se päättyi neljä kuukautta sitten. Soitit, et enää tiennyt mitä tuntea. Juuri kun olin alkanut luottamaan tunteeseen ja heittäytynyt sen vietäväksi. Tiesin heti kaiken äänensävystä. Tuntui, ettei saa happea. maailma mureni.
Vaikka elämääni olen elänyt jo pitkälle päälle kahdenkymmenen, en ole koskaan ollut rakastunut tai tuntenut näin. Olen muutenkin elänyt paljon kuoressani päästämättä ketään sinne. Tässäkin suhteessa kävin oman rankan viivytystaistoni, jota kadun nyt syvästi. Sinä aikana kuolivat toisen tunteet. Ymmärrän sen nyt.
Hänen myötään elämään tulivat kaikki sateenkaaren värit. En osannut edes kuvitella elämän hienoutta, joka avautui eteeni. Olin pakahtua.
Nyt näen elämän mahdollisuuksien kenttänä, joka irvailee minulle ulottumattomissani. Asiat tuntuvat laimeilta ilman häntä. Yksin tuntuu nyt niin raskaalta kulkea, vaikka ennen pärjäsin oikein hyvin. ENtiset toiveet ovat menettäneet merkityksensä. Elämä pyörähti siis vajaassa vuodessa aivan ympäri. Olen avuton, lohduton. Ikävä on kova. En usko, että löydän koskaan hänen kaltaistaan ihmistä. Sitä joka saa sydämen taas sykkimään. Kaikki ihmiset joita kohtaan tuntuvat vain laimeilta versioilta hänestä.
Olen niin onnellinen niistä muutamasta hetkestä, jotka sain. Mutta samalla niin surullinen, että ne ovat ohi. Hän avasi elämääni uudet värit. Mistään rumasta ei ollut kyse. Ei pettämisiä, valehtelua jne. Vain kaunis muisto ja pohjaton kaipaus jäi.
Rakastan sinua aina, vaikken voi sitä sinulle kertoa.
Vaikka elämääni olen elänyt jo pitkälle päälle kahdenkymmenen, en ole koskaan ollut rakastunut tai tuntenut näin. Olen muutenkin elänyt paljon kuoressani päästämättä ketään sinne. Tässäkin suhteessa kävin oman rankan viivytystaistoni, jota kadun nyt syvästi. Sinä aikana kuolivat toisen tunteet. Ymmärrän sen nyt.
Hänen myötään elämään tulivat kaikki sateenkaaren värit. En osannut edes kuvitella elämän hienoutta, joka avautui eteeni. Olin pakahtua.
Nyt näen elämän mahdollisuuksien kenttänä, joka irvailee minulle ulottumattomissani. Asiat tuntuvat laimeilta ilman häntä. Yksin tuntuu nyt niin raskaalta kulkea, vaikka ennen pärjäsin oikein hyvin. ENtiset toiveet ovat menettäneet merkityksensä. Elämä pyörähti siis vajaassa vuodessa aivan ympäri. Olen avuton, lohduton. Ikävä on kova. En usko, että löydän koskaan hänen kaltaistaan ihmistä. Sitä joka saa sydämen taas sykkimään. Kaikki ihmiset joita kohtaan tuntuvat vain laimeilta versioilta hänestä.
Olen niin onnellinen niistä muutamasta hetkestä, jotka sain. Mutta samalla niin surullinen, että ne ovat ohi. Hän avasi elämääni uudet värit. Mistään rumasta ei ollut kyse. Ei pettämisiä, valehtelua jne. Vain kaunis muisto ja pohjaton kaipaus jäi.
Rakastan sinua aina, vaikken voi sitä sinulle kertoa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kauanko tuo teidön suhteenne nyt sitten kesti? Mistä hänet bongasit ja mikä hänestä teki niin "maailman ihanimman ihmisen"?
Sun kirjoitus osu ihan täysin omiin kokemuksiini, jotenkin helpottaa kun huomaa että ei ole ainut...
Olen 24 v tyttö, jonka unelmat murentui noin kuukausi sitten. Olin tätä suhdetta ennen kokenut jos jonkinlaisia seurustelukokemuksia, mutta en koskaan ennen kokenut olevani täysin rakastunut...olen aina esittänyt hyvin vahvaa enkä todellakaan ole vähällä päästänyt ketään lähelleni saati sitten että itse olisin pystynyt antautumaan täysillä toisen elämään. Nyt sitten tässä viime suhteessa jonkin tuntu napasahtavan kohdalleen heti alusta lähtien ja päästin miehen elämääni. Annoin itselleni luvan tuntea, ihastua ja lopulta rakastua...Tunteet mitä miestä kohtaan tunsin oli jotain ihan sanoinkuvaamatonta, työpäivistä ei tullut yhtikäs mitään kun ajatukset ja tunteet pyörivät mahanpohjas asti. Hymyilin, nauroin ja iloitsin kaikesta...Elin elämäni onnellisinta aikaa. Rakensin myös jo unelmia tulevaisuutta varten...
Sitten yhtäkkiä kaikki romahti. Ahdistus, tuska ja kyyneeleet hiipuivat yhtäaikaa sydämeen... Meilläkään ei mitään inhottavaa liity eroon, joka tekeekin kaikesta vielä paljon vaikeempaa. Olen yrittänyt jo jatkaa muiden kanssa, kuitenkin siinä onnistumatta. En löydä muista miehistä lähellekään samaa tunnetta, roihua, mitä meillä oli. En tunne oikeastaan mitään näitä miehiä kohtaan vaikka ihan mukavia ovatkin. Kaikista pahimmalta tuntuukin juuri se, kun pelkään että jokaiselle on olemassa se sielunkumppani ja omani nyt meni eikä muuta ole enää luvassa elämääni. Nyt myös tiedän mitä rakkaus parhaimmillaan voi olla ja kaipaan sitä tunnetta päivä päivältä enemmän...
Surullisinta on ehkä se, että vieläkin haaveilen rakastamastani miehestä, vaikka tiedän että yhteen palaaminen on mahdotonta. Pitäisikin vaan jostain löytää uutta toivoa syksyä varten ja yrittää iloita siitä mitä elämä antaa. Aina se ei vaan ole niin helppoa...
itse kirjoittanut ...
Eipä tässä tosiaan mikään tunnu miltään. Päivät vaan kuluu, mutta ei niissä ole mitään sisältöä ... :-(
Lutkalle lutkan kohtalo. Ottamme osaa..nyyh nyyh.
Ikävää kuulla, että sinullakin on suhde päättynyt. Et kertonut, miksi suhde päättyi? JOhtuiko se toisen tunteiden puuttumisesta? Sillä muutenhan te olisitte yhdessä...? kauanko olitte yhdessä?
Itse oltiin tekemisissä noin 8 kk, joista viimeisten kahden kuukauden aikana rakastuin, kun annon tunteelle vallan. Se vain oli sillon jo liian myöhäistä toiselle.
Kuukausi on todella lyhyt aika. En itsekään ole vielä valmis uusiin suhteisiin. En jaksa edes katsella. Se joku tulee elämääni, jos on tullakseen. Sen verran täytyy kuitenkin sanoa, että kun kirjoitin viestini, oli aallonpohja taas menossa. Suru puserossa. Annoin epätoivolle vallan.
Itse asiassa nyt syksyllä päätin, että ei se kaikki kiva mikä minun elämääni avautui, voi olla pelkästään hänestä kiinni. Olen hakeutunut aktiivisesti erilaisiin harrasteisiin, ja vaikka se tuntuu välillä siltä, että yrittää peittää jotakin.. niin silti se kannattaa. Tai siis jo nyt olen tutustunut hyvin moniin erilaisiin ihmisiin.
Toivo palailee pienten askelten kautta. Takapakkia tulee vielä paljon, mutta olen nyt hyväksynyt tilanteen ja sen ettei hän ehkä sittenkään ollut se mies, jonka oli tarkoitus tulla elämääni. Tulevasta ei voi myöskään koskaan tietää. Uskon, että kaikella on aikansa. Se minua lohduttaa, että maailma ikäänkuin todellakin avautui minulle uudella tavalla ja olen sisäisesti aivan eri ihminen kuin vuosi sitten. Hänelläkin oli paikkansa minun elämässäni ja tulee aina olemaan. Ehkä voimme joskus olla ystäviä. En tiedä. Mutta sen tiedän, että tulevaisuudessa tapaamiani ihmisiä en tapaisi/olisi koskaan tullut tapaamaan, jos olisin edelleen hänen kanssaan yhdessä. (nämä muutamat päivät ovat näyttäneet minulle tämän oivalluksen)
Essi Wuorelan sanoin Unelmat, mieleni kudelmat, eivät saa kadota.. Toiveilla kun on MAHDOLLISUUS toteutua..
Itse olen kuunnellut Essi Wuorelan kappaletta Yksinäinen sunnuntai paljon!!! Tehty juuri sydänsuruihin!!
Huomenna on parempi päivä. Ja kuitenkin vaikka rakkaus on mennyt ohi omalta kohdalta, maailmassa on monia muita rakkauden kohteita. Monet eivät ole kokeneet ehkä koskaan tätä tunnetta, mitä me olemme kokeneet. Mutta ehkä tämä ei ole minkään loppu, vain vasta uuden alku... Kenties... Kukaties...
Heh vähän ristiriitaista puhetta tuon edellisen viestini jälkeen, mutta pari päivää voi tehdä jo ihmeitä :) Sen takia päätin vastata.
Olen samanlaisessa tilanteessa. Surrut eroani hirveästi, ollut yksinäinen. Voisitko kertoa millaisiin harrasteisiin olet hakeutunut, niin että olet tavannu uusia ihmisiä?
Noh ensinnäkin olen seurannut kaikki mahdolliset ilmoitustaulut TODELLA tarkkaan. Miettinyt mistä pidän ja mistä en ja yksinkertaisesti mennyt toimintaan mukaan. Nyt syksy erityisesti hyvää aikaa uuden aloittamiseen, koska ryhmät vasta aluillaan, eikä niin selviä klikkejä ole vielä muodostunut.. Uusia siis paljon näissä kuvioissa. Itse olen mennyt mukaan järjestötoimintaan (kaikki nämä ovat olleet jossain mielen pohjalla, mutta en ole saanut aikaiseksi), vapaaehtoistyötä, kädentaitoja.. Liikuntaa!! Lähden lenkille aina kun alkaa tuntua liian surkealta elämä... Kunto nousee ja sen jälkeen ei yleensä jaksa tehdä muuta... Samalla voi myös varjonyrkkeillä ja kerätä angstia, että minua ei nujerreta!!!
Jos ihmisiä haluaa tavata, niin järjestötoiminta voi olla yksi tapa, ja sillä lailla törmää usein myös itsensä kaltaisiin ihmisiin. Se toki vaatii myös itseltäkin rohkeutta tarttua tilaisuuteen, mutta olen sen oppinut, että mitä menetettävää minulla oikein onkaan. Murehtimalla menetin senkin hyvän, joka elämääni halusi tulla...
Sellaisia harrasteita tosiaan, missä yhdessä puuhataan tai tehdään jotain yhdessä. Ja vapaaehtoistyö voisi juuri olla tällaista. Samalla saa itselleen hyödyllisyyden tunteen, ja sen että itseä tarvitaan sentään jossain.
Ja kas kummaa, yhtäkkiä huomaakin, että ympärillä on uusia mielenkiintoisia ihmisiä, ja vaikka ei sellaista kuin HÄN, niin ei sitä koskaan tiedä...
Päätin, etten halua jäädä siihen samaan yksinäisyyteen, jota elin ennen suhdetta. Suhteen myötä näin, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ja näin, mitä hyvä ystäväpiiri ja ihanat ihmiset parhaillaan ovat. Elämää ei saa rakentaa vain sen toisen ympärillä. Sekin lopulta varmasti vaikutti liikaa suhteeseen. Tulin itse riippuvaiseksi hänestä. Ei tervettä!! Se ahdisti liikaa toista.
Ja vaikka välillä tulee pahaakin takapakkia, niin pikkuhiljaa se oma elämä alkaa taas muodostua ja alkaa. Tällä hetkellä menee viikon välein ylä- ja alamäki vuorotellen, mutta se yksin murehtiminen vie vain jonkun ajan jälkeen syvemmälle. Liian syvälle. Katsotaan nyt, mitä viestejä taas ensi viikonloppuna kirjoitan... mutta nyt vielä ainakin suhteellisen hyvä olo ja taas yksi askel viime viikonlopun epätoivosta on otettu eteenpäin.
Siis meidän suhde alkoi keväällä eli kokonaisuudessaan onnea ei kestänyt edes kovinkaan kauaa...juuri niin kauan että ehdin toivottomasti rakastua. Meidän suhteessa kävi niin että olin todennäkösesti vain miehen kesäkissa, joka oli helppo näin syksyn tullen unohtaa. Meillä kävi juuri niin että niin kauan kuin itse pysyin etäällä kaikki oli hyvin, mutta sitten kun uskalsin tuntea ja tulla lähelle, mies koki tukehtuvansa eikä halunnutkaan sitoutua enempää. Ensin koin olevani petetty ja surun jälkeen tuli valtava viha, joka nyt on tosin jo laantunu...eihän toista voi pakottaa rakastumaan ja sen joudun vain hyväksyä.
Pahinta ehkä on se että ollaan kuitenkin nyt pysytty ihan ystävinä ja yhteydessäkin oltu silloin tällöin...se ehkä juuri pitääkin omaa toivoani yllä siitä että kumpa vielä saisin tavata ja kokea edes hetken sitä samaa onnea. Taidan kuitenkin vielä sokeesti toivoa että mies muuttaisia mieltää ja ihastuisi uudelleen... Varmaan saattais olla oman jaksamisen kannalta parempi kun en enää olis edes yhteydessä ja yrittäisin jatkaa elämää puhtaalta pöydältä...
Itsekin olen löytänyt avuksi uudet harrastukset ja ihan totta puhuit siinä että muiden ihmisten tapaaminen on todella terapéuttista. Omaksi ihmetykseksi olen lähtenyt mukaan sellaisiin juttuihin mitä en ikinä ennen olis uskonu. Olen alkanut käydä nimittäin tanssimassa ja kursseillekin menin.. ja mikäs sen parempi tapa tavata uusia ihmisiä. Itselleni myös liikunta on nyt ollu se juttu joka auttaa jaksamaan eteenpäin, joten on tullut kokeiltua monia juttuja circuiteista bailatinoon. Ja hauskaa on ollu.
Kiitos sulle ihanista toivon rippeistä ja uskon että itsellenikin aurinko alkaa pian taas paistaa. Eiköhän iloa elämään löydy monesta muustakin asiasta, toivotaan näin. Jaksamisia itse kullekin!
Minullakin reilun 8kk:n seurustelu päättyi eroon yli kaksi kuukautta sitten. Vieläkin ajattelen tätä mennyttä onneani päivittäin, tänään kävin todella pohjalla taas. Sydän käännähti ympäri ja muljahti inhottavasti kun muistin rakkaani ja minun tekemiä juttuja. Edelleen ajattelen kultaani ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Ei tätä kaipausta voi edes kuvailla.
Minunkin exäni ilmoitti, ettei tiennyt mitä tuntea. Ei tiennyt oliko tunteet vielä samanlaisia kuin aikaisemmin. Lopulta myönsi, ettei enää rakasta. Lohdullista tässä on se, että olen ollut ainut hänelle johon hän on tuntenut niinkin isoja tunteita. Tiedän siis, että hän on ollut vilpitön koko ajan.
Hän ei pettänyt, ei valehdellut, ei ollut ilkeä, oli vain oma ihana itsensä. Olemme molemmat jo kolmenkymmenen paremmalla puolella, olleet kuitenkin suurimman osan aikuisajasta yksin. Tämä tekee erosta minulle suunnattoman vaikeaa. Olin niiiin yksinäinen kunnes tapasin hänet. Aluksi en ollut varma tunteistani, mietin ja mietin, vääntelin ja kääntelin. Lopulta myönsin olevani rakastunut ja onnellinen. Tämä tapahtui siis noin pari kuukautta ennen eroa.
Ei olisi pitänyt myöntää, se ehkä aiheutti eromme. Jos olisin pysynyt viileänä ja tunteeni salassa pitävänä, en ehkä tuntisi tätä surua nyt.
Mikä tekee tästä vieläkin hankalampaa on se, että olemme yhä ystäviä. Pidämme yhteyttä, juttelemme, harrastamme jopa seksiä. Tämä on suuri virhe, mutta en vain osaa sanoa ei, ja sitten olenkin koukussa taas..
Vaikka nyt tekeekin kipeetä, vaikka nyt onkin vaikeeta, olen onnellinen, että sain tavata tämän ihmisen. Hän antoi minun tuntea taas sen onnellisuuden, hän antoi minulle toivoa, että vielä jonakin päivänä voin olla jonkun kanssa todella onnellinen. Unohtamatta sitä, että exäni on aivan ihana ja mahtava ihminen, on ollut ilo tutustua häneen, hän on opettanut minulle paljon itsestäni ja elämästä.
Nyt täytyy vaan selvitä tästä erosta että voi jatkaa eteenpäin. Surkeata tämä on ja sattuu kovasti mutta helpottaahan tämä sentään joskus.. Voimia teille kaikille!!
"Päätin, etten halua jäädä siihen samaan yksinäisyyteen, jota elin ennen suhdetta. Suhteen myötä näin, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ja näin, mitä hyvä ystäväpiiri ja ihanat ihmiset parhaillaan ovat. Elämää ei saa rakentaa vain sen toisen ympärillä. Sekin lopulta varmasti vaikutti liikaa suhteeseen. Tulin itse riippuvaiseksi hänestä. Ei tervettä!! Se ahdisti liikaa toista. "
Niin paljon kanssasi samaa mieltä! En todellakaan haluaisi enää siihen yksinäisyyteen jota tunsin ennen häntä. Mutta nyt ei vain jaksa olla kovin aktiivinen kun mikään ei innosta ja kaikki on vaan ikävää ja surullista.
Minäkin luulen, että kultani ahdistui. Ahdistui siitä, että pyysin häneltä enemmän aikaa kanssani, ahdistui siitä että seurusteltiin. En koe olleeni riippuvainen, mutta kylläkin liian vaativainen. Ensin hän sai kerjätä minulta yhteydenottoa ja pyyntöjä kylään, sitten se käännähti toisin päin. Ei hän enää osannutkaan olla kun osat vaihtuivat.
Vuoristorataa mennään täälläkin, helpottaa välillä ja sitten on taas rankkaa. Kaipa ne helpottavat hetket joskus voittaa! :)