Mieheni kuoli noin puoli vuotta sitten,meillä oli hyvä suhde ja yhteisiä tuttavia.Hän oli kuitenkin se joka eniten piti yhteyksiä yllä kun oli luonteeltaan puheliaampi ja ulospäin suuntautunut.
Nyt kun olen alkanut hiljalleen toipumaan menetyksestäni,en ole missään vaiheeessa romahtanut täysin, ihmettelen missä nämä ihmiset on kun kukaan ei uskalla ottaa yhteyttä lähipiirin lisäksi.
Pitäisikö laittaa ilmoitus että ei tämä ole tarttuvaa, joihinkin olen itse ollut yhteydessä mutta jotenkin on loukkaavaa tälläinen hiljaisuus että ihmiset luulee että tälläisen kokemuksen jälkeen jaksais kaikkiin taas ottaa yhteyttä tai sitten alat etsiä itelles täysin uutta tuttavapiiriä kun tuntuu ettei toiset enää haluakkaan olla tekemisissä. minkälaisia kokemuksia muilla on?
Nyt kun olen alkanut hiljalleen toipumaan menetyksestäni,en ole missään vaiheeessa romahtanut täysin, ihmettelen missä nämä ihmiset on kun kukaan ei uskalla ottaa yhteyttä lähipiirin lisäksi.
Pitäisikö laittaa ilmoitus että ei tämä ole tarttuvaa, joihinkin olen itse ollut yhteydessä mutta jotenkin on loukkaavaa tälläinen hiljaisuus että ihmiset luulee että tälläisen kokemuksen jälkeen jaksais kaikkiin taas ottaa yhteyttä tai sitten alat etsiä itelles täysin uutta tuttavapiiriä kun tuntuu ettei toiset enää haluakkaan olla tekemisissä. minkälaisia kokemuksia muilla on?
Vastaukset 9
Vanhimmat
oli myös paljon tuttavia,ei niinkään sellasia tosi ystäviä kuin muutama.ennen hautajaisia olin yhteyksisssä niihin ystäviin ja nyt en ole kuullut oikeastaan kenestäkään mitään aikoihin.olen varmasti monen mielestä ns."punainen vaate",on ehkä vaikea ottaa yhteyttä kun ei sillai ole mitään puhuttavaa keskenään kun se yhdistävä tekijä on poissa.olisi silti ihan mukava jos joku edes kysyisi että miten menee?itse olen aika huono ottamaan yhteyttä kenenkään.olihan meillä sillai omat kaverit ja ne muutamat yhteiset.kai kaikilla on se oma arki ja omat jutut.sujuu elämä helpommin kun ei ajattele pois mennyttä ja surevaa leskeä.
Kyllä se on niin että läheisen kuoleman jälkeen tietää kuka on oikeasti ystävä. Moni on jättänyt ottamatta yhteyttä sen jälkeen kun menetimme pojan. Olisi todella mukava kun tulisivat vaikka vaan käväsemään tai soittaisivat. Kauppareissullakin olen huomannut että kun näkevät minut niin mahdollisimman pian pois ettei vaan tartteisi tulla juttelemaan. Se jos mikä on raastavaa.
Kun menetin lapseni suku käänsi selkänsä ja halusi eroon,no pääsevät toki.
Paskaa niskaan niin että tuntuu.
Toiset vaihtoivat kadun puolta ja jotkut vain tervehtivät,monet tuijottivat silmät pyöreinä että tuossa on nyt sen auton alle jääneen pojan äiti.
Mutta jokainen menettää joskun jonkun ja jokainen päivä voi olla viimeinen joten näytetään heille että me osaamme kai sitten elää tätä elämää vaikka se välillä vaikeaa onkin,ainakin osaamme ajatella miltä tuntuu kun ihmiset hylkäävät kuoleman jälkeen.
Olen minäkin ajatellut että tämä kasvattaa minua itseäni suhtautumaan kuolemaan,nyt ainakin oon päättänyt että jos ja kun tuttavapiirissä tapahtuu vastaavaa otan yhteyttä ja ainakin yritän olla avuksi kyllä sureva varmaan senkin sitten ilmaisee jos ei halua olla tekemisissä ja haluaa olla rauhassa. Mutta ei saa pelätä ottaa yhteyttä kuolleen
läheisimpiin ihmisiin.
että mieheni kuoleman jälkeen osa omista veljistä ovat pelänneet ottaa yhteyttä. Ja jopa äitini välttelee pitkiä puhelinkeskusteluja kanssani.
Mieheni kuolemasta tulee pian kuluneeksi 2 kk. Hänen henkilökohtaiset ystävänsä ovat käyneet kylässä, soitelleet ja kyselleet vointia. (joukossa miehiä ja naisia)Joka viikko joku soittaa ja joskus useampikin. Naapurit ovat käyneet kylässä ja tarjonneet apua, niin miehet, kuin naisetkin. Mieheni työnantaja ja työkaverit tulevat kökkimään meille kuistia valmiiksi ennen talven tuloa. Olen ollut iloisesti yllättynyt, että minua ei vieraammat ihmiset ole kartelleet, vaan välttelemään ovat ruvenneet lähisukulaiset, minun puoleltani.
Omat työkaverit kävivät heti silloin luonani, kun mieheni kuoli. Ja se jälkeen on soiteltu ja nähty.
Minullekaan ei ole täydellistä romahdusta tullut, vielä. Töitä teen ja se on kyllä parasta terapiaa.
Viikonloput ovat yksinäisiä ja ahdistavia. Mutta tyttären takia pitää pysyä koossa.
Joskus tietysti romahtaa, esim.yksin suihkussa ollessa. Se on hyvä paikka vaikka huutaa tuskaansa, toivoa vain ettei kovin kauas kuulu.
Semmoista, mutta surutyö on minullakin kaiken todennäköisyyden mukaan vasta alussa, joten kauhulla odotan talvea ja pimeää.
Jaksetaan me edes täällä tukea toinen toisiamme ja olla kiitollisia niistä ystävistä, naapureista ja harvoista sukulaisista, jotka tosiaan uskaltavat ottaa yhteyttä ilman tartunnan pelkoa.
Itse olen ajatellut, että tämän kokemuksen myötä olen entistä vahvempi ja rohkeampi ja varmasti, jos joku tuttava kokee saman kohtalon, olen valmis auttamaan ja lohduttamaan.
Älä ajattele että sinun täytyy surra raskaasti ja romahtaa jossakin vaiheessa.
Itselläni ei tullut missään vaiheessa todellista romahdusta, jatkoin elämää ilman vaimoa lasteni kanssa ja parin vuoden päästä huomasin että pystyin puhumaan vaimon kuolemasta avoimesti.
Niinkuin aiemminkin on kirjoitettu surulla ei ole mitään kaavaa, älä häpeä nauraa äläkkä elää. Jos kaipaat aikuisen läheisyyttä hakeudu jonkun seuraan pääasia että on hyvä olla.
ja on lohduttavaa kuulla, että rakkaan menetyksestä ja suuresta surusta huolimatta, se ei aina tarkoita sitä, että menee täysin toimintakyvyttömäksi. Lapset pitävät elämässä kiinni ja heidän realistinen suhtautumisensa kuolemaan, antaa itsellekin voimaa ja rohkeutta, jossakin vaiheessa, jatkaa elämää.
Työ ja tekeminen helpottaa olemista ja elämistä, eikä jää niin paljon aikaa miettiä liikaa asioita. Ja, kun mennyttä ei voi muuttaa....
jos voi puhua ilosta tässä yhteydessä. Isäni kuoli yllättäen ja ihmiset olivat valtavan ihania. Oli lohduttavaa kuulla muiden suruja...suruja joista en ennen edes tiennyt, mutta nyt yhdessä monen ihmisen kanssa jaettiin sitä surua. Ystäväsuhteeni ja suhteet työkavereihin syvenivät kertaheitolla.
Tietysti on aina yksi, joka aiheuttaa pettymyksen. Hyvä ystäväni, joka on myös menettänyt isänsä ei katsonut tarpeelliseksi ottaa minuun yhteyttä. Lähetti surunvalittelunsa kortilla - kiitos hänelle siitä, mutta saman kokeneena olisin todella kaivannut vertaistukea.
Harmillista on nyt kun aikaa on kulunut jo yli vuosi niin kukaan ei enää kysy kuinka voin. Suru on puserossa jatkuvasti. En ehkä enää niin välitä puhua surusta, mutta olisi ihanaa muistella isää muille ihmisille.
isäsi menetyksessä!Miten voit nyt?
Ei minultakaan enää kukaan sitä kysy. Veljen vaimokaan ei muistanut kun kertoi miten ihanaa kevät on ja minä vaikenin niin että hänkin huomasi sen ja kysyi mikä tuli?- Henna hukkui silloin.. Anteeksi enhän minä enää enää muistanut ja jatkoi omia kevät unelma tuteutuslistansa kertoilemista.
Minä menetin tyttäreni ja ensin jopa aivan oudoilta tuli kukkalähetyksiä ja kortteja. Näistä olin otettu ja liikuttunut. Siitä pikkuhiljaa ajan mennessä eteenpäin yhteydenotot ja muistamiset hiljeni. Lähelleni jäi aivan muutamia tosi ystäviä mutta ystävät kyllä vaihtui surun ensimmäisen puoliskon aikana totaalisesti.
Kaverit , ystävät kouluajoilta jättäytyivät pois en saanut heihin senkoomin yhteyttä jota yritin kyllä, mutta nämä vaikenivat täysin heti kuoleman jälkeen. Sain kuitenkin uuden ystävän jonka kanssa on tuettu toisiamme olipa tapahtunut mitä tahansa. Itkimme yhdessä kun hänen isä kuoli jne.
Puolivuotta oli kulunut hautajaisista aloin huomata kaupassakin olevani kuin "pitalia poteva" jota karkuun kaikki juoksi. Mieluiten kävinkin suurissa kaupoissa joissa kukaan ei tuntenut minua ja sain olla vain yksi heistä.
Jos haluat jutella eikä tunnu olevan vastaajaa voit kirjoittaa tyttärensä menettäneelle äidille. [email protected] Voisimme sitten muistella rakkaitamme. Ei sitä sääliä enää tartte vaan ymmärrystä jota ei arjen tiimellyksessä viitsi läheisillekään enää puhua..