Munkin on pakko kirjoittaa tänne tilanteestamme. Olemme mieheni kanssa seurustelleet kohta neljä vuotta ja kihloissa olleet reilut kaksi vuotta. Nyt elämäntilanteeseemme, tai minun ainakin, tuli iso muutos. Kesän alusta mieheni muutti toiselle paikkakunnalle töiden takia, itse muutin perässä elokuussa töitä saatuani. Välimatka perheeseeni, ystäviini ja tuttaviini kasvoi 400 km. Siitä asti, kun minä muutin tähän pikkuiseen asuntoon, olemme vain riidelleet. Minä olen kuuleman mukaan jyrännyt mieheni ja tuonut tavarani tänne ilman häneltä kysymättä. En ole myöskään huomioinut häntä, kun olen tavaroita järjestellyt uusiin paikkoihin, että omanikin sopisi. Olen kuuleman mukaan unohtanut, että tämä asunto oli jo hänen kotinsa. No, minä olen päivät töissä ja mieheni on illat ja viikonloput töissä. Aikani kuluksi purin yksin tavarani ja laittelin ne paikalleen. Siitäkös hän veti herneet nenään ja riitely alkoi. Nyt joudun joka asiassa kysymään hänen mielipidettään ja luvan saanko laittaa asuntoon esim. uudet verhot tai voinko laittaa kenkäni tähän näin.
Kihlasormusta hän ei ole enää pitänyt. Kysyessäni miksi, hän vastaa, että se unohtui tai ei muistanut laittaa sormeensa. Ennen hän piti sitä yötä päivää eikä poistanut saunassakaan. Missä helkutissa vika? Suukkoja eikä haleja ole tullut entiseen tapaan (tämän viiden viikon aikana, 5 kertaa hän on suukottanut minua. Ja kyllä: olen pitänyt kalenteria). Pitääkö epäillä, että hänellä on joku toinen?
Minusta tuntuu, että minä katkeroidun, koska joudun joka asian hyväksyttämään hänellä. Mies olettaa, että minä haluan harrastaa seksiä hänen kanssaa tuosta vaan ja hänellä on oikeus suuttua, kun en sitä haluakaan. Mutta miten minut huomioidaan? Minulla on jo hieman ikää ja sen verran näiden viikkojen aikana olen katkeroitunut, että suunnitelmissani on hankkiutua raskaaksi, minkä jälkeen aion erota miehestäni (sori, se biologinen kello on tikittänyt jo vuosia). Koskaan ennen en olisi näin tehnyt, mutta meidän piti mennä naimisiin ensi kesänä ja senkin mieheni perui. Minä en jaksa enää uutta suhdetta etsiä, vaan olisin halunnut elää niin kuin ennenkin, mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Tällaiset meillä molemmilla oli vielä suunnitelmat, kun niistä toukokuussa viimeksi puhuttiin. Nyt tuntuu, että matto olisi vedetty jalkojeni alta..
Kihlasormusta hän ei ole enää pitänyt. Kysyessäni miksi, hän vastaa, että se unohtui tai ei muistanut laittaa sormeensa. Ennen hän piti sitä yötä päivää eikä poistanut saunassakaan. Missä helkutissa vika? Suukkoja eikä haleja ole tullut entiseen tapaan (tämän viiden viikon aikana, 5 kertaa hän on suukottanut minua. Ja kyllä: olen pitänyt kalenteria). Pitääkö epäillä, että hänellä on joku toinen?
Minusta tuntuu, että minä katkeroidun, koska joudun joka asian hyväksyttämään hänellä. Mies olettaa, että minä haluan harrastaa seksiä hänen kanssaa tuosta vaan ja hänellä on oikeus suuttua, kun en sitä haluakaan. Mutta miten minut huomioidaan? Minulla on jo hieman ikää ja sen verran näiden viikkojen aikana olen katkeroitunut, että suunnitelmissani on hankkiutua raskaaksi, minkä jälkeen aion erota miehestäni (sori, se biologinen kello on tikittänyt jo vuosia). Koskaan ennen en olisi näin tehnyt, mutta meidän piti mennä naimisiin ensi kesänä ja senkin mieheni perui. Minä en jaksa enää uutta suhdetta etsiä, vaan olisin halunnut elää niin kuin ennenkin, mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Tällaiset meillä molemmilla oli vielä suunnitelmat, kun niistä toukokuussa viimeksi puhuttiin. Nyt tuntuu, että matto olisi vedetty jalkojeni alta..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Viestistäsi huomaa, että ette ole keskustelleet mistään aikoihin miehesi kanssa. Sinun pitäisi voida tässä tilanteessa kysyä mioeheltäsi suoraan, miksi mikään, mitä olette sopineet ei enää päde, ja miksi hän muuton jälkeen kohtelee sinua eri tavalla.
Tulee vaikutelma, että miehesi on narsistinen ja jos näin on, tulevaisuus ei välttämättä lupaa hyvää, koska maton vetäminen jalkojen alta tulee jatkumaan.
En suosittelisi raskaaksi hankkiutumista, jos miehesi ei ole samaa mieltä. Se johtaisi välirikkoon ja lapsi ei koskaan tuntisi isäänsä. Voit vielä tavata toisen ihmisen, älä koskaan ajattele, että toivo on menetetty.
Suosittelen siis, että nostat välittömästi "kissan pöydälle" ja puhutte asiat selviksi. Voit esittää miehellesi esim. seuraavia kysymyksiä:
Mitä haluat tältä suhteelta - haluatko että suhteella on tulevaisuus?
Miksi käytöksesi muuttui muuton myötä - mitä tapahtui?
Haluatko jatkaa suhdetta vai erota?
Älä tyydy vaillinaisiin vastauksiin, vaan vaadi miestäsi vastaamaan omasta puolestaan suhteenne tulevaisuudesta. Älä anna periksi!
Aion vielä kerran yrittää jutella mieheni kanssa. Aikaisemmin keskustelut eivät ole tuottaneet tulosta, vaan ne ovat tyrehtyneet siihet ettei mieheni puhu. Olen jopa lähestynyt sähköposteilla ja tekstiviesteillä, jos hänen olisi helpompi kirjoittaa, mutta mihinkään en ole vastausta saanut. Kuin olisin ilmaa..Mutta kun hän tänään tulee töistä kotia, aion keskustella. Nähtäväksi jää, mikä on tulos...
Jos tavallaan halua viestittää myös siitä, että rakastan sinua, mutta tilanne ei voi jatkua näin, niin kysyy toiselta myös sitä: meneekö meillä hänen mielestään hyvin? ja jos hän kokee asian huonoksi, kysy, miten hän ratkaisisi tilanteen. Keskustella pitää, mutta oletko valmis heti eroon, vai esim asumuseroon. Lapset kannattaa tehdä rakastetun kanssa, minusta mies ei jäädä vain "siittäjäksi", vaikka rakkaus ei jatkuisikaan. Se ei mielestäni ole oikein, yksinhuoltajan elämäkään ei ole helppoa. Joutuisit myös itse ehkä kestämään hankalaa suhdetta ihan liian kauan. Hankalaa tilannetta kannattaa rauhoittaa.
Lapsen saaminen on tärkeä asia, mutta se vaatii paljon harkintaa ja mietintää. Lapsi ei ole vauva pitkään ja hoitoa ja huolenpitoa lapsi vaatii vielä aikuisenakin. Puhun kokemuksen rinta-äänellä. Olen itse nelikymppinen ja mietin omien lasten ja lastenlasten elämää, eli mummun kultien kohtaloa. Omat lapset ovat ihania, eikä teini-iässä lapsian tehneet kuten minä, eli olin 17v kun esikois tyttären tein, jolla nyt 1v tytär,olin mielestäni kypsä siloin äidiksi ja niin olinkin. Olen rakkaudella ja hellyydellä lapseni kasvattanut. En ole teini-ikää, enkä nuoruutta nähnyt, vaan suoraan lapsesta äidiksi muutunut. Sitä olen halunnut ja sen olen toteuttanut. Mietinpä onko vieläkään tyttäreni, joka 83s.jolla siis 1v tytär, onko kypsä lapsen äidiksi? Bailaus mukavaa, jota minä en vieläkään ole kokenut, muta aina mummoa hoitajaksi kysytään joka viikonloppu, tai jotain muuta tuttua. Pojastani, joka on kaksi vuotta esikoistani nuorempi olen ollut ylpeä ja tyytyväinen kypsyyteen ja isäksi kasvamiseen, en enää ole myöskään niin varma perheasioista. Mieltäni painaa enemmän miniä, sillä 2v vanha pojanpoika on myös mummon hoitoa kaipaillut ja nyt kun on vielä se 3kk:n ikäinen tyttövaavi, niin taas molemmille hoitoa kaivataan. Metsästys ym, kutsuu. Eli mieti tarpeeksi pitkään, haluatko yksinhuoltajaksi, sillä aina myös omaa vapautta kaivataan!!! Niin myös parisuhteessa, mutta entäs yksinhuoltajana. Etsi kunnon mies, kyllä meillä kaikkilla on jossakin se onni, että se löytyy, joka on elämälle tarkoitettu. Se vaatii vahvuutta ja rohkeutta sekä aina kärsivallisyyttä ja muutoskykyisyyttä. Toivon sinulle hyviä valintoja ja kärsivällisyyttä sekä uskoa elämään!!T: Eronnut 3 miltein täysi-ikäisen onnellisen lapsen äiti ja kolmen mummutettavan mummo, joka on löytänyt elämän rakkauden lasten saannin ja kasvtuksen jälkeen ja voin nyt olla onnellinen mummonakin vaikkakin on kaltoin kohdeltu.MALTA MIELI JA ETSI SE OIKEA; KUTEN MINÄKIN OLISIN HALUNNUT ELÄMÄÄN ELÄÄ!!!
Lapsi ei ole mikään lelu joka tilataan kun sitä on tarpeeksi kauan halunnut.
Lapsi tarvitsee kasvaakseen ja varttuakseen isän ja äidin. He ovat lapsestaan (laillisesti) vastuussa vähintään seuraavat 18 vuotta.
Miehesi käyttäytyminen on hyvin epäreilua sinua kohtaan, mikä tahaansa syy siihen onkaan.
Selviytyisit voittajana jos hankkisit oman asunnon ja alkaisit elää ilman häntä.
On todella vaikea lukijan uskoa että miehen olemus on muuttunut 90astetta ilman minkäänlaisia varoituksia aiemmin. Kyllä ne punaiset varoitusliput ovat liehuneet joa monta kertaa aiemminkin tuon 4vuoden aikana. Sinä olet joko vain kieltäytynyt näkemästä niitä tai ajatellut että sitten kun ollaan naimisissa ja on lapsia, kissa muuttuu koiraksi - hokkus pokkus.
Valitettavasti se ei toimi niin! Joten kerää kimpsusi ja kampsusi ja ole omillasi.
Siinäpä se: kun mitään ei ole aikaisemmin ollut. Olen tietoinen siitä, että mieheni on hyvin vahva persoona ja ehkä välillä hiukankin määräilevä, mutta olemme aina pyrkineet teoissamme kompromisseihin. Luottamus ja kunnoitus toista kohtaan on ollut läsnä suhteemme alusta alkaen. Nyt se on vain muuttunut: mieheni puolelta.
Olen itse pohtiva persoona ja mietin asioita monesta näkökulmasta (johtuu ehkä psykiatrian opiskeluista) ja yritän löytää aina oikean ratkaisun ongelmiin sekä itseni että etenkin muiden kannalta. Mutta nyt asiat ovat totaalisesti kääntyneet päälaelleen. Mieheni mukaan minä määräilin entisessä asunnossani (minun omistusasunto) enkä antanut hänen tehdä mitään. Mielestäni minä taas annoin hänelle vapaat kädet asua luonani. Nyt minusta tuntuu, että mieheni haluaa kostaa tämän eikä anna minun tehdä mitään nykyisessä asunnossamme (vuokra-asunto).
Tosin kaikki nämä vuodet olen miettinyt, mikä miehessä voi olla oikein vikana. Aikaisemmin ei ollut mitään, mutta ehkä se vika löytyi nyt. Ja en ole varma, pystynkö elämään tuollaisen ihmisen kanssa, joka ajattelee: että jos et tee, niin en minäkään TAI sinä teit näin, niin minullakin on oikeus. Mutta eihän se parisuhde ole sitä, pitää pystyä kompromisseihin.
Ja se on hauskinta (huomaa ironia), että mieheni oli se joka kosi ja pyysi naimisiin. Keväällä sanoi, että hänelläkin alkaa biologinen kello tikittää (hän on vanhempi kuin minä). Mutta nyt, kun haluan keskustella asioista, hän sanoo ettei jaksa tai ettei tiedä. Aivan oikein: en minäkään tiedä enää yhtään mitään ja pääni on aivan sekaisin kaikesta tästä.
Ihminen ei ehkä voi muuttua, mutta hän voi kasvaa. Olen aina pitänyt naurettavana ajatusta, että kun naimisiin mennään ja hankitaan lapsia, niin kaikki muuttuu hyväksi. Jos suhde ei ole hyvä ennen sitä, niin miksi se siitä muuksi muuttuisi? Ja pointti: kun meillä meni aikaisemmin hyvin ennen tätä muuttoa. Yritys pelastaa liitto menemällä naimisiin tai hankkimalla lapsia, on typerä teko. Typerä teko on myös hankkiutua raskaaksi ja sen jälkeen erota, tiedän sen. Mutta olen vain niin pettynyt/loukkaantunut/vihainen..
Lähimmästä voi helposti tulla toisen ongelmien likasanko. Malli voi olla peritty. Kannattaa tsekata, miten appesi käyttäytyy parisuhteessa, tai mitä miehesi on kertonut. Omat rajat ja epäreiluus kannattaa tunnistaa, ja mikäli haluaa vielä antaa toiselle mahdollisuuden, kertoa miltä epäreilu käytös tuntuu. Katsoa muuttuuko kohtelusi, ja seuraako anteeksipyyntö. Tätä seurantaa voi päättää itse tehdä rakentavassa hengessä, niin ei vello ikuisesti huonon omantunnon suossa, jos päättää lähteä.
Nämä ovat paskamaisimpia
- vanhojen kaivelu (joista suurin osa tulee vielä yllätyksinä, että toinen kokenut ne niin)
- syyttely (sekä syystä että ei, ja jälkimmäinen on erittäin huolestuttavaa)
- että toinen on "sellainen", kun on eri mieltä jostain.
Olen omassa hankalassa tilanteessa kertonyt, että emmehän voi muuttaa toisiamme, ja olet huonosti valinnut, jos paketti ei olekaan miellyttävä.
Tämän molemmat kyllä myöntävät, mutta samat epäreiluudet toistuvat.
Pahan päivän varalla ei annakaan asua miehen omistamassa asunnossa.
Kannattaa miettiä yhdessä ja tykönään, millaista ja miksi yhdessä alettiin olemaan. Ja mitä kumpikin haluaa elämältä. Jos ei toinen tiedä, mieti omalta kohdaltasi ainakin, mitä haluat.
Jokaisena päivänä täytyy voida sanoa, että tänään on hyvä päivä. Jos ei ole, on mahdollista ainakin itse tehdä asialle jotakin.