Taas tuli uutta opittavaa tässä elämänkoulussa.
Ollaan oltu 20 vuotta aviossa ja anopin siis olen tuntenut n. 25 v. Hän on hyvää tarkoittava ihminen, mutta käytökseltään, asenteiltaan ja tavoiltaan sellainen, että välillä on ollut vaikeaa tämä meidän yhteisen sävelen löytäminen.
Hän esim. on kapeakatseinen, ennakkoluuloinen, aina oikeassa ja dominoiva. Toisaalta hän on hauska, lämmin, tahtoo lapsilleen ja lastenlapsilleen pelkkää hyvää.
Hän on omasta mielestään rehellinen ja suora, mutta muiden mielestä useinkin epäkohtelias ja loukkaava. Hän saattaa puhua hyvinkin halveksivasti toisten ihmisten valinnoista, jotka ovat erilaisia kuin hänen valintansa.
No on kuitenkin löydetty sellaiset muodot kanssakäymiselle, jotta nykyään ei ole probleemia hänen kanssaan.
Mutta mutta nyt huomaan aikuistuvassa tyttäressäni aina vain enemmän näitä piirteitä, joita minun on ollut anopissani vaikeaa niellä. Huh.
Rakastan tietenkin tytärtäni, mutta täytyy myöntää, että joskun on vaikeaa pitää hänestä, kun hän suoltaa halveksivan tapaista puhetta jostakusta ja kuulostaa niin niin isoäidiltään.
Anopin kanssa oli sikäli helpompaa, sillä tunsin ettei minun mitenkään erityisemmin tarvitse pitää hänestä. Minulle riittää, että välit ovat asialliset ja toista kunnioittavat. Mutta tyttären kanssa haluan olla läheinen. Nyt välissämme kummittelee anopin varjo, joka näkyy tytön ulkonäössä, eleissä ja joskus puhetavassa ja asenteissa.
Onko tuttua kenellekään?
Ollaan oltu 20 vuotta aviossa ja anopin siis olen tuntenut n. 25 v. Hän on hyvää tarkoittava ihminen, mutta käytökseltään, asenteiltaan ja tavoiltaan sellainen, että välillä on ollut vaikeaa tämä meidän yhteisen sävelen löytäminen.
Hän esim. on kapeakatseinen, ennakkoluuloinen, aina oikeassa ja dominoiva. Toisaalta hän on hauska, lämmin, tahtoo lapsilleen ja lastenlapsilleen pelkkää hyvää.
Hän on omasta mielestään rehellinen ja suora, mutta muiden mielestä useinkin epäkohtelias ja loukkaava. Hän saattaa puhua hyvinkin halveksivasti toisten ihmisten valinnoista, jotka ovat erilaisia kuin hänen valintansa.
No on kuitenkin löydetty sellaiset muodot kanssakäymiselle, jotta nykyään ei ole probleemia hänen kanssaan.
Mutta mutta nyt huomaan aikuistuvassa tyttäressäni aina vain enemmän näitä piirteitä, joita minun on ollut anopissani vaikeaa niellä. Huh.
Rakastan tietenkin tytärtäni, mutta täytyy myöntää, että joskun on vaikeaa pitää hänestä, kun hän suoltaa halveksivan tapaista puhetta jostakusta ja kuulostaa niin niin isoäidiltään.
Anopin kanssa oli sikäli helpompaa, sillä tunsin ettei minun mitenkään erityisemmin tarvitse pitää hänestä. Minulle riittää, että välit ovat asialliset ja toista kunnioittavat. Mutta tyttären kanssa haluan olla läheinen. Nyt välissämme kummittelee anopin varjo, joka näkyy tytön ulkonäössä, eleissä ja joskus puhetavassa ja asenteissa.
Onko tuttua kenellekään?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Rakkauden korkea veisu
Elää krokotiili Afrikassa,
elää luolakarhu luolassaan,
elää humalainen hutikassa,
mut sydämessäin elät sinä vaan.
Asuu nälkäkurki Afrikassa,
asuu hammassärky kolossaan,
asuu hevosvainaa makkarassa,
mut sydämessäin asut sinä vaan.
Kellii valaskala lainehissa,
kellii Pohjanneito aitassaan,
kellii päivänpaistehessa kissa,
mut sydämessäin kellit sinä vaan.
Seisoo päivämäärä allakassa,
seisoo pappi saarnastuolissaan;
seisoo juna hiukan Kausalassa,
mut sydämessäin seisot sinä vaan.
Istuu käki linnunlaulupuussa,
istuu Turun kellot seisoissaan,
istuu kihti muorin pohjeluussa,
mut sydämessäin istut sinä vaan.
Soittaa musikantit Kappelissa,
soittaa akat suuta vihoissaan,
soittaa urkuristi konsertissa,
mut sydämessäin soitat sinä vaan.
Hyppii sirkka saunan kopperossa,
hyppii tanssijatar varpaillaan,
hyppii sammakkokin rapakossa,
mut sydämessäin hypit sinä vaan.
Vetää vaari kessusauhut suuhun,
vetää kissa unta pankollaan,
varkaan saapi vetää kaakinpuuhun,
mut sydämeeni vedän sinut vaan.
Laulaa tenorikin falsetissa,
laulaa kotiviini pullossaan,
laulaa kollikissa maaliskuussa,
mut sydämessäin laulat sinä vaan.
Särkee päätä joskus krapulassa,
särkee kokki munat pannussaan,
särkee keitetään myös kattilassa,
mut sydämessäin särjet sinä vaan.
Onhan aamen aina virren päässä,
onhan kirnun mäntä kirnussaan,
onhan pienen lapsen nokka räässä,
mut sydämessäin olet sinä vaan.
Tuntematon
Niin minä taasen koen toisinaan kylmää pelkoa siitä, koska kolea ja hieman ylimielinen mummun kohtelu alkaa. Minulla on hyvä miniä, poikani on hänet elämän kumppanikseen valinnut.
Tapaan lapsenlapsen säännöllisesti ja vietämme silloin aikaa kaksistaan. Mutta molemmat vanhempansa suhtautuvat minuun koleasti ja ylimielisesti. Mummu on jäänne menneestä maailmasta.
Rakkauden korkea veisu
Elää krokotiili Afrikassa,
elää luolakarhu luolassaan,
elää humalainen hutikassa,
mut sydämessäin elät sinä vaan.
Asuu nälkäkurki Afrikassa,
asuu hammassärky kolossaan,
asuu hevosvainaa makkarassa,
mut sydämessäin asut sinä vaan.
Kellii valaskala lainehissa,
kellii Pohjanneito aitassaan,
kellii päivänpaistehessa kissa,
mut sydämessäin kellit sinä vaan.
Seisoo päivämäärä allakassa,
seisoo pappi saarnastuolissaan;
seisoo juna hiukan Kausalassa,
mut sydämessäin seisot sinä vaan.
Istuu käki linnunlaulupuussa,
istuu Turun kellot seisoissaan,
istuu kihti muorin pohjeluussa,
mut sydämessäin istut sinä vaan.
Soittaa musikantit Kappelissa,
soittaa akat suuta vihoissaan,
soittaa urkuristi konsertissa,
mut sydämessäin soitat sinä vaan.
Hyppii sirkka saunan kopperossa,
hyppii tanssijatar varpaillaan,
hyppii sammakkokin rapakossa,
mut sydämessäin hypit sinä vaan.
Vetää vaari kessusauhut suuhun,
vetää kissa unta pankollaan,
varkaan saapi vetää kaakinpuuhun,
mut sydämeeni vedän sinut vaan.
Laulaa tenorikin falsetissa,
laulaa kotiviini pullossaan,
laulaa kollikissa maaliskuussa,
mut sydämessäin laulat sinä vaan.
Särkee päätä joskus krapulassa,
särkee kokki munat pannussaan,
särkee keitetään myös kattilassa,
mut sydämessäin särjet sinä vaan.
Onhan aamen aina virren päässä,
onhan kirnun mäntä kirnussaan,
onhan pienen lapsen nokka räässä,
mut sydämessäin olet sinä vaan.
Tuntematon
Omalla äidilläni on hirveä tapa karjua ja huutaa.
Lapset pelkäsivät häntä, sillä kun hän suuttui, ei hän edes yrittänyt hillitä raivoaan, vaan hän sattoi heitellä tavaroita läimäytellä ovia, karjua ja rynnätä päin.
Oli ihan todella pelottavaa puolta pienemmän lapsen siinä yrittää rauhoittaa äiti. Itse ei voinut koskaan puolustautua tai edes suuttua, piti olla naama peruslukemilla ja liikkua hitaasti pois tilanteesta.
Omille lapsilleni en huutanut. Jos korotin ääntäni, muistin oitis äidin käytöksen ja rauhoituin.
Yksi lapsistani kuitenkin on perinyt isoäitinsä temperamentin. Vaikka olin kotona korostanut aina hillittyä käytöstä, olen nyt havainnut, että hän saattaa raivokkaasti karjua, jos on suutuksissaan. Ihan turhaan hänelle sanoo, ettei tuo käytös sovi... Hän on vaan sitä mieltä, että eihän tuo toinen muuten usko, jollei sille huuda.
Niin se tuntuu olevan, että luonnetta ei mikään muuta. Kun olet perinyt vaikeasti hillittävän kiukun, niin sen kanssa on taisteltava.
Lapseni eivät ole kokeneet, miltä tuntuu olla raivostuksen kohteena, ja nyt yksi käyttää raivoa aseenaan.
Elämänkoulu on opettanut minulle sen, että esimerkki ei siis aina auta.
Lapsi tarvitsee rakkautta, huolenpitoa, ohjaamista oikean ja väärän tunnistamiseen ym ym. Lieneekö tämä kaikki sitä kasvatusta.
Mutta hänestä tulee ihan omanlaisensa (tai anoppia muistuttava, hih) persoona.
Vanhemmilla voi olla mielessä, että heidän lapsestaan tulee sellainen ja tällainen, tai että tuollaista hänestä ei ainakaan tule. Että me kasvatamme hänestä sellaisen kuin millainen meidän mielestämme ihmisen kuuluu olla.
Mutta yllätys yllätys. Lapsi voi olla aivan toisenlainen, kuin se lapsi mikä vanhempien mielikuvissa oli. Ja lapsen kuuluu saada olla sellainen - omanlaisensa. Ja lapsi ansaitsee tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Eli aloitukseeni viitaten - tyttäreni saa muistuttaa anoppiani vaikka kuinka paljon, vaikka minun onkin sitä välillä vaikea sulattaa. Mutta huonoon käytökseen se ei anna lupaa. Kerroin esimerkkinä halveksivan puhetavan. Toivon todella, että tytär ottaisi esimerkin isästään ja äidistään, sillä mielestäni me puhumme aina kunnioittavasti toisista.
Nykytutkimuksen mukaan luonne ja temperamentti ns. peritään. Mutta ei sentään ihan yksoikoisesti.
Mielenkiintoista Pököpään viestissä oli se, että hän sanoi lapsen vanhempien KÄYTÖKSEN/ PUHETAVAN olevan erilainen kuin tyttären. Mitä kautta tytär on oppinut mummunsa puhetavan ja vielä hyväksynyt sen omaksi tavakseen? Mikä on vahvistanut tyttären tämänsuuntaista kehitystä? Mikä käsitys Pököpäällä on?
Minkäikäinen tyttäresi on? Kahdenkympin kahta puolta eletään ikävaihetta, jossa tiedetään, miten asiat ovat, ja kaikki muu ärsyttää. Elämä sitten pikku hiljaa koulii... Mitä huutamiseen tulee, siitä voi toki aikuistuvalle tytölle huomauttaa kuin myös toisten halveksimisesta. Voimansa tunnossa elävä nuori kun ei välttämättä edes tajua, miltä kuulostaa.
Asuimme isovanhempien kanssa samassa pihapiirissä 15 vuotta, joten tyttö oli lapsuudessaan paljon mummonsa kanssa. Olisikohan tyyli tarttunut siloin, kun päivittäin näkivät ja olivat tekemisissä. Nyt lapset tapaavat isovanhempiaan 1-2 viikon välein, vaikka vanhukset eivät nytkään kovin kaukana asu. Nuorisomme sanoo, että he saivat lapsuudessaan ikäänkuin yliannostuksen mummusta ja papasta. Sen uskon täysin, etenkin kun isoäitinsä on hallitseva ja kaiken aina oikein tietävä.
Joo kuvailemasi sorttinen on meidän tyttö ja niin on moni muukin. Ja olen samaa mieltä, etä siperia opettaa.
Ehkä se anoppi pilkistää eleissä, ilmeissä ja sanojen painotuksessa.
Muuten, jos sanoisin tyttärelle, että hän muistuttaa isoäitiään, niin hän luultavasti pitäisi sitä tosi pahana juttuna. Toisaalta vaikka anoppi on monella tavalla ärsyttävä, niin kyllä hän on pätevä ja hänen "elämänhallintansa" on hyvää tasoa. Eli jos tytär on häneltä perinyt ominaisuuksia, niin toivottavasti sieltä tulee myös niitä hyviä juttuja.