Ystävyyssuhde tunnetaan kahdesta asiasta: Siinä lohdutetaan ja puolustetaan toinen toisiaan. Parisuhde perustuu ystävyyteen. Parisuhde eroaa pelkästä ystävyyssuhteesta siinä, että se sisältää myös intohimon. (alussa sitä on tietysti kaikkein eniten)
Minun tilanteeni on tällainen:
Olen 21-vuotias nainen ja olen tekemisissä erään 22-vuotiaan miehen kanssa. Mies on älykäs, raitis, asiallinen, huumorintajuinen, ja kekseliäs. Kaiken kaikkiaan monipuolinen henkilö! Pidän hänestä todella. Paitsi että hän on miellyttävä sisäisesti, hän on miellyttävä myös ulkoisesti. Oikein hyvä kokonaisuus, sanoisin:).
Olemme olleet tekemisissä hieman yli puolivuotta. Aluksi mailailimme useamman kuukauden, kunnes aloimme nähdä toisiamme. Meillä synkkaa ihan kivasti, mutta ongelmana on se, että hän käyttäytyy paikoin välinpitämättömästi. Koska ei ole tullut tähän mennessä kertaakaan sellaista tilannetta vastaan, jossa joku häiriintynyt ventovieras haukkuisi minua hänen kuullensa, en todellakaan voi tietää onko hänellä minkäänlaista halua puolustaa minua. Sen olen ainakin huomannut, ettei hänellä ole minkäänlaista halua lohduttaa minua.
Miten asia on: Liittyvätkö lohduttamisenhalu ja puolustamisenhalu kiinteästi toisiinsa? Jos saisin selville, ettei kyseinen tyyppi olisi valmis edes pitämään minun puoliani, en olisi enää hetkeäkään hänen kanssaan tekemisissä. Toisen ihmisen puolustaminen kuuluu kaikkiin niihin ihmissuhteisiin, joissa välitetään aidosti toisesta. Olkoon sitten sukulais-, ystävyys-, tai parisuhde, sama se mikä. Kaikissa niissä puolustetaan läheistä.
Olen ottanut hänen etäisen käytöksensä useat kerrat itseeni, mutta enää en jaksa ottaa sitä. Tajuan jo viimein, että tuo asia johtuu hänestä itsestään, ei minusta.
Tarkennan tilannettani vielä sen verran, että tuo kyseinen tyyppi ei ole kuitenkaan täysin tunteeton. Ihan normaali tunteva ihminen, käsittääkseni. En vain pidä hänen tavastaan toimia. Kaipaan nimittäin lohdutusta ja suojamuuria läheisistäni, siinä missä kuka tahansa muukin. Olen itse valmis antamaan aivan samat asiat toiselle. Jokaiseen laadukkaaseen ihmissuhteeseenhan kuuluu toisen rinnalla seisominen! En tiedä, pystyykö tämä tyyppi siihen. En tiedä, näkeekö hän asiaa minkäänlaiseksi. Jos ei näe, on selvää etten tarvi tuota ihmissuhdetta. En tarvitse ihmistä, joka ei kykene antamaan minulle turvaa ja lohtua.
Älkää käsittäkö kuitenkaan väärin :D. En tarvitse lohdutusta 24/7, vaan silloin tällöin. Olisiko noin kerran viikossa. Se on ihan tavanomaista.
Annan ajan kulua, koska en halua hätiköidä. Ehkäpä olen erehtynyt? Ehkäpä tilanne muuttuu ajan myötä? Niin, mistäs sitä tietää... Tällainen vuodatus minulta.
Minun tilanteeni on tällainen:
Olen 21-vuotias nainen ja olen tekemisissä erään 22-vuotiaan miehen kanssa. Mies on älykäs, raitis, asiallinen, huumorintajuinen, ja kekseliäs. Kaiken kaikkiaan monipuolinen henkilö! Pidän hänestä todella. Paitsi että hän on miellyttävä sisäisesti, hän on miellyttävä myös ulkoisesti. Oikein hyvä kokonaisuus, sanoisin:).
Olemme olleet tekemisissä hieman yli puolivuotta. Aluksi mailailimme useamman kuukauden, kunnes aloimme nähdä toisiamme. Meillä synkkaa ihan kivasti, mutta ongelmana on se, että hän käyttäytyy paikoin välinpitämättömästi. Koska ei ole tullut tähän mennessä kertaakaan sellaista tilannetta vastaan, jossa joku häiriintynyt ventovieras haukkuisi minua hänen kuullensa, en todellakaan voi tietää onko hänellä minkäänlaista halua puolustaa minua. Sen olen ainakin huomannut, ettei hänellä ole minkäänlaista halua lohduttaa minua.
Miten asia on: Liittyvätkö lohduttamisenhalu ja puolustamisenhalu kiinteästi toisiinsa? Jos saisin selville, ettei kyseinen tyyppi olisi valmis edes pitämään minun puoliani, en olisi enää hetkeäkään hänen kanssaan tekemisissä. Toisen ihmisen puolustaminen kuuluu kaikkiin niihin ihmissuhteisiin, joissa välitetään aidosti toisesta. Olkoon sitten sukulais-, ystävyys-, tai parisuhde, sama se mikä. Kaikissa niissä puolustetaan läheistä.
Olen ottanut hänen etäisen käytöksensä useat kerrat itseeni, mutta enää en jaksa ottaa sitä. Tajuan jo viimein, että tuo asia johtuu hänestä itsestään, ei minusta.
Tarkennan tilannettani vielä sen verran, että tuo kyseinen tyyppi ei ole kuitenkaan täysin tunteeton. Ihan normaali tunteva ihminen, käsittääkseni. En vain pidä hänen tavastaan toimia. Kaipaan nimittäin lohdutusta ja suojamuuria läheisistäni, siinä missä kuka tahansa muukin. Olen itse valmis antamaan aivan samat asiat toiselle. Jokaiseen laadukkaaseen ihmissuhteeseenhan kuuluu toisen rinnalla seisominen! En tiedä, pystyykö tämä tyyppi siihen. En tiedä, näkeekö hän asiaa minkäänlaiseksi. Jos ei näe, on selvää etten tarvi tuota ihmissuhdetta. En tarvitse ihmistä, joka ei kykene antamaan minulle turvaa ja lohtua.
Älkää käsittäkö kuitenkaan väärin :D. En tarvitse lohdutusta 24/7, vaan silloin tällöin. Olisiko noin kerran viikossa. Se on ihan tavanomaista.
Annan ajan kulua, koska en halua hätiköidä. Ehkäpä olen erehtynyt? Ehkäpä tilanne muuttuu ajan myötä? Niin, mistäs sitä tietää... Tällainen vuodatus minulta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kuten joku muukin jo ehti tehdä. Ei pitäisi sekoittaa tuollaisia asioita, kuin läheisyys, tukeminen ja lohduttaminen. Ne ovat samansukuisia asioita (empaattisia tunteita toista kohtaan), mutta niiden merkitys on eri.
Mun exä oli sellainen, että se kaipasi aina lohdutusta. Mutta mihin? Se kaipasi sellaista yleistä lohduttelevaa asennetta, missä meidän ROOLIT olisivat olleet sellaiset, että hän on pikku raukka ja minä suojelen ja lohdutan, ilman että olisi jotain lohdutettavaa.
Se ei sopinut mun käsitykseen kahden aikuisen tasavertaisesta liitosta ja multa jäi tuo raali ottamatta, mistä hän pahoitti mielensä.
Tämä ristiriita laajeni yleiseksi väitteeksi siitä, että olen kylmä ihminen, joka ei tunne lämpöä eikä osoita empatiaa. Mikä ei ollut totta. Mutta siltä se exästä näytti, koska meidän keskinäiset roolit ei järjestyneet kuten hän halusi. Tämä oli yksi isoista syistä (ei ainoa) joka johti meidän eroon.
Eli, kysymystä ei voi asettaa noin, että miksi ei puolusta ja lohduta. Kysymys sisältää aina sen oletuksen että on jotain lohdutettavaa ja puolustettavaa, ja jos ne eivät ole konkreettisia asioita, joudutaan kysymään ihmisten motiiveja toivoa / torjua lohdutusta ja antaa / olla antamatta sitä.
Arkipäivän tasolla tietysti voi tulla paha mieli pienistä arkisista asioista ja sitten olisi kiva, jos joku lohduttaa. Toinen kysymys on sitten se, että huomaako toinen lohdutuksen tarpeen (miehen ja naisen käsitys lohdutuskynnyksen ylittävästä vastoinkäymisestä voi olla eri) ja myös huomaako toinen saavansa lohdutusta.
Ihminen voi olla tajuamatta, että häntä yritetään lohduttaa, ja toinen voi myös olla huomaamatta toisen ihmisen lohdun tarvetta. Aivan.
Se vain on niin, etten ole saanut valitellessani yhtäkään tukea antavaa kommenttia osakseni. En pienintäkään ilmaisua siitä, että "Kuulen ja ymmärrän huolesi". Tuollainen on aika kylmää kohtelua mielestäni. Kyllähän ihmisten oletetaan tukevan toisiaan. Etenkin pariskuntien.
Saattaa muissakin ihmissuhteissani olla niin, että annan kertakaikkisen liikaa toiselle. Se on harmi.
Mitäs jos puhuisit sille miehelles, koska me ei hänelle voida puhua? Sanot suoraan, että sua vaivaa se hänen välinpitämättömyytensä. heität jonkun tilanteen ilmaan ja kysyt siltä, että puolustaisiko se sua sellaisessa tilanteessa. No joo, anna nyt ehkä sitten ajan hieman kulua ja otat asiat puheeksi sitten jos ei minkäänlaista muutosta näy.
Hae kirjastosta kirja, joka käsittelee tunneälyä, sen puuttumista.
Siis mitä kummaa sä olet vailla?
Tarkoitatko, että mieluusti näksist miehen tappelemassa sun "kunnian" vuoksi?
Meinaatko fyysistä matsia, vai henkistä sanan säilän heiluttelua sun puolesta?
Toi lohduttaminen sitten siis oikeesti onko sulla kerran viikossa joku niin huonosti, että sua tarvitsee lohdutella?
Jokainen ihminen tarvitsee lohdutusta, empatiaa ja läheisten tukea.
Minkälainen se mies itse on, puhuuko hän omista ongelmistaan?
On epäoikeudenmukaista jos vaatii itseään kuunneltavan, mutta ei sitten tue toista.
Vai onko se mies itse sellainen, ettei hänellä ole ongelmia (tai ei puhu niistä sinulle)
Jokainen ihminen tarvitsee lohdutusta ja puolustamista kerran viikossa, se on ihan normaalia.
Epäoikeudenmukaista kohtelua voi saada ansiotta osakseen, töissä opinnoissa julkisissa kulkuvälineissä ja kyllä läheisen pitää olla valmis puolustamaan.
Naisia kohdellaan huonosti, ja siitä pitää saada puhua. Moni mies saa parempaa kohtelua osakseen sen vuoksi, että yhä edelleen miehiä kohdellaan yleisellä tasolla yhteiskunnassa paremmin.
Mieheni saa muuten aina parempaa palvelua kaupassa kuin minä..naisvaltaisilla palvelualoilla naiset palvelevat miehiä paremmin, pankissa, julk.terveydenhoidossa ym.
mutta ei mitään lohdutusta.
Mun nainen ei ainakaan kaipaa normaalisti mitään lohdutteluita, läheisyyttä kylläkin, mutta eihän se mulle ole vastenmielistä ollenkaan.
Ei asiat vaan voi olla kroonisesti niin huonosti, että viikottain nyyhkitään olkapäätä vasten, helkkari sellainenhan alkaisi olla jo rasittavaa.
No tietenkin henkistä sanan säilän heiluttelua :D. Ainahan läheisten puolia pidetään, jos joku ventovieras alkaa hyppiä silmille. Tämähän on itsestäänselvää.
En minä mitään väkivaltaista miestä halua. Rakastan rauhaa ja mottoni onkin: "Haluan pahoinpidellä pahoinpitelijää".
Rotweiler tai Dobermann, ne puolustaa sua!
Mä en oikein hokassu sun ongelmaa vai oletko henkisesti niin heikko että tarvitset puolustusta?
Mä ite ainakin henk. koht. suuttusin, jos mun mies alkas puolustelemaan mua koska onhan mulla itsellänikin suu ja vielä älyäkin.
Taitaa sulla olla aika varata aika kallonkutistajalle?
eri herkkyysaste. Itse tarvitsen tuntea olevani suojassa läheisteni lähellä. Kukaan ei tule haukkumaan, kun tietää että hänet haukuttaisiin patalapuksi, jos edes yrittäisi soittaa suutaan. Sellaisia ovat todelliset läheiset! Puolustavat ja lohduttavat tarpeen tullen.
Siksi esim. koulukiusaajat valitsevat yksinäiset oppilaat silmätikuikseen, kun tietävät että muita oppilaita puolustettaisiin välittömästi.