoin anteeksi. Lopulta vaan tajusin, että ilmeisesti hän ei rakasta minua tarpeeksi tai ainakaan yhtä paljon ja oli ahdistunut. Purki ahdistuksensa minuun. Lähdin pois suhteesta ja löysin yllättävän pian (etsimättä ja sattumalta) uuden miehen, joka pitää minua kuin kukkaa kämmenellä. Kohottaa itsetuntoani, eikä murskaa sitä kuten edellinen.
Hyväksy se tosiasia, että suhteessanne ei ole kellään hyvä olla. Tees se myös lastesi takia. Voitte kaikki paljon paremmin, kun ette jatka kituuttamista.
en minäkään aina tiedä mitä oman mieheni päässä liikkuu...et on ihminen jännä otus ja vaikka kuinka välillä kirvelee sitkeästi sitä jaksaa saman ihmisen kanssa olla ja elellä. itsekin olen katsonut pahalla mielellä kuinka minua kohtaan ja nuorimmaista lastaan kohtelee aivan normaalisti hyvällä tuulella, mutta sitten kahdelle vanhemmalle tiuskii ja marmattaa, välillä sitä kestää koko viikon etten enää jaksa kuunnella sitä, kunnes sitten siitä mainitsen. paha mieli itselle ainakin siitä tullut, eikä ole oikein että välillä vanhemmat lapset sanoo: pelkään isiä tai olispa isi kuollut jne. pahaa tekee. et on se jännä kun odottaa "parempaa" huomista....oma miehenikin on 10v. aikana paljon muuttunut, tietenkin olen itsekin teinitytöstä hänen silmissään kasvanut aikuiseksi, mutten enää välillä tunnista omasta miehestäni sitä johon rakastuin....
Jos lapset toivovat isänsä kuolemaa, tilanne on jo liian paha! Jos ihmiset ette omasta onnestanne osaa huolehtia, niin ajatelkaa edes lapsianne. Olette sokeita jo todellisuudelle, kun olette antaneet asioiden ajautua tuohon tilanteeseen niin pitkän aikaa. Jos odotatte parempia aikoja, ehkä ne joskus eläkeiässä koittavat, kun miehetkin vähän aikuistuvat. Mutta silloin on lastenne kannalta liian myöhäistä!
että ihmisten olettaa muuttuvan vuosien varrella ja varsinkin kun tulee lapsia, mutta toista et voi muuttaa vaan sen pitää lahteä itsestään.
Jokainen voi omalta osaltaan miettiä jonkun asian, jonka voisi itsessääm muuttaa jotta toinen ihminen voi paremmin ja vastavuoroisesti tietämättään muuttua.
Jos sinäkin jatkat suhteessa, täytyy sinun todenteolla pistää vaakaan hyvät ja huonot asiat suhteessasi ja sen pohjalta tehdä päätöksiä jotka on SINULLE ja LAPSILLESI hyväksi. Onnellinen voi olla vaikka isä asuu eri osoitteessa kun vaan pääsee tapaamaan isää. Mutta toisaalta kertomuksesi perusteella, ainakin mitä ymmärsin, ei teidän asiat kovin huonolla tolalla ole kunhan vaan saat miehesi tajuamaan, että se loukkaa sinua mielipiteillään ja kommenteillaan.