No joo, puran nyt tarinani vaikka tänne :)
Olen kolmekymppinen kahden lapsen äiti, ja parisuhde ihan ok, mies mukava yms. Mutta seksiä ei enää juurikaan ole, kun ei se oikein kiinnosta. Muuten menee ihan ok.
Olen nuorempanakin ollut vähän sellainen, etten voi olla rakastunut kuin yhteen ihmiseen kerrallaan, ja kun johonkin on rakastunut, ei vaan nappaa seksi tai mikään siihen liittyvä muiden kanssa.
No, tapasin vuosi sitten miehen, jonka kanssa oltiin jo lukiossa rinnakkaisluokilla, ja siellä jo katselin välillä häntä, ja hän jäi sieltä mieleen.
Joskus parikymppisenä baarissa tanssittiin muutamat hitaat, mutta homma ei vain edennyt, ei nähty enää yms...
Aina pidin miestä hyvin puoleensavetävänä, mutten kuitenkaan niin paljon jäänyt häntä ajattelemaan kuin nyt.
Eli vuosi sitten tavattiin baarissa, ja hän kertoi minulle, kuinka olisin juuri hänen makuunsa yms. Kerroin olevani varattu ja kahden lapsen äiti, ja etten voi lähteä hänen mukaansa. Ilta siinä juteltiin ja harmitti niin paljon, ja hänelle kerroinkin, että miksei hän aikaisemmin tehnyt "ratkaisevaa siirtoa". Sanoin, että olisin varmasti lähtenyt mukaan, olin aina pitänyt häntä hyvin puoleensavetävänä. Eikä se vetovoima ollut mihinkään muuttunut.
Kyllä monen montaa lukio yms. nuoruuden ihastusta katsoo jälkeenpäin, että mitä siinäkin on nähnyt. Mutta hän vain on ja säilyy, vetovoima ei vain katoa.
No, haikeana erottiin sinä yönä, ja mielessäni ajattelin, että törmäillään varmaan uudelleen jossakin vielä, varsinkin kun hän kertoi asuvansa ihan muutaman kilometrin päässä.
En koskaan halunnut pettää, mutta aina ajattelin kuinka mukavaa olisi taas jutella kun jossain tavattaisiin. Halusin toki häntä, mutta luonto ei anna periksi pettää.
Oman mieheni tapasin baarissa 4v sitten, yhteen mentiin heti ja lapset tehtiin heti. Se oli kyllä tosi ihastumista, mutta sellaista salamaihastumista, joka nopeasti tuli, ja sitten alkoi hiipumaan, parin vuoden "pilvissä leijailun" jälkeen.
Kun sitten vuosi sitten tapasin tämän nuoruudenihastukseni, oli oma suhde jo laimentunut alun huumasta. Ja koska tunsin edelleen vetoa tähän mieheen, jäivät ajatukset häneen, ja tunsin yhä vähemmän vetoa omaan mieheeni.
Nyt on siis mennyt vuosi, enkä ole KERTAAKAAN, edes vahingossa nähnyt tätä nuoruudenihastusta enää. Monta kertaa alussa toivoin ja odotin, nyt en enää odota. Olen tottunut jo ajatukseen, että jostain syystä, emme enää tapaa. On sitä jo niin monta kertaa toivottu, että ei enää kannata.
MUTTA kun unissani näen tämän miehen yhä uudelleen, näen kuinka tapaamme jossakin vahingossa, ja näen hänet aivan täydellisenä ja ihanana.
Alussa luulin, että nämä ajatukset tästä häipyvät. Olenhan tavannut muitakin mukavia miehiä, nuoruudesta, ja uusia tuttavuuksia. Monet ovat tulleet iskemään ja ehdottelemaan vaikka mitä. Mutta kukaan muu ei ole jäänyt mieleen saati vaivaamaan. Ketään muuta en välttämättä kaipaa nähdä uudelleen.
Mutta kun en saa mielestäni tätä yhtä. Aina olen hänestä pitänyt, mutta ennen en ole näin paljon jäänyt kaipaamaan.
Kommentit: eroa ja ota se ihastus yms. voi jättää pois.
Koska haluan ja aion pitää perheeni, ja lapsillani isän. En myöskään halua pettää fyysisesti.
Mutta tahtomattani petän henkisesti, enkä saa sitä pois. En edes "ruoki ihastustani" esim. tapaamalla miestä. Silti en voi olla ajattelematta häntä.
Ihan turhaa sanoa, että "älä vaan ajattele". Vuosi on jo yritetty olla ajattelematta.
Eli en saa sitä pois, henkistä pettämistä. Vaikka fyysisesti olisin vahva, enkä tekisi mitään, jos jostain kumman syystä joskus tapaan tuon miehen!
Henkinen pettäminen on mahdotonta poistaa.
Joskus mietin, että olisi mukavaa tavata tuo mies, ja olla ihan oikeasti edes ystävää hänen kanssaan. Saisin edes pitää hänet jollain tavalla elämässäni, ja tietää joskus mitä hänelle kuuluu.
Kyllä kai muutkin ihmiset voivat olla elämässä tärkeitä, kuin se oma puoliso. Ei niitä "tärkeitä" kuitenkaan niin montaa ole.
Enkä ole muutenkaan yleisesti kovin paljoa seksiä arvostava ihminen, arvostan enemmän henkistä yhteyttä, kuin fyysistä. Eli uskon, että voisin olla ns. fyysisesti uskollinen omalle puolisolleni. Paitsi tietenkin tuo toiseen ihastuminen syö fyysistä kiinnostusta omaa puolisoa kohtaan, eikä seksitouhuja ole enää kuin kahden kk välein...ja koko ajan harvenee.
Mutta olemme puhuneet asiasta (seksin vähyydestä), ja mies on sitä mieltä, ettei se sitten NIIN tärkeää ole, jos muutoin saa hyvän perheen ja kodin, ja lapsilla on hyvä olla.
Saa laittaa ajatuksia.
Haukkuja tietysti tulee, millainen hetukka ja lapsellinen yms. haihattelija olen, että ne voi vaikka jättää kirjoittamatta.
Olen kolmekymppinen kahden lapsen äiti, ja parisuhde ihan ok, mies mukava yms. Mutta seksiä ei enää juurikaan ole, kun ei se oikein kiinnosta. Muuten menee ihan ok.
Olen nuorempanakin ollut vähän sellainen, etten voi olla rakastunut kuin yhteen ihmiseen kerrallaan, ja kun johonkin on rakastunut, ei vaan nappaa seksi tai mikään siihen liittyvä muiden kanssa.
No, tapasin vuosi sitten miehen, jonka kanssa oltiin jo lukiossa rinnakkaisluokilla, ja siellä jo katselin välillä häntä, ja hän jäi sieltä mieleen.
Joskus parikymppisenä baarissa tanssittiin muutamat hitaat, mutta homma ei vain edennyt, ei nähty enää yms...
Aina pidin miestä hyvin puoleensavetävänä, mutten kuitenkaan niin paljon jäänyt häntä ajattelemaan kuin nyt.
Eli vuosi sitten tavattiin baarissa, ja hän kertoi minulle, kuinka olisin juuri hänen makuunsa yms. Kerroin olevani varattu ja kahden lapsen äiti, ja etten voi lähteä hänen mukaansa. Ilta siinä juteltiin ja harmitti niin paljon, ja hänelle kerroinkin, että miksei hän aikaisemmin tehnyt "ratkaisevaa siirtoa". Sanoin, että olisin varmasti lähtenyt mukaan, olin aina pitänyt häntä hyvin puoleensavetävänä. Eikä se vetovoima ollut mihinkään muuttunut.
Kyllä monen montaa lukio yms. nuoruuden ihastusta katsoo jälkeenpäin, että mitä siinäkin on nähnyt. Mutta hän vain on ja säilyy, vetovoima ei vain katoa.
No, haikeana erottiin sinä yönä, ja mielessäni ajattelin, että törmäillään varmaan uudelleen jossakin vielä, varsinkin kun hän kertoi asuvansa ihan muutaman kilometrin päässä.
En koskaan halunnut pettää, mutta aina ajattelin kuinka mukavaa olisi taas jutella kun jossain tavattaisiin. Halusin toki häntä, mutta luonto ei anna periksi pettää.
Oman mieheni tapasin baarissa 4v sitten, yhteen mentiin heti ja lapset tehtiin heti. Se oli kyllä tosi ihastumista, mutta sellaista salamaihastumista, joka nopeasti tuli, ja sitten alkoi hiipumaan, parin vuoden "pilvissä leijailun" jälkeen.
Kun sitten vuosi sitten tapasin tämän nuoruudenihastukseni, oli oma suhde jo laimentunut alun huumasta. Ja koska tunsin edelleen vetoa tähän mieheen, jäivät ajatukset häneen, ja tunsin yhä vähemmän vetoa omaan mieheeni.
Nyt on siis mennyt vuosi, enkä ole KERTAAKAAN, edes vahingossa nähnyt tätä nuoruudenihastusta enää. Monta kertaa alussa toivoin ja odotin, nyt en enää odota. Olen tottunut jo ajatukseen, että jostain syystä, emme enää tapaa. On sitä jo niin monta kertaa toivottu, että ei enää kannata.
MUTTA kun unissani näen tämän miehen yhä uudelleen, näen kuinka tapaamme jossakin vahingossa, ja näen hänet aivan täydellisenä ja ihanana.
Alussa luulin, että nämä ajatukset tästä häipyvät. Olenhan tavannut muitakin mukavia miehiä, nuoruudesta, ja uusia tuttavuuksia. Monet ovat tulleet iskemään ja ehdottelemaan vaikka mitä. Mutta kukaan muu ei ole jäänyt mieleen saati vaivaamaan. Ketään muuta en välttämättä kaipaa nähdä uudelleen.
Mutta kun en saa mielestäni tätä yhtä. Aina olen hänestä pitänyt, mutta ennen en ole näin paljon jäänyt kaipaamaan.
Kommentit: eroa ja ota se ihastus yms. voi jättää pois.
Koska haluan ja aion pitää perheeni, ja lapsillani isän. En myöskään halua pettää fyysisesti.
Mutta tahtomattani petän henkisesti, enkä saa sitä pois. En edes "ruoki ihastustani" esim. tapaamalla miestä. Silti en voi olla ajattelematta häntä.
Ihan turhaa sanoa, että "älä vaan ajattele". Vuosi on jo yritetty olla ajattelematta.
Eli en saa sitä pois, henkistä pettämistä. Vaikka fyysisesti olisin vahva, enkä tekisi mitään, jos jostain kumman syystä joskus tapaan tuon miehen!
Henkinen pettäminen on mahdotonta poistaa.
Joskus mietin, että olisi mukavaa tavata tuo mies, ja olla ihan oikeasti edes ystävää hänen kanssaan. Saisin edes pitää hänet jollain tavalla elämässäni, ja tietää joskus mitä hänelle kuuluu.
Kyllä kai muutkin ihmiset voivat olla elämässä tärkeitä, kuin se oma puoliso. Ei niitä "tärkeitä" kuitenkaan niin montaa ole.
Enkä ole muutenkaan yleisesti kovin paljoa seksiä arvostava ihminen, arvostan enemmän henkistä yhteyttä, kuin fyysistä. Eli uskon, että voisin olla ns. fyysisesti uskollinen omalle puolisolleni. Paitsi tietenkin tuo toiseen ihastuminen syö fyysistä kiinnostusta omaa puolisoa kohtaan, eikä seksitouhuja ole enää kuin kahden kk välein...ja koko ajan harvenee.
Mutta olemme puhuneet asiasta (seksin vähyydestä), ja mies on sitä mieltä, ettei se sitten NIIN tärkeää ole, jos muutoin saa hyvän perheen ja kodin, ja lapsilla on hyvä olla.
Saa laittaa ajatuksia.
Haukkuja tietysti tulee, millainen hetukka ja lapsellinen yms. haihattelija olen, että ne voi vaikka jättää kirjoittamatta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kirjoituksestasi syntyy minulle sellainen kuva, että juutut jostain syystä tunteissasi siihen ihastumisvaiheeseen, jolle on tunnusomaista se, ettei vielä tunne toista vaan on tilaa kuvitella toiseen kaikenlaisia ihania ominaisuuksia.
Ja että sotket tämän ihastumisen/rakastumisen rakkauteen.
Se voi olla merkki siitä, että sinun on vaikeaa antautua oikeaan läheisyyteen parisuhteessa. Oikealla läheisyydellä tarkoitan sitä, että kykenee kohtaamaan itsensä ja toisen sellaisena kuin on, ei sellaisena kuin haluaisi olla tai kuvittelee olevan.
luulevat intohimoa rakkaudeksi, eivätkä ole koskaan saaneet osakseen aitoa rakkautta.
Tottahan nuo ovat nuo teidän kommentit.
Juutun ihastumisvaiheeseen, enkä osaa elää kunnolla sen jälkeen. Kai alitajuisesti oikein haen uutta ihastumista.
Mutta miten tästä suosta noustaan pois.....?
Omat vanhempani erosivat kun olin pieni, ja sitä ennen tappelivat reilusti. Vanhempanit vieläkin kertovat toisistaan, että "onneksi pääsin siitä silloin eroon". Eli kasvatusmallikin mättää pahasti. No, nykyisen mieheni vanhemmat ovat yhdessä, mutta he eivät KOSKAAN halaa, pussaa tai edes pidä toisiaan kädestä. Mieskin laittaa kätensä sohvan selkänojalle vaimon ylle, muttei uskalla kuuna päivänä laskea kättä vaimon harteille. Lisäksi heillä on eri makuuhuoneet. Olen ajatellut mielessäni, etteivät he ehkä rakasta toisiaan. Tietää en voi, en ole kysynyt.
Eksäni äiti myönsi, ettei heillä ole miehen kanssa ollut 15 vuoteen "seksiä tai muuta sellaista". Jatkoivat vain lasten takia, yhdessä ovat vieläkin!
Mutta parisuhteen malli on huono, mitä minä olen nähnyt. Kyllä kai kaikki nämä syövät omaa ajatustapaa...
Niin noinhan se menee - ei ole mallia hyvästä parisuhteesta, vaan päinvastoin. Ihan tervettähän se on pelätä sellaista, mikä näyttää pahimmalta mahdolliselta kohtalolta.
Miten siitä sitten voisi kasvaa eteenpäin? En ole mikään aiheen ammattilainen, joten kirjoitan vain omasta kokemuksesta:
Ihastumisessa ihanaa ei ole vain se, miten ihana tuo toinen on, vaan miten ihanaksi ja jännittäväksi kokee itsensä toisen silmissä. Itseasiassa tuota tunnetta omasta erityisyydestä minä nuorempana ihastumisista hain (näin jälkeenpäin ajateltuna).
Mitä olen keskustellut ns. pettäjien kanssa, niin sama pätee heihinkin. Tutussa parisuhteessa kokee itsensä tylsäksi, sillä toinenhan tuntee jo minut ja tietää heikkouteni. En näe hänen silmissään palvontaa ja hullua himoa vaan kiintymystä ja lämpöä.
Eli minun mielestäni, rajallisella kokemuksellani, kaiken avain on itsensä hyväksyminen ja itsensä rakastaminen sellaisena arkisena ja tavallisena otuksena kuin sitä on.
Kannattaa ehkä myös miettiä omia arvojaan. Arvostaako tavallisten ihmisten tavallista onnea, vai ihaileeko elokuvien ja naistenlehtien intohimoisia ja satumaisia rakkaustarinoita? Uskotko ylipäätään, että voisit olla onnellinen ihan tavallisessa suhteessa tavallisen ihmisen kanssa vai aiheuttaako ajatuskin sinulle pakokauhua?
Ihmisillä on taipumus ihastua pitkin elämäänsä, olivat he parisuhteessa tai eivät. Eikä ihastuminen siis tarkoita välttämättä sitä, että parisuhde on "pilalla".
Minulla on aina ollut hieman vaikeuksia ymmärtää koko "henkisen pettämisen" käsitettä. Monesti vaikuttaa siltä, että epärealistisen tiukat parisuhdenormit (jotka suhteen alussa tuntuvat toki täysin luonnollisilta eikä lainkaan rajoittavilta) johtavat turhiin syyllisyydentunteisiin, kun alkuhuuma väistämättä haihtuu ja ajatukset alkavat pyöriä muissakin asioissa kuin kumppanissa. Mitä enemmän rajoituksia, sitä enemmän kielletyt asiat yleensä ajatuksiin tuppaavat pyrkimään. Ihastumisenhan pitäisi kaiketi olla luonnollinen ja kaunis asia, elämän rikkaus!
Ihminen harvemmin mahtaa mitään tunteilleen, teoilleen useimmiten kylläkin. Kuten itsekin toteat: "Henkinen pettäminen on mahdotonta poistaa." Aivan. Samantien voitaisiin puolestani poistaa koko henkisen pettämisen käsite.
t. Lihas-Lasse
Uskon kyllä että haluat pitää miehestäsi ja perhettäsi.Mutta eikö olisi viisainta katsoa rehellisesti totuutta silmiin,jos se sun salainen rakkaus joskus tulee vastaan niin se fyysisen pettäminen on väistämätön.Silloin kunniottaminen omaan mieheen ja liittoon punnitaan.
Jos joskus kohdataan, ja vielä "sopivissa" olosuhteissa, niin tilanne on erittäin vaikea. En mitenkään voi 100% varmasti sanoa, ettei MITÄÄN tapahdu.
Olenkin ajatellut, että jos kohtalo ei anna meidän kohdata, koska en pystyisi pitelemään itseäni, vaikka haluaisin. Joku tuolla sitten on päättänyt, ettei meitä laiteta kohtaamaan, niin ei tarvitse pidellä itseään ;)
Kun pääsisin vaiheeseen, että tapaisimme aikojen kuluttua, ja huomaisin, etten enää tunnekaan vetoa mieheen, ihastus olisi mennyt ohi! Se olisikin hyvä asia. Mutta ei sitä voi ennustaa, mitä sitten tapahtuu, kun ja jos nähdään.
Ja jos ihastus todella menisi ohi, ehkä se antaisi voimaa jatkaa omassa suhteessa, kun TIETÄISI että ne menevät kaikki ohi. Se on myös yksi syy miksi haluan nähdä miehen, haluan tietää, tunneko edes sitä vetoa enää, vai kuvittelenko vain.
Ja tottakai aina tulee UUSIA ihastuksia, mutta jos tämän ihastuksen loppuminen vihdoin opettaisi jotain.
Melko huono päätös antaa elämänsä kohtalon käsiin ja ajautua elämässään olosuhteista toiseen. Uskon toki kohtaloon tai sattumaan, mutten siihen että sen edessä täytyy vain olla täysin voimaton ja vikistä kun se vie.
Mitään ei tosiaan voi ennustaa tulevasta, mutta jos itse koet että oma päätöksesi on suhtautua asiaan niin että kohtalo kuljettakoon, niin on aika todennäköitä, että ihastuksesi kohdatessasi kohtalo vie sitten juuri sinne minne toivotkin sen vievän.
Olen ollut mieheni kanssa 10 vuotta, meillä on 3 lasta ja olen ihastunut suhteemme aikana lukemattomia kertoja. Kertaakaan en ole tehnyt mitään ihastumisieni tiimoilta ja kaikki ne ovat hiipuneet jossain vaiheessa, ja ihastuksen kohteiden unelmakuoren alta on aina paljastunut ihan tavallinen mies jolla on ne omat huonot puolensa.
On omassa vallassasi että päätätkö vain heittäytyä Suuren Kohtalon Virtaan, vai päätätkö kyetä elämään nykyisessä suhteessa sen seikan kanssa että tulet varmasti ihastumaan elämäsi aikana ja se on vieläpä täysin normaalia. En usko yhteen ainoaan oikeaan. Sen sijaan ihminen tulee varmasti kohtaamaan elämässään useita potentiaalisia oikeita, silloin kyse on vain siitä että pysyy päätöksessään eikä haikaile aina vain paremman ja paremman vaihtoehdon perään, niitähän riittää.
Tsemppiä nykyiseen suhteeseenne, voitte yhdessä päättää tehdä siitä ihan toimivan ja molempia tyydyttävän. Se vaatii sitoutumista ja motivaatiota sulkea ne kaikki muut lukuisat vaihtoehdot kokonaan pois, silloinkin kun ei huvittaisi.