Meillä on poikaystävän kanssa aika uunituore suhde, mutta jo nyt se alkuhuuma on jo aikoja sitten jäänyt sinne alkuun. Pientä kinaa ja riitaa melkein joka kerta kun nähdään tai puhutaan puhelimessa...alkaa jo ahdistamaan:/
Olemme erilaisia, hän on tunneihminen ja minä olen enemmän järki-ihminen. Ei taida ne piirteet sopia yhteen.
Nyt olen ruvennut ajattelemaan että onko vika sittenkin minussa, olenko sitoutumiskammoinen, itsekäs, kylmä ihminen...masentaa ja ahdistaa kun ei tiedä mitä tekis ja miten päin oli.
Itse haluan että meillä molemmilla on myös omat elämät parisuhteemme lisäksi. Voimme lähteä kavereidemme kanssa erikseen iltaa juhlimaan tai vaikka viikonlopuksi lähteä johonkin ilman toista. Itse en pidä kummallisena, jos tyttöystäväni pyytävät vaikka keilaamaan perjantai-iltana, että suostun lähtemään enkä vetoa siihen että 'haluan poikaystäväni kainaloon, kaverit saa jäädä'. Poikaystäväni taas ei suostu lähtemään kavereidensa pyynnöstä edes jääkiekkomatsiin koska haluaa olla minun kanssani. Minusta tuo on outoa ja jollain tavalla jopa ahdistavaa. En halua että hän sulkee kaiken muun pois elämästään ja keskittyy vain ja ainoastaan minuun. Monet riitamme johtuvatkin juuri tästä että minä lähden vaikka kummityttöä viikonlopuksi katsomaan tai kavereiden kanssa elokuviin. En kuulemma arvosta häntä yhtään...herranjumala...näemmehän me muina päivinä, ei kai se yksi ilta nyt maailmaa kaada. Itselleni tulee 'eläväisempi' olo kun saa välillä tavata muitakin ihmisiä kuin poikaystävääni...
Toinen suuri tekijä suhteessamme on mustasukkaisuus ja luottamus. Itse en ole mustasukkainen luonne enkä vahdi koskaan toista että mihis meet ja kenen kanssa ja kukas naikkonen se nyt oli jolle morjenstit. Minä luotan toiseen ilman kysymyksiä ja olen sen hänelle sanonut. Hän taas epäilee minua koko ajan...jos joku lähettää viestin, 'kuka oli'. Miespuolisista kamuista tenttaa jokaisen kohdalla onko meillä joskus ollut jotain sutinaa. JOs lähden johonkin ilman häntä, vannottaa olemaan kiltisti, eikä missään nimessä toivota hauskaa iltaa tai hauskaa matkaa...
Poikaystäväni mielestä tuollaiset epäilykset ja mustasukkaisuus juuri kuuluvatkin suhteen alkuun. Minusta taas pitäisi nauttia siitä alkuhuumasta ja luottaa siihen että nyt on löytynyt se elämän kumppani. Itselleni ei tulisi mieleenkään kysellä toiselta mahdollisesta pettämisestä ja sen mahdollisuudesta tässä vaiheessa suhdetta.
Monia pieniä ja suuriakin asioita on jotka tässä suhteessa nyt tuntuvat menevän ristiin. Kun ei tiedä mitä mihinkin sanoa, kun ei omassa päässäkään ne ajatukset niin selkeitä ole.
Jättäminen on käynyt useasti mielessä, mutta sekin pelottaa. Miten poikaystävä siihen suhtautuisi jos itkee ja surkuttelee ja marttyyrisoituu jo siitä jos sanon ettei tänään voida nähdä, koska olen hieman kipeänä ja väsynyt.
Huoh...pitäisikö sitä ottaa itseään niskasta kiinni ja muutta itseään ja omaa ajatusmaailmaa vai olemmeko vaan yksinkertaisesti sen verran erilaisia että emme ole *ne oikeat* toisillemme...
Olemme erilaisia, hän on tunneihminen ja minä olen enemmän järki-ihminen. Ei taida ne piirteet sopia yhteen.
Nyt olen ruvennut ajattelemaan että onko vika sittenkin minussa, olenko sitoutumiskammoinen, itsekäs, kylmä ihminen...masentaa ja ahdistaa kun ei tiedä mitä tekis ja miten päin oli.
Itse haluan että meillä molemmilla on myös omat elämät parisuhteemme lisäksi. Voimme lähteä kavereidemme kanssa erikseen iltaa juhlimaan tai vaikka viikonlopuksi lähteä johonkin ilman toista. Itse en pidä kummallisena, jos tyttöystäväni pyytävät vaikka keilaamaan perjantai-iltana, että suostun lähtemään enkä vetoa siihen että 'haluan poikaystäväni kainaloon, kaverit saa jäädä'. Poikaystäväni taas ei suostu lähtemään kavereidensa pyynnöstä edes jääkiekkomatsiin koska haluaa olla minun kanssani. Minusta tuo on outoa ja jollain tavalla jopa ahdistavaa. En halua että hän sulkee kaiken muun pois elämästään ja keskittyy vain ja ainoastaan minuun. Monet riitamme johtuvatkin juuri tästä että minä lähden vaikka kummityttöä viikonlopuksi katsomaan tai kavereiden kanssa elokuviin. En kuulemma arvosta häntä yhtään...herranjumala...näemmehän me muina päivinä, ei kai se yksi ilta nyt maailmaa kaada. Itselleni tulee 'eläväisempi' olo kun saa välillä tavata muitakin ihmisiä kuin poikaystävääni...
Toinen suuri tekijä suhteessamme on mustasukkaisuus ja luottamus. Itse en ole mustasukkainen luonne enkä vahdi koskaan toista että mihis meet ja kenen kanssa ja kukas naikkonen se nyt oli jolle morjenstit. Minä luotan toiseen ilman kysymyksiä ja olen sen hänelle sanonut. Hän taas epäilee minua koko ajan...jos joku lähettää viestin, 'kuka oli'. Miespuolisista kamuista tenttaa jokaisen kohdalla onko meillä joskus ollut jotain sutinaa. JOs lähden johonkin ilman häntä, vannottaa olemaan kiltisti, eikä missään nimessä toivota hauskaa iltaa tai hauskaa matkaa...
Poikaystäväni mielestä tuollaiset epäilykset ja mustasukkaisuus juuri kuuluvatkin suhteen alkuun. Minusta taas pitäisi nauttia siitä alkuhuumasta ja luottaa siihen että nyt on löytynyt se elämän kumppani. Itselleni ei tulisi mieleenkään kysellä toiselta mahdollisesta pettämisestä ja sen mahdollisuudesta tässä vaiheessa suhdetta.
Monia pieniä ja suuriakin asioita on jotka tässä suhteessa nyt tuntuvat menevän ristiin. Kun ei tiedä mitä mihinkin sanoa, kun ei omassa päässäkään ne ajatukset niin selkeitä ole.
Jättäminen on käynyt useasti mielessä, mutta sekin pelottaa. Miten poikaystävä siihen suhtautuisi jos itkee ja surkuttelee ja marttyyrisoituu jo siitä jos sanon ettei tänään voida nähdä, koska olen hieman kipeänä ja väsynyt.
Huoh...pitäisikö sitä ottaa itseään niskasta kiinni ja muutta itseään ja omaa ajatusmaailmaa vai olemmeko vaan yksinkertaisesti sen verran erilaisia että emme ole *ne oikeat* toisillemme...
Vastaukset 7
Vanhimmat
on kyllä aika paha piirre jos se jättää kaverit ihan paitsioon sun takias..itse en myöskään kestä sellaista jos toinen ikäänkuin ripustautuu. Ja todellakin, jos miehesi ei muutu niin sinua alkaa ahdistamaan kokoajan vain enemmän.. :(
vaihda miestä. Tuolla on pilvin pimein niitä miehiä, jotka eivät piittaa yhtään naisen menoista ja liehuvat itsekin missä tykkää eikä ikinä soita. Ikävä kyllä yleensä myös pettävät tilaisuuden tullen.
Et kuulosta todellakaan järki-ihmiseltä, vaan yksinkertaisen itsekeskeiseltä ja itsekkäältä sinisilmäiseltä tyypiltä! Lisäksi ei kuulosta normaalille, kun et alkuhuumassa halua viettää paljon aikaa miehesi kanssa! Sinulla kuulostaa selvästi olevan yliote suhteessanne, toisinsanoen sinun toimintasi on laki ja oikea toimintatapa. Miehesi ei todellakaan ole tyyppiäsi. Hän joutuu ennemmin tai myöhemmin kärsimään sinun luonteestasi vielä enemmän! Sinulle sopivat juuri sellaiset itsekkäät ja kusipäiset äijät, jotka menevät ja tulevat oman mielensä mukaan, kuten sinäkin. Mutta kuten eräs jo totesikin, tällaiset miehet monesti ovat niitä pettäjä-tyyppejä. Ehkä sinun pitäisi sellainen kokea, niin tiedät edes jotain sallitun rajan ylittämisestä. Kuulostaa myös siltä, ettet edes tarvitse mitään parisuhdetta Ethän sinä pidä edes normaalina asioita, jotka tekevät sen itse parisuhteen!
sinulla ei taida olla kokemusta miehistä kovin paljoa, on hienoa että haluat säilyttää suhteet ystäviisi hyvinä, sillä ystäväthän ovat luonasi vaikka miehesi kanssa menisikin sukset ristiin, mutta miehesi haluaa viettää aika sinun kanssasi on vain osoitus hänen sitoutumisestaan sinua kohtaan, et tiedä millainen on hyvä mies ennenkuin olet kokenut sen huonon, arvostaisit miehesi omistautumista sinulle.Häntä ainakin sinun asiasi kiinnostavat,
Ompas tullut kärkeviä vastauksia, kiitos siitä:) Ehkä olen itsekäs, en vain halua myöntää sitä...näköjään kaipaan yhtä itsekästä ihmistä vierelleni.
Kyllä minulla on kokemusta miehistä ja seurustelusuhteista, sekä onnellisista että petetyksi tulemisesta...
Myöskin arvostan poikaystäväni kiinnostusta elämääni kohtaan ja sitä että hän haluaa viettää aikaa kanssani. Mutta se että hän sulkee oman elämänsä kokonaan ulkopuolelle minun takia, kuulostaa hieman ahdistavalta. Seurustelumme aikana hän ei ole kertaakaan suostunut lähtemään ystäviensä kanssa mihinkään, ei polttareihin, ei jäkismatsiin, ei kahville tai kylään. Koska näemme toisiamme kuitenkin hyvin usein, en näkisi mitään estettä vaikka hän välillä viettäisi illan ystäviensäkin kanssa. Aikaisemmalla tekstilläni en tarkoittanut sitä ettei koskaan nähtäisi ja koko ajan olisin menossa omia menojani, huomioimatta poikaystävääni ollenkaan:)
Aikas hurjia vastauksia olet tosiaan saanut...
Et ole itsekäs, mielestäni sinun suhtautumisesi seurusteluun on huomattavasti terveempi kuin poikaystäväsi. Ei ole itsekkyyttä haluta pitää myös muut ihmissuhteet kunnossa seurustelusta huolimatta.
Miten pitkään olette seurustelleet?
Kuulostaa siltä, että poikaystävälläsi on itsetunto-ongelmia. Hän ei luota siihen, että olet sitoutunut häneen, jollet ole hänen kanssaan kaikkea vapaa-aikaasi. Ehkä voisit nätisti selittää hänelle, että hän on sinulle tärkeä ja rakas, mutta että tarvitset myös omaa aikaa. Ja että tämä oma aika ei ole häneltä pois vaan varmistaa sen, että sinulla hyvä olla hänen kanssaan. Voit myös kertoa hänelle rauhallisesti, miten loukkaavaa hänen mustasukkaisuutensa ja että se ei ole hyväksyttävää. Voit sanoa, että voit olla hänen kanssaan vain jos hän luottaa sinuun.
Rakkaus on kuin elohopea kämmenellä. Jos käden puristaa nyrkkiin, se karkaa.
Luin koko ketjun ja totesin myös että onpas tosiaan tiukkoja kommentteja, ilmeisesti ihmisillä on omia pahoja kokemuksia kun noin kärkkäiksi ovat intoutuneet.
Olen todistanut vierestä ja omasta takaa kuinka monta hyvää pitkää suhdetta on mennyt mönkään juuri sen takia että yleensä nainen (satunnaisesti mies) suhteessa hylkää ihan kaiken muun elämän kumppaninsa vuoksi ja haluaa ruveta elämään hullussa symbioosissa loppuelämän ajan.
Ihan kivaa muutama vuosi, mutta kun toinen on henki ja elämä, alkaa se vuosien saatossa rasittamaan suhdetta. Yleensä juttu päätyy joko siihen että miestä ahdistaa kun nainen on kiinni 24/7 ja odottaa samaa mieheltä -tai sitten naista alkaa ahdistaa kun miehestä ei irtoakaan sitä toivottua jatkuvaa kyhnäystä. Ja yllätys, suhde ajautuu melko huonoon jamaan, jossa joko ajaudutaan typeriin tekoihin tai erotaan.
Itse olen myös nykyisessä suhteessa lähes hylännyt ensimmäisten 7 vuoden ajaksi oman henkilökohtaisen elämäni. En käynyt ulkona kavereiden kanssa, en tehnyt mitään mikä voisi pitää minua turhaan poissa kotoa, en edes vaikka se olisi ollut kivaa ja oikeastaan olisin halunnut. Ja sitten kun mieheni lähti toisinaan ulkoilemaan ja moikkamaan ystäviään, olin tietenkin todella kiukkuinen koska ENHÄN MINÄKÄÄN tehnyt niin, tosi itsekästä, miksei se vietä aikaa minun seurassani, grrr..
Mitään kovin hyvää oman elämänsä hylkäämisestä ei seurannut, piti käydä aika kovia kouluja ennenkuin oppi elämään yhdessä kahtena tasavertaisena ERI ihmisenä eikä siinä symbioosissa.
Nykyään näen ystäviäni ihan niinkuin mieheni, käyn ulkona syömässä, leffassa, kyläilemässä ja kaikkea mukavaa mitä normaali ihminen hyvien ystävien kanssa mielellään puuhailee. Eikä se olekaan keneltäkään pois, wau :) En omista miestäni, en voi kontrolloida häntä -ja sama toisinpäin. Sen ajan jonka yhdessä kyhnäämme, nautimme siitä molemmat enemmän koska kumpikaan ei lataa kaikkia odotuksia toisen niskaan, vaan saa mukavia fiiliksiä myös ystäväpiiristään.
Älä missään tapauksessa jätä ystäväpiiriäsi taaksesi siksi että poikaystäväsi niin haluaa. Moikkaa kummityttöäsi, käy leffassa ja juhlimassa ystäviesi kanssa. On eri asia panostaa suhteeseen terveellä tavalla kuin ripustautua toiseen ihmiseen ja alkaa elää tämän kautta.
Mustasukkainen kontrollointi ei ole myöskään millään tavalla normaalia missään parisuhteessa, vaikka lievä mustasukkaisuus ihan inhimillistä onkin. Poikaystävälläsi on ehkä pahoja kokemuksia menneisyydestä, mutta hänen tulisi silti tajuta että olet ihan eri ihminen kuin se joka ongelmat aiheutti. Syytön kunnes toisin todistetaan vai syyllinen heti alusta lähtien koska kaikkihan ne on?
Ymmärrän kyllä sen harmin tunteen kun itse olet maalaillut mielessäsi taas kaikkea kivaa yhteistä puuhaa ja toinen ilmoittaakin että on jo sopinut menoja. Voit osoittaa poikaystäväsi harmistumiselle myötätuntoa, mutta älä anna sen määrätä tekemisiäsi. Joskus parisuhteessakin on tehtävä asioita joista toinen ei koe voivansa paijata päähän ja myhäillä. Kyseessähän on kaksi erillistä, erilaista ihmistä.
Puhu asiasta ihan rauhallisesti ja järkevästi, tee kantasi selväksi mutta hyväksy myös hänen fiiliksensä. Ehkä asia selviää, ehkä se vain pahenee ajan myötä..? Se jää vain nähtäväksi.