Olen lueskellut aina silloin tällöin palstaa. Paljon tuntuu olevan kohtalotovereita, jotka painivat eron jälkeisessä tuskassa. Itse erosin lopullisesti kk sitten. Asumuserossa oltiin reilu vuosi, mutta suhdetta jatkettiin. Nyt on kuljettu taivalta reilut 4 vuotta eikä enää jaksa. Rakkautta kyllä löytyy ja tunteitakin, mutta pää ei enää jaksa.
Jatkuva henkinen väkivaltava, alistaminen ja juopottelu siinä kai niitä syitä. En vaan ymmärrä miten kaiken tämän "pas..n! keskellä voin vieläkin rakastaa. Olen kestänyt pettämistä, julkista nöyryytystä, tukistamista ja sanallisia herjauksia. Kaikki olen kutakuinkin anteeksi antanut. Olen vahva persoona ja miehelläni on suhteellisen huono itsetunto, jota luultavasti pönkittää loukkaamalla minua. Olen näinä vuosina osannut kasvattaa itselleni suojamuurin. Kukaan ei ulospäin nää onko jokin vikana. Osaan ottaa loukkaukset ja herjat vastaan ilman itkua, sanon takaisin, puolustaudun. Kaikista näistä asioista huolimatta minulla on tunteita miestä kohtaan, kenties juuri sitä läheisriippuvuutta.
Olen hyvin koulutettu ja minulla on hyvä työ, johon kuuluu matkustelua jonkin verran. Mies ei voi sietää työtäni eikä varsinkaan matkustelua. Lievää mustasukkaisuutta, mitä ei tietenkään tunnusta. Eroa emme ole käsitelleet juuri lainkaan. En ole siihen valmis. Tulee vaan kiukku, jos joudun puimaan asioita nyt. Sen aika on joskus.
Ongelma lieneekin miten saan tunteet "tapettua"? On selvää, ettei ne heti kuole, mutta elämä olisi aika paljon helpompaa jos takki olisi auki uusille asioille ja vanhat eivät kummittelisi.
Jatkuva henkinen väkivaltava, alistaminen ja juopottelu siinä kai niitä syitä. En vaan ymmärrä miten kaiken tämän "pas..n! keskellä voin vieläkin rakastaa. Olen kestänyt pettämistä, julkista nöyryytystä, tukistamista ja sanallisia herjauksia. Kaikki olen kutakuinkin anteeksi antanut. Olen vahva persoona ja miehelläni on suhteellisen huono itsetunto, jota luultavasti pönkittää loukkaamalla minua. Olen näinä vuosina osannut kasvattaa itselleni suojamuurin. Kukaan ei ulospäin nää onko jokin vikana. Osaan ottaa loukkaukset ja herjat vastaan ilman itkua, sanon takaisin, puolustaudun. Kaikista näistä asioista huolimatta minulla on tunteita miestä kohtaan, kenties juuri sitä läheisriippuvuutta.
Olen hyvin koulutettu ja minulla on hyvä työ, johon kuuluu matkustelua jonkin verran. Mies ei voi sietää työtäni eikä varsinkaan matkustelua. Lievää mustasukkaisuutta, mitä ei tietenkään tunnusta. Eroa emme ole käsitelleet juuri lainkaan. En ole siihen valmis. Tulee vaan kiukku, jos joudun puimaan asioita nyt. Sen aika on joskus.
Ongelma lieneekin miten saan tunteet "tapettua"? On selvää, ettei ne heti kuole, mutta elämä olisi aika paljon helpompaa jos takki olisi auki uusille asioille ja vanhat eivät kummittelisi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sanon lyhyesti että lähe ja sen jälkeen se elämä :):)
Tuntuu tämäkin niin tutulta.
Miten ne tunteet sais kuoletettua.
Mäkin toivon,että niin kävisi.
henkisesti ja fyysisesti niin raskasta.
joka voi auttaa on sinä itse. Kuulostaa varmaan kauhealta aluksi, mutta sinä itse päätät jäätkö siihen suhteeseen. Itse tykkään itsestäni, että aikoinani jätin alkoholisoituneen puolisoni. En jaksanut olla kotona enää isä,äiti ja huoltaja, joka antoi kaapista puhtaat vaatteet jne... Otin lapset ja pakkasin vaatteemme kasseihin ja itkien poistuimme ihmisen luota, jota rakastimme. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että olen onnellinen ilman häntä. Tuo nainen oli ihanista ihanin selvinpäin ja itse pe***le jurrissa. Voimme lasten kanssa hienosti. Äiti lupaa heille joka viikko puhelimessa tulla katsomaan ja on viimeksi viime talvena käynyt katsomassa lapsiaan.