Olette te kiukkuisia ja vihaisia ihmisiä. Ajatelkaapa jos tämän määrän vihaa, kääntäisi iloksi?
Se kasvaa johon keskittyy, te keskitytte katkeruuteen ja se kasvaa elämässänne, siihen hetkeen saakka kun päästätte irti.
Elämä jatkuu eron jälkeen. Syitä ja syyllisiä on aina, mutta elämä on, enimäkseen epäreilua. Pelatkaa niillä korteilla jotka saitte, niin hyvin kuin osaatte.
Kokeilkaa elää päivä ilman katkeruutta, vihaa, kaunaa, syylisen etsintää, voi olla että tuo päivä on huomattavasti hauskempi kuin päivät sitä ennen.
Se kasvaa johon keskittyy, te keskitytte katkeruuteen ja se kasvaa elämässänne, siihen hetkeen saakka kun päästätte irti.
Elämä jatkuu eron jälkeen. Syitä ja syyllisiä on aina, mutta elämä on, enimäkseen epäreilua. Pelatkaa niillä korteilla jotka saitte, niin hyvin kuin osaatte.
Kokeilkaa elää päivä ilman katkeruutta, vihaa, kaunaa, syylisen etsintää, voi olla että tuo päivä on huomattavasti hauskempi kuin päivät sitä ennen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
On oikeutettua olla kiukkuinen jos on kokenut vääryyttä mielestään. Elämällä ja kokemalla ja jauhamalla pääsee tästä kiukusta joskus eroon. Jos patoaa kaiken kiukuin sisälle ja esittää hymynaamaa tekee karhunpalveluksen itselleen. Seurauksena on katkera ja kyyninen ihminen joka ei hallitse kiukkuaan. Eli neuvoni on kiukutkaa puhukaa ja olkaa ärsyyntyneitä silloin kun sen ajankohta on. Vain käymällä lapsi nämä paskamaiset tunteet niistä pääsee joskus eroonkin. Ja sitten on sen oikean tyyneuden ja hymyn aika..
tunteeni on tällähetkellä viha. Kuukausi asumuseroa ja mies julisti itsensä ja minut vapaaksi tekstiviestillä. hänellä on joku muija. Maahan saa mennä ja maassa maata, mutta sinne ei pidä jäädä. Tätä koitan noudattaa. Annan itselleni luvan vihata ja olla katkera, itkeä, kirota. Se on niin pirullista kun näistä tunteista kärsin minä ja itseäni vahingoita eniten. Toinen vaan nauttii vapaudestaan. Elämä on epäreilua. Uskon kuitenkin että vielä tästä noustaa. Ihana on ollut lukea teidän kaikkien kirjoituksia, ne antaa voimaa.itse rohkenin kirjoittaa eka kertaa.
Hyvin tavallista on se, että kovia kokenutta ihmistä aletaan syytellä siitä, että hänestä tuntuu pahalta. Siitä toisten katkeriksi leimaamisessa on kyse. Usein unohtuu, että esim. avioerosta ylipääsemiseen kestää oikeasti kauan eikä sitä tuskaa niin vain käännetä iloksi.
Älä mene ketään IRL tuohon tapaan neuvomaan, aika naiveja ovat neuvosi.
OI kamala, olet ollut katkera. Muuten et voisi aiheesta kirjoittaa. En ymmärrä tämän palstan katkeruutta. Ero oli aikanaan väistämätön ja se hoidettiin sovussa. Elämä sen jälkeen oli helpompaa. Tältä palstalta en saanut kuin pahan mielen, niin katkeria ja kärttyisiä ihmisiä kirjoittamassa. Onneksi tuttavapiiri on toisenlaista. Ja ei ole näköjään meno täällä muuttunut. Ja edelleen ollaan ex-miehen kanssa hyvissä väleissä ja nykyään hänen uusi vaimonsakaan ei enää arista vaan rohkenee puhua minulle. Pelkäsi pitkään että olen hänelle vihainen. Sellaista kai sattuu että ex-rouvat ovat kiukkuisia miestensä uusille rakkauksille? No minäpä en ollut, edes miehelle, enkä itselleni, en kenellekään. Sellaista tällä palstalla ei ymmärretä.
Avoieroa kai edeltää saatanallinen, ylipääsemätön riita?
Monet, varsinkin naiset, haukkuvat ja valehtelevat toisen niskaan mitä pöyrityttävämpiä valheita, ja mikäs sen parempi foorumi on kuin tämä, jossa toinen ei ole puolustautumassa?
Saako itselleen paremman mielen ja omantunnon, etten todellakaan eronnut turhan takia?
Itse en halunnut erota, vaan vein puolisoni puoliväkisin sovitteluihin kaikkialle minne pääsimme.
Silti hän eräänä päivänä lähti, vaikka ei mitään pahaakaan minusta koskaan puhunut. Paitsi nyt jälkeenpäin.
Olen mielisairas, väkivaltainen, juoppo, rasisti ja kaikinpuolin epäinhimillinen olio.
Oli varmaan vaikea pitää kaikki sisällään muuttoon asti? Hatunnoston arvoinen suoritus.
En todellakaan halua enää olla hänelle vaivaksi. Hyvä että sentään ymmärsi lähteä. Vaan ei ymmärrä pysyä omillaan. Se harmittaa, kun muuten menisi nyt hyvin. Aivan tuntuu, kuin hän kadehtisi UO:ni, jonka kanssa meillä menee nyt hyvääkin paremmin.
Harmi ettei hän olekaan onnellinen valitsemallaan tiellä.
eletään sivistymättömissä piireissä. Riidellään tapellaan vähintään.
Et ymmärrä että monet parit ja ihmiset osaa elää sotimatta ja erota sillon kun kumpikin toteaa avioliiton käydyn loppuun, eikä siihen tarvita pettämisiä, väkivaltaa, päihteitä ja muita hirvityksiä.
Sitäpä ei tarvitse selitellä. Voithan itse pyrkiä samaan. Kunnioittaa läheisiäsi (myös puolisoasi) huutamatta ja kiroilematta. Puolisosi ei varmasti ole yksin syypää eroonne. Mieti sitä ennen kuin alat syytellä muita.
Toisille on vaikea hyväksyä ettei puoliso enää rakasta tai välitä - jos koskaan teki niin. Sitäkään ei osaa selittää miksi toiset osaa hyväksyä nuo asiat ja suhtautua niihin maltilla. Eihän se pahaa mieltä ja pettymystä poista, mutta ei sitä tarvitse riitelemään alkaa ja syyttelemään, kostamaan, nimittelemään ja haukkumaan. Sivistymättömyyttä se sellainen mesoaminen on. Eikä tarkoita etteikö itse olisi rakastanut. Kumpikin on aikanaan rakastanut. Se vaan loppui joskus. Toisilla se rakkaus ei lopu ja olkoot he onnellisia.
Vuosi pitäisi riittää kiukun, vihan ja kaunan käsittelyyn, mutta täällä liikkuu paljon ihmisiä jotka ovat jääneet jumiin tuohon itkuvirteensä.
Syyllistä haetaan vuosien, kolmen neljän vuoden jälkeenkin, itketään katkeruutta, parjataan toista tämän valinnan tähden.
Kiukuta saa, vihata saa, katkera saa olla, mutta kun aika tulee jatkaa matkaa tuo kaikki on aika jättää taakse.
Jos sitä kantaa mukanaan vuosia, kärsijiä ovat ne siinä lähellä, lapset. Ei se ettei keskity rakentamaan uutta elämää vaan märehtii vuosia entisessä ole kenenkään etu.
Onneksi on tämä Suomi24 avioero palsta näille kiukuille. Lapsen tasolle jääneitä kiukuttelijoita jotka eivät haluakaan kasvaa aikuiseksi. Hämmästyttää miten ovat joskus naimisiin menneetkään... hmm hmm.
Ajatteles jos niitä olisi joka puolella, myös elävässä elämässä?? Tai onhan yksi sellainenkin rasite ollut, hän hellitti kolmessa vuodessa. Omapa on elämänsä, eikä aikuisen ihmisen valintaa omasta elämänlaadusta sovi kenenkään päivitellä. Kunhan ei rasita muita. Ja siitä pääsee eroon kun sanoo suoraan ettei jaksa kuunnella.
Sen sijaan tätä palstaa ei voi tosissaan lukea. Vähä-älyisiä itsekeskeisiä marmattajia. Tuntuu kuin eivät haluaisi erota miehestä joka on täysi paska kusipää sika petturi ja mitä vielä. Se mies täytyy pitää perheessä, koska keneen muuhun akat kiukkunsa purkaisi? Jotkut lapsiin tietysti, tai naapurille. Tai uuteen mieheen, jos saavat sellaisen.
Mutta palstan ajatus asiallisesta erokeskustelusta ja ajatustenvaihdosta on pystyyn kuollut ajatus. Onneksi netistä löytää kun etsii (jos on tarvetta) sellaisiakin paikkoja joissa voi ruotia erofilosofiaa asiallisesti ketään syyttelemättä.
Ei helmiä sioille. Ei tänne kannata hyviä ajatuksia jakaa missään muodossa.
foorumeita erofilosofian pohdintaan??? Etsii erilleen kasvanut.
Joillakin kestää kauemmin, joillakin vähemmän aikaa päästä erosta yli. Ei hyödytä kuitenkaan syytellä pettyneitä ja onnettomia ihmisiä varsinkaan kun et asioita tapauskohtaisesti tunne.
kokeileppa kirjottaa ja vaikka ajatella semmottii ajatuksii joissa ei ole sanaa syytellä, syyttää tai sen tapasia. kokeile jotaan positiivista. opettele näkemään asiat muuten kun että joku syyttää sua tai jotaan muuta jostaan. toi gumma vai mikä se oli ei ole syyttänyt yhtään ketään mutta haluat vaan nähdä ja kuulla syytöksiä. oi pikku marttyyri.
Höpön höpö.
Ei eron pitäisi viedä kaikkea iloa elämästä. En syytä ketään, en parjaa ketään, sanon vain että ero on elämän kriisi jota harvoin voi estää tapahtumasta, etenkin jos tulee jätetyksi.
Mutta tuon jälkeen, onko parempi jäädä katkeruuteen, vihaan, suruun vuosiksi, tuhlaamaan sitä yhtä ja ainutta elämää joka meille annettiin, vai kannattaisiko vuoden kuluttua erosta, kun asia saavuttaa jonkinlaisen stabiilitilan ihmisessä itsessään, jättää asia tapahtuneiden asioiden joukkoon?
Jos ihminen jää leskeksi, häntä kai paheksutaan jos uusi suhde alkaa ennen kuin vuosi on kulunut, mutta kun vuosi on kulunut, ystävät kehoittavat kääntämään katseen tulevaan. Mennyt on mennyttä, siitä pitäisi osata heittää irti kun aika on. Muistot eivät katoa minnekkään, vaikkei niissä päivittäin vietä tunteja aikaa.
Useimmilla katkerilla eronneilla on lapsia, koska lapseton ero on ehkä kuitenkin helpompi. Lapset, ero ja vuosien syytös, katkeruuskierre?
Ettekö te ihmiset näe, että tuhoatte lastenne elämän. Eivät he tule teitä kiittämään siitä että haukuitte toista vanhempaa vuosi vuoden perään.
Lapsi on AINA lojaali molempia vanhempia kohtaan. Vaikka ette hauku suusanallisesti toista, kauna välittyy asenteistanne lastakohtaan tämän tullessa tai lähtiessä tapaamaan toista vanhempaansa.
Ette te saa lasta puolellenne vaikka puhutte kuinka paljon pahaa toisesta, lapsi korkeintaan alkaa miettiä miksi?
Se joka puhuu pahaa toisesta, paljastaa aina eniten itsestään. Lapsen voi saada puolelleen pahaa puhumalla, mutta vain lapsuusvuosiksi.
Kun lapsi kasvaa, hän yleensä saavuttaa laajemman näkökulman vanhempiensa ongelmiin, ymmärtää miksi lähtijä lähti ja jätti, ymmärtää miksi toinen on katkera kuin sappi, mutta tuolloinkaan lapsi ei valitse kumpi vanhemmista on parempi.
Omista muksuistani toinen on lojaali molempia kohtaan, toinen vain minua kohtaan. Silti yritän parhaani mukaan tukea vanhempi/lapsi suhdetta toiseenkin osapuoleen, koska lapsi tarvitsee kaksi vanhempaa. Vaikka toinen olisi vajavainen vanhempana, hän silti on osa lapsen identiteettiä.
Toki on tapauksia joissa lasta ei ole hyvä jättää vanhempansa kanssa kahden hetkeksikään, mutta luulen että nuo ovat harvinaisempia tapauksia, noissakin tapauksissa koen että lapsen pitäisi tavata "ongelma" vanhempaansa, vaikka sitte sosiaalitädin paikalla ollessa.
Lapsi on puoleksi sitä toista ihmistä, kaikki se kauna jota kannatte toista osapuolta kohtaan, tulee puolikkaana lapsenne harteille, halusitte tai ette.
Oma äitini katsoi suoraan silmiini vasta 10 vuotta eron jälkeen?! Koska silmäni ovat toisinto isäni silmistä. Tuollainen "sanaton" hyljeksintä tuntuu äärimmäisen ontolta, epäinhimilliseltä ja pahalta.
Joka kerta kun muljautatte silmiänne, lapsen mainitessa toisen puolison nimen, sanan äiti tai isä, lapsi tuntee tulevansa hylätyksi, siksi että rakastaa sitä toistakin ihmistä. (luultavasti lapsi oppii varsin pian välttämään noita sanoja, välttää puhumasta mitä teki toisessa osoitteessa, mitä elämä toisaalla on)
Itsestäni on kiva kuulla mitä kivaa toisessa osoitteessa on tehty, mukava kuulla ettei toisen vanhemman luona ole paha olla, vaan hyvä olla, hauska tietää mitä arki on silloin kun minä en siihen joka hetki kuulu. Tuo ei ole utelua, kun se tulee lapsen halusta kertoa. Kuka meistä ei olisi kiinnostunut oman lapsensa arjesta silloin kun itse on etäämpänä? Me aikuiset usein teemme tuosta kertomisesta mahdotonta, yritämme ehkä udella, ja saamme lapsen sulkeutumaan entistä tiukemmin.
Ja syytämme toista, kuinka paha hän on lapselle, kun lapsi ei uskalla mitään puhua toisesta kodistaan?!
Ilo on ihana asia, ilo siitä että on lapsia, on lämmin koti, ei ehkä omistusasunto, mutta koti kuitenkin. On työ, on se elämänkiire jota vanhana muistelee kaiholla, elämän makuista elämää.
Miksi pilata vuosia siihen että märehtii pahassa olossa ja itsesäälissä? Mikä ihme siinä itsesäälissä ja itkussa on niin ihanaa että se kannattaa vetää koko elämän ylle? Toki räytyä saa, vuoden jälkeenkin tulee kohtia että pohja putoaa, mutta nuo räytymispäivät, pitäisi olla päiviä, ei enää viikkoja, kuukausia, eikä missään tapauksessa vuosia.
Kun tulee hyvä hetki, nauti siitä, älä pilaa sitä omilla mustilla ajatuksillasi.