Erosin pitkästä avosuhteesta (10v) useamman vuoden pohdinnan ja yrittämisten jälkeen. En jaksanut enää pyydellä tai antaa anteeksi.
Meidän välinen rakkaus ja läheisyys oli hävinnyt jo kauan ennen varsinaista eroa.
Seksiä en oikeastaan koskaan ole pitänyt niin järisyttävänä kokemuksena, että sen puuttuminen minua olisi juurikaan haitannut. Ja ehkä sen "suorittaminen" viimeisen viiden vuoden aikana n. kerran/2kk "pakollisena" toimenpiteenä vei viimeisenkin mielenkiinnon.
Kuinka kamalaa on asua joskus rakastamaansa ihmisen kanssa täysin kylmää elämää. Olisin niin halunnut kainaloon tms., mutta en saanut sitä ilman suostumista seksiin. Jos hän joskus sitten kosketti, tiesin aina mihin se johtaa ja lopulta kuoli se vähäkin....
Ensin olin helpottunut - päätös oli niin pitkään harkittu, etten edes surrut enää. Minulle jäi nyt ala-asteikäinen lapsemme jolle ero oli kova paikka. Onneksi lapsen ja isän suhde kehittyi läheiseksi.
Pikkuhiljaa elämämme sai omat tavat ja rutiinit.
Keskityin alussa kokonaan lapsen pahan olon ja surun lohduttamiseen. Kun lopulta tajusin eron lopullisuuden (sinänsä jännä ilmaisu - itsehän ratkaisun tein), koin ristiriitaisia tunteita itseni syyllistämisestä helpotukseen.
Huomasin kauan aikaa kuuntelevani askeleita rappukäytävässä, kunnes ne pysähtyivät jonkun muun oven taakse. En kuullut enää avaimen kääntyvän lukossa ja tuttuja askeleita.
Vaikeinta oli huomata olevansa yksin makuuhuoneessan. Vaikka enää moneen vuoteen emme toisiimme juurikaan koskettaneet oli siellä toinen kuitenkin vieressä. Ei ollut enää...
En ikävöinyt sitä tiettyä ihmistä, vaan ilmeisesti jotain mille en selitystä löytänyt.
Siitä kaikesta on kohta kolme vuotta.
Ulkopuolisen silmin olen nyt ehkä normaalia kiireisempää elämää viettävä kova nainen. Asiaa ei auta, että työskentelen miesvaltaisella alalla tavallaan esimiestehtävissä.
Taloudelliset huolet ajaa välillä työskentelemään kellon ympäri, koko elämämmehän on minun varassani. Koen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä äiti ja sit yritän taas lisää.
Mutta iltaisin kun lapsi nukkuu ja kotityöt on tehty, istun monesti uupuneena sohvalla ja mietin, että tässäkö tämä onkin? Olen koko aikana käynyt treffeillä kaksi kertaa ja lähdin niistä yksin kotiin. Omasta halustani.
Tämän elämänkumppanini jälkeen en ole edes suudellut ketään, saatika muuta.
Toisinaan on niin ikävä toisen ihmisen läheisyyttä, että tuntuu kuin repeäisin sisältäpäin. Joskus yksi sana tai kuva saattaa laukaista jopa seksuaalisen halun niin voimakkaana, että ihan sattuu.
Ja aamulla töihin astelee taas niin iloinen ja hillitty tehopakkaus...
Luonteeltani olen ulospäinsuunautunut, sosiaalinen ja huumorintajunen nainen, tietyllätapaa eräänlainen ADHD. ; )
Mutta kun joku (mies)on pääsemässä lähelle (eli huomaan ihastuneeni tms), sulkeudun ja hakeudun pois.
Miksi? Minua ei ole kohdeltu kaltoin normaalia enempää, ei raiskattu enkä ole kokenut muutakaan psykologista traumaa.
Päivät venyy viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksi.
Lainatakseni laulun sanoja:
"Somebody tell me why I'm on my own
if there's a soulmate for everyone..."
Meidän välinen rakkaus ja läheisyys oli hävinnyt jo kauan ennen varsinaista eroa.
Seksiä en oikeastaan koskaan ole pitänyt niin järisyttävänä kokemuksena, että sen puuttuminen minua olisi juurikaan haitannut. Ja ehkä sen "suorittaminen" viimeisen viiden vuoden aikana n. kerran/2kk "pakollisena" toimenpiteenä vei viimeisenkin mielenkiinnon.
Kuinka kamalaa on asua joskus rakastamaansa ihmisen kanssa täysin kylmää elämää. Olisin niin halunnut kainaloon tms., mutta en saanut sitä ilman suostumista seksiin. Jos hän joskus sitten kosketti, tiesin aina mihin se johtaa ja lopulta kuoli se vähäkin....
Ensin olin helpottunut - päätös oli niin pitkään harkittu, etten edes surrut enää. Minulle jäi nyt ala-asteikäinen lapsemme jolle ero oli kova paikka. Onneksi lapsen ja isän suhde kehittyi läheiseksi.
Pikkuhiljaa elämämme sai omat tavat ja rutiinit.
Keskityin alussa kokonaan lapsen pahan olon ja surun lohduttamiseen. Kun lopulta tajusin eron lopullisuuden (sinänsä jännä ilmaisu - itsehän ratkaisun tein), koin ristiriitaisia tunteita itseni syyllistämisestä helpotukseen.
Huomasin kauan aikaa kuuntelevani askeleita rappukäytävässä, kunnes ne pysähtyivät jonkun muun oven taakse. En kuullut enää avaimen kääntyvän lukossa ja tuttuja askeleita.
Vaikeinta oli huomata olevansa yksin makuuhuoneessan. Vaikka enää moneen vuoteen emme toisiimme juurikaan koskettaneet oli siellä toinen kuitenkin vieressä. Ei ollut enää...
En ikävöinyt sitä tiettyä ihmistä, vaan ilmeisesti jotain mille en selitystä löytänyt.
Siitä kaikesta on kohta kolme vuotta.
Ulkopuolisen silmin olen nyt ehkä normaalia kiireisempää elämää viettävä kova nainen. Asiaa ei auta, että työskentelen miesvaltaisella alalla tavallaan esimiestehtävissä.
Taloudelliset huolet ajaa välillä työskentelemään kellon ympäri, koko elämämmehän on minun varassani. Koen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä äiti ja sit yritän taas lisää.
Mutta iltaisin kun lapsi nukkuu ja kotityöt on tehty, istun monesti uupuneena sohvalla ja mietin, että tässäkö tämä onkin? Olen koko aikana käynyt treffeillä kaksi kertaa ja lähdin niistä yksin kotiin. Omasta halustani.
Tämän elämänkumppanini jälkeen en ole edes suudellut ketään, saatika muuta.
Toisinaan on niin ikävä toisen ihmisen läheisyyttä, että tuntuu kuin repeäisin sisältäpäin. Joskus yksi sana tai kuva saattaa laukaista jopa seksuaalisen halun niin voimakkaana, että ihan sattuu.
Ja aamulla töihin astelee taas niin iloinen ja hillitty tehopakkaus...
Luonteeltani olen ulospäinsuunautunut, sosiaalinen ja huumorintajunen nainen, tietyllätapaa eräänlainen ADHD. ; )
Mutta kun joku (mies)on pääsemässä lähelle (eli huomaan ihastuneeni tms), sulkeudun ja hakeudun pois.
Miksi? Minua ei ole kohdeltu kaltoin normaalia enempää, ei raiskattu enkä ole kokenut muutakaan psykologista traumaa.
Päivät venyy viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksi.
Lainatakseni laulun sanoja:
"Somebody tell me why I'm on my own
if there's a soulmate for everyone..."
Vastaukset 9
Vanhimmat
Lainatakseni laulun sanoja:
"Somebody tell me why I'm on my own
if there's a soulmate for everyone..."
Minkä laulun sanat nuo ovat? Olen miettinyt samaa...
Laulun nimi on Soulmate ja esittäjä Natasha joku...
Todella omakohtaisesti koskettava kappale...
Tässä linkki:
http://www.youtube.com/watch?v=BEzbkGj7EaQ
Me jotka niin kauniisti rikki olemme.
Lantiosi kaari; huulieni liukumäki.
Sen suurimman edessä kiveksi hyytyen.
Solisluukuoppasi; kyyneleideni astia.
Vain jotta kivi lämpimäksi ihoksi sulaisi,
tunteiden totuudesta.
Kiitos!
Tuota samaa tunnetta ja elämää (ilman lapsia vielä tyhjempää) on sinkkuelämä.
Olet onnellinen jos edes joskus olet saanut kokea tulleesi rakastetuksi, meillä kaikilla ei ole edes sitä. Lukemattomat ihmiset on yksin ilman omaa tahtoaan, pakosti se nakertaa itsetuntoa ja saa entistä enemmän varautuneemmaksi.
Olet itse vielä erosi takia rikki, mutta aika parantaa haavat, muuta keinoa ei ole kun aika.
Aivan, yksinäisyys on raastavaa. Kun joskus harvoin löydän jonkun, niin olen huomannut, että aivan vääränlaiset ihmiset kiinnostuvat minusta. Sekin on surullista, mutta mieluummin yksin kuin epätyydyttävässä suhteessa :)
Minullekin on usein sanottu, että ei saa olla ronkeli, silloin jää yksin.
Mutta en voi ottaa vain ensimmäistä vapaata ihmistä! Olen itsekin tavannut miehiä, jotka tuntuvat ajattelevan, et kun molemmat ollaan kerran vapaita, niin miksei sitten voida olla kun ei ole muutakaan?!
En voi ymmärtää sellaista ajatusmaailmaa. Haluan olla jollekin joka on minullekin juuri se oikea ja sen pitää myös tuntua siltä. Toki elämästä ei koskaan tiedä ja ainahan se joku tuntuu "oikealta", mutta usko aitoon, jalat alta vievään rakkauteen on minulla vielä siellä jossakin tallella, joskin se toisinaan horjuu.
Eikös se aika näytä? ; )
Juu, minäkin olen muiden mielestä liian ronkeli. Mäkin tahdon ajatella, että jossakin on se "oikea", joka vie jalat alta niin, että tuntuu :))
Isäni joskus sanoi, kun olin kovinkin joka ilta menossa, että ei niitä miehiä tarvi hakea, kyllä ne kotoakin hakee... voin sanoa, että eipä ole tullut hakemaan :DD
varaa enemmän aikaa itsellesi ja myös lapsellesi. Lähde ystäviesi kanssa ulos rentoutumaan. Katsele myös, jos vaikka työpaikaltasi löytyy jotain kivaa seuraa.
Nuori ihminen, kyllä sinä seuraa vielä löydät.