Olen "hengaillut" n. maaliskuulta lähtien erään minua yli kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa.
Pidän hänestä paljon mutta ainahan jokaisessa ihmisessä on asioita, jotka ärsyttävät. Aina kun huomautin jostakin asiasta, monesti myönnän vähän tai enemmän kipakalla äänellä, hän loukkaantui sydänjuuriaan myöten.
Jotenkin hän otti tuon arvostelun koko persoonaansa koskevaksi, vaikka yritin selittää, että siitä ei ole kysymys, vain siitä yksittäisestä asiasta.
Tällaisia tilanteita ei tietenkään elävässä elämässä voi välttää, etteikö joskus jotakin sanottavaa tulisi.
Lopullinen riita oli minusta naurettava. Olimme menossa eräänä iltana konserttiin, menimme kävelemällä. Näytti, että alkaa sataa, minä olin olin unohtanut sateenvarjon kotiin. Harmittelin ja manailin siinä laittautuneena, että tuo sadekin keksi just alkaa ja minä pöljä jätin sateenvarjon kotiin niin, että meikit valuu ja hiukset kastuu.
Tämän miehen mielestä minä suhtauduin asiaan negatiivisesti, että ettei se haittaa jos vähän sataa. Minä taas sanoin, että se on naiselle vähän eri asia. Kävin ostamassa matkan varrelta sateenvarjon, onneksi ei kuitenkaan alkanut kunnolla sataan.
Sitten myöhemmin, konsertin jälkeen ilmeni,että tämä mies oli kokenut motkotukseni hänen henkilökohtaisena syyllistämisenään (itse olin koko asian jo unohtanut). Yritin selittää, että en minä häntä syyttänyt , vaan itseäni siitä, että jätin sateenvarjon kotiin ja säätä, että keksii just ruveta satamaan.
Ei varmaan ole mukava kuunnella tuollaista manailua mutta aina ei jaksa olla harmistumatta, kiukustumatta, ärsyyntymättä, en ainakaan minä.
No tätä asiaa jankattiin ja jankattiin ja vaikka kuin yritin selittää, että kyse ei ollut hänen syyllistämisestään vaan päinvastoin manailin itseäni ja ilmaa, ei hän millään tajunnut. Lopulta hermostuin ja ääneni kohosi ja kiroilin, käyttäydyin siis huonosti.
Tästä meille tuli ero ja hyvä niin kai, sanoin hänelle, että en voi taata hänelle sellaista idylliä, jossa minä en koskaan hermostuisi, ärsyyntyisi ym. tuntisi muita "negatiivisia" tunteita ja ilmaisisi niitä.
Sanoin hänelle, että jos hän noin voimakkaasti kokee tunteenilmaisuni syyllistävän häntä, hänen on parempi hakeutua pois sellaisen ihmisen seurasta.
Pitääkö minun tässä nyt tuntea itseni joksikin hirveäksi aina negatiivisesti ajattelevaksi "tunnehirviöksi". Kärsin kyllä masennuksesta ja ahdistuneisuudesta, joten elämä ei aina tunnu hymyilevän. Erityisen loukkaavana koin, kun olen hänelle puhunut paljon miten vaikealta elämä tuntuu, että hän leimasi nämä puheet turhaksi valittamiseksi.
On minustakin vaikeaa ja raskasta pelätä "tunteenpurkauksiensa" vaikutuksia, mitenkähän hän nyt tuon ottaa. Myönnän sen, että voisin olla tasapainoisempikin mutta tällä hetkellä läpikäyn niin vaikeita asioita, että olen todella uupunut ja olen sanonut senkin hänelle rehellisesti jo aikaisemmin, että olen varmasti raskasta seuraa, että ota tai jätä.
Ei kai elävässä elämässä ja elävässä ihmissuhteessa voi välttää tällaistakaan tunteidenilmaisua, olen sitä mieltä.
Täällä minä nyt kirjoittelen ja itkeskelen, herättyäni "sudenhetkellä" ahdistuksen tunteeseen, vaikka otin illalla tujun annoksen lääkkeitä.
Ei ole minusta seurustelusuhteeseen ja niin kuin tämä mies vielä sanoi, että noin hankalan ihmisen on vaikea löytää elämänkumppania, no niin varmaan on.
Pidän hänestä paljon mutta ainahan jokaisessa ihmisessä on asioita, jotka ärsyttävät. Aina kun huomautin jostakin asiasta, monesti myönnän vähän tai enemmän kipakalla äänellä, hän loukkaantui sydänjuuriaan myöten.
Jotenkin hän otti tuon arvostelun koko persoonaansa koskevaksi, vaikka yritin selittää, että siitä ei ole kysymys, vain siitä yksittäisestä asiasta.
Tällaisia tilanteita ei tietenkään elävässä elämässä voi välttää, etteikö joskus jotakin sanottavaa tulisi.
Lopullinen riita oli minusta naurettava. Olimme menossa eräänä iltana konserttiin, menimme kävelemällä. Näytti, että alkaa sataa, minä olin olin unohtanut sateenvarjon kotiin. Harmittelin ja manailin siinä laittautuneena, että tuo sadekin keksi just alkaa ja minä pöljä jätin sateenvarjon kotiin niin, että meikit valuu ja hiukset kastuu.
Tämän miehen mielestä minä suhtauduin asiaan negatiivisesti, että ettei se haittaa jos vähän sataa. Minä taas sanoin, että se on naiselle vähän eri asia. Kävin ostamassa matkan varrelta sateenvarjon, onneksi ei kuitenkaan alkanut kunnolla sataan.
Sitten myöhemmin, konsertin jälkeen ilmeni,että tämä mies oli kokenut motkotukseni hänen henkilökohtaisena syyllistämisenään (itse olin koko asian jo unohtanut). Yritin selittää, että en minä häntä syyttänyt , vaan itseäni siitä, että jätin sateenvarjon kotiin ja säätä, että keksii just ruveta satamaan.
Ei varmaan ole mukava kuunnella tuollaista manailua mutta aina ei jaksa olla harmistumatta, kiukustumatta, ärsyyntymättä, en ainakaan minä.
No tätä asiaa jankattiin ja jankattiin ja vaikka kuin yritin selittää, että kyse ei ollut hänen syyllistämisestään vaan päinvastoin manailin itseäni ja ilmaa, ei hän millään tajunnut. Lopulta hermostuin ja ääneni kohosi ja kiroilin, käyttäydyin siis huonosti.
Tästä meille tuli ero ja hyvä niin kai, sanoin hänelle, että en voi taata hänelle sellaista idylliä, jossa minä en koskaan hermostuisi, ärsyyntyisi ym. tuntisi muita "negatiivisia" tunteita ja ilmaisisi niitä.
Sanoin hänelle, että jos hän noin voimakkaasti kokee tunteenilmaisuni syyllistävän häntä, hänen on parempi hakeutua pois sellaisen ihmisen seurasta.
Pitääkö minun tässä nyt tuntea itseni joksikin hirveäksi aina negatiivisesti ajattelevaksi "tunnehirviöksi". Kärsin kyllä masennuksesta ja ahdistuneisuudesta, joten elämä ei aina tunnu hymyilevän. Erityisen loukkaavana koin, kun olen hänelle puhunut paljon miten vaikealta elämä tuntuu, että hän leimasi nämä puheet turhaksi valittamiseksi.
On minustakin vaikeaa ja raskasta pelätä "tunteenpurkauksiensa" vaikutuksia, mitenkähän hän nyt tuon ottaa. Myönnän sen, että voisin olla tasapainoisempikin mutta tällä hetkellä läpikäyn niin vaikeita asioita, että olen todella uupunut ja olen sanonut senkin hänelle rehellisesti jo aikaisemmin, että olen varmasti raskasta seuraa, että ota tai jätä.
Ei kai elävässä elämässä ja elävässä ihmissuhteessa voi välttää tällaistakaan tunteidenilmaisua, olen sitä mieltä.
Täällä minä nyt kirjoittelen ja itkeskelen, herättyäni "sudenhetkellä" ahdistuksen tunteeseen, vaikka otin illalla tujun annoksen lääkkeitä.
Ei ole minusta seurustelusuhteeseen ja niin kuin tämä mies vielä sanoi, että noin hankalan ihmisen on vaikea löytää elämänkumppania, no niin varmaan on.
Vastaukset 5
Vanhimmat
On kyllä tuolla miehelläkin ongelmia, jos on sinullakin, kun peilaa kaiken itsensä kautta.
Ero oli varmasti molempien kannalta paras ratkaisu. Eihän tuollaista toistensa varomista kukaan pitemmän päälle jaksa.
Koeta muistaa, mitä hyvää teillä oli, se auttaa selviämään.
Ei teistä kumpikaan varmaan tahallaan ollut "hankala" vaan kaikkeen löytyy syynsä, yleensä lapsuudenkodista, (mitenkään liikaa vanhempia syyllistämättä, harvoin ei hekään tahallaan haluavat lapsensa kasvua vahingoittaa).
Tiedän tämän lapsuudenkodin merkityksen itse valitettavan selvänä omassa elämässäni, vaatii voimia selvittää asioita.
Koeta jaksaa!!
Mies oli vain väärä sulle. Ja lapsellinen. Löydät kyllä tasavertaisemman kumppanin, usko!
Täällä munkin entisellä oli hirveän vaikea ottaa vastaan mun huomautuksia jostain, otti aina kaiken niin itteensä. Lopulta lopetin tunteitteni näyttämisen kokonaan kun mies aina hermostui kaikesta! Ja se ei ollut hyväksi. Ja naurettavia riitojakin meillä ollut kun mies suuttui jostain ihan älyttömästä asiasta. ("onkohan meillä sama mies ollut?")
Mullakin olllut tässä vähän masennusta ja kun yritin kertoa miehelle joskus jotain mikä mua harmittaa niin monesti sain myös kuulla olevani niin negatiivinen vaan kaikesta.
Mutta nyt kun olen"päässyt jaloilleni" tiedän että olen itseasiassa positiivinen ihminen ja että meidän suhde oli oikestaan se joka mua masensi. Ja miehen käytös!
Mutta kyllä se tästä.. Voimia sulle
kumma, että tällainen nettikohtaaminenkin voi lohduttaa ja helpottaa oloa ja kun kirjoittaa voi jotenkin paremmin rauhoittua ja kirjoittaa järkevämmin.
Olen vielä hyvin ahdistunut mutta tämä oli kyllä oikea ratkaisu, kunhan tästä selviää. Lääkkeitä vielä siis tarvitaan...
Voimia ja jaksamista!
hei,
luin tekstisi ja kuulosti tutulta.Minusta tuntuu että miehet on usein kauheen herkkätunteisia liittyen naisen negatiivisiin kommentteihin.Varsinkin jos he haluavat olla naisele kovasti mieliksi.Olen huomannut että osa jopa suhtautuu juuri noin kuin kerroit.
Sinulle sanoisin, itsekin masennuksen kokeneena ja siitä vieläkin toipuvana, että ehkä vaatii aikaa ennen kuin jaksat huomioida toisen tunteita.Nyt sinun täytyykin keskittyä omiisi, jotta asiat selviävät.Tapaamasi mies oli ehkä liian nuori.Tulet vielä tapaamaan turvallisen miehen joka ymmärtää.
Voimia sulle, tärkeää on nyt että saat asiasi selvitettyä ja että elämässäsi on niitä ihmisiä jotka jaksaa olla läsnä huonoinakin hetkinä.
Ei se auta että mies on vanhempi, kysmys on siitä että on olemassa ihmisiä joiden itsetunto on niin huono että he kokevat kaiken mitä heille sanoo väärin. Jos et syyllistä toista niin käytät sen minkä hän sanoo hyväksesi jne. Normaali käytäyttyminen muuttuu omituiseki, et saa olla huonolla tuulella, et saa kysellä liikaa, et saa suuttua tai hermostua mistään, et saa olla väsynyt, sinulla ei saa olla mielipiteitä jne.