Olen kovasti pohtinut, onko tutkittua tietoa, montako avioliittoa on päätynyt eroon tsunamin kokeneiden joukossa. Olin itse perheeni (mies ja 3 lasta isovanhemmat) kanssa Kamala beachilla Thaimaassa jouluna 2004. Vietimme hyvin ansaittua lomaa 4 päivää, kunnes tsunami iski tapaninpäivän aamuna. Emme onneksi joutuneet veden varaan, mutta olimme monta tuntia rinteessä evakossa ja kahteen otteeseen. Näimme ja kuulimme kovia tarinoita rannalla olleilta.
4 päivän odottelun aikana ( kunnes pääsimme kotiin evakkolennolla) olin itkuinen ja surullinen, kaipasin olkapäätä johon nojata ja syliä joka pitää lujasti kiinni. Yllätyin 13 avioliittovuoden jälkeen, ettei miehestäni ollut lohduttamaan tai edes jakamaan niitä tunteita. Hän haukkui minua hysteeriseksi, kun itketti. Pakotti tyttäreni syömään kaiken ruokapöydässä, vaikka meillä molemmilla oli ruokahalu kadonnut. Kun olimme rinteessä karussa, hän juoksenteli videokameran kanssa rannalle, välittämättä meistä. Illalla hän vonkasi sexiä ja suuttui kun ei sitä saanut.
Kotiin palattuamme tajusin, ettei ihminen, jonka pitäisi olla minulle se rakkain ja läheisin, voi käyttäytyä kriisin hetkellä noin, silloin kun juuri sitä toista eniten tarvitsee.
No, menihän siinä vuosi, kun ero lopulta koitti. Mutta kyllä kipinä lähti sieltä tsunamista.
4 päivän odottelun aikana ( kunnes pääsimme kotiin evakkolennolla) olin itkuinen ja surullinen, kaipasin olkapäätä johon nojata ja syliä joka pitää lujasti kiinni. Yllätyin 13 avioliittovuoden jälkeen, ettei miehestäni ollut lohduttamaan tai edes jakamaan niitä tunteita. Hän haukkui minua hysteeriseksi, kun itketti. Pakotti tyttäreni syömään kaiken ruokapöydässä, vaikka meillä molemmilla oli ruokahalu kadonnut. Kun olimme rinteessä karussa, hän juoksenteli videokameran kanssa rannalle, välittämättä meistä. Illalla hän vonkasi sexiä ja suuttui kun ei sitä saanut.
Kotiin palattuamme tajusin, ettei ihminen, jonka pitäisi olla minulle se rakkain ja läheisin, voi käyttäytyä kriisin hetkellä noin, silloin kun juuri sitä toista eniten tarvitsee.
No, menihän siinä vuosi, kun ero lopulta koitti. Mutta kyllä kipinä lähti sieltä tsunamista.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Tuntuu tosi pahalta lukea kirjoitustasi.Sinun reaktiosi oli normaalit.
Tosin sitä ihminen ehkä kaipaa seksiä hetkellä,jolloin on tiennyt selviytyneensä kuolemalta.Mutta jälkikäteen hänen olisi kyllä täytynyt tajuta,millainen shokki se oli.Sen olisi pitänyt yhdistää teitä.
Saattaa olla,että se järkytys tulee hänelle vielä jälkijunassa.Mutta silloin on tietysti myöhäistä.
Mutta voi se olla,että on ihmisiä,jolla sitä empatiaa ym. ei vaan ole.Vaikea sanoa.
En voi ymmärtää miten hysteerisiä monet naiset voivatkaan olla. Jos on selvinnyt hengissä, hyvä niin, mitä sitä alkaa ulisemaan. Tuttu pariskunta oli samalla alueella omatoimimatkalla, he tulivat kotiin ilmoittautumatta yhdellekään viranomaiselle ja käymättä yhdessäkään terapiassa. Kumpikin katsoi, että parasta terapiaa on jatkaa vain elämää ja unohtaa koko juttu. Nyt he ovat lähdössä kolmatta kertaa tsumamin jälkeen alueelle viettämään joulua.
Meitä ihmisiä on monenlaisia, reagoimme asioihin eri lailla. Taidat itse lakaista ikävät asiat maton alle eli paeta ja jättää asioita käsittelemättä.
Enkä muutenkaan käsitä näitä nykyajan terapiahössötyksiä. Saati, että aletaan sutemaan ventovieraiden kohtaloa. Jos koko sakki oli kerran selvinnyt, niin mitä siinä on ulisemista. Nainen oli vain hysteerinen ja olisi kaivannut läimäytystä poskille. Siinä on terapiaa tarpeeksi. Olen itse kerran joutunut tilanteeseen, missä hysteerinen nainen ulvoi täysillä, pari läiskäytystä korville lopetti kummasti ulinan ja jälkeenpäin hän itsekin ihmetteli miksi oli vollottanut. Tilanteessa ei ollut mitään sellaista, miksi olisi pitänyt. Ei hänen itsensäkään mielestä. Vaikka olen itse nainen, olen aina inhonnut hysteerisiä tyhjän vollottajia. Pienet itkut voi aina tirauttaa, mutta muutamassa hetkessä normaalisti tällainen on ohi. Minulle itselleni sattui sunnuntaina eteen sellainen tilanne, että tuli itku silmään, mutta homma oli ohi alle viidessä minuutissa, enkä kaivannut ketään silittelemään.
Minä menetin syntymättömän lapsen eikä mieheni osannut tukea ollenkaan. Pitkään yritimme, mutta se suuri kuilu, mikä meidän tunteidemme välillä oli, riitti aiheuttamaan eron.
Kovassa paikassa ei punnita pelkästään ystävyyttä vaan myös parisuhde.
Minulla on samantyyppinen tilanne, ei tosin yhtä "paha".
Minun rakas mummoni kuoli joitain vuosia sitten. Hän oli minulle kuin äiti, joten surin häntä syvästi. Itkeskelin ja olin allapäin.
Mitä teki mieheni? Sen sijaan, että olisi tuntenut myötätuntoa, hän sanoi: "Miksi suret? Jokainen kuolee joskus, ei kukaan aidantolpaksi tänne jää".
Nämä sanat ja teot jäivät kaivertamaan mieltä ja aloin ajatella eroa. Olin aivan vääränlaisen ihmisen kanssa naimisissa. Nyt eronneena ymmärrän, että viimeinen lähtölaskenta avioliitolleni alkoi tuosta tapahtumasta. Parin vuoden päästä siitä erosimme.
Ihmisen ydinkäyttäytymiseen, turvan ja ruoan lisäksi kuuluu seksi.
Eli miehesi vonkasi seksiä, koska se tulee hänen limbisestä aivokuorestaa, pakkona jatkaa sukua, kun katastrofi tapahtuu?! Eikö kukaan kertonut sinulle että suomessa, sodan aikana/jälkeen miehet eivät puhuneet naisilleen, mutta laittoivat kyllä lapsia alulle?
Miehen tapa kohdata kriisi on hakea seksin kautta läheisyyttä, jota sinä kaipasit halauksina joita ilman jäit.
Ehkä jos olisit harrastanut seksiä tuolloin, miehesi olisi kokenut saavansa sen turvan jota hän haki ja olisi ehkä kyennyt antamaan sinulle sen sylin jota tarvit.
Mies kuvasi videokameralla?! Ei ehkä saadakseen matskua poikien illanviettoon, vaan jäsentääkseen itselleen kammottavaa totuutta joka ympärillä tapahtui. Kun hänen perheensä (te) olitte turvassa, mies ei huolehtinut teistä konkreettisesti, vaan pyrki järjestämään omaa kaokseen sortunutta maailman kuvaansa uudelleen.
Eihän kukaan koskaan olisi voinut odottaa mitään vastaavaa tapahtuvaksi.
Kävittekö terapiassa? Kävitkö sinä terapiassa? Kertoiko kukaan sinulle että miehesi koki kaiken ihan yhtä kammottavana kuin sinä, mutta hänen reaktionsa ei ollut yhtenevä sinun käyttäytymiseesi kriisitilanteessa.
Missään ei silti lue, että miehesi toimi väärin, hänen tapansa reagoida vain on toinen.
Voi olla että ja jos.. te olisitte olleet kadonneitten joukossa, miehesi etsisi teitä edelleen rannalta, uskomatta todeksi tapahtunutta.
Se ettei hän kantanut teistä huolta siellä rinteessä, johtui ehkä siitä ettei teillä ollut varsinaisesti "hätää" siellä rinteessä.
Tottakai henkinen hätä oli valtava. Mutta eikö tuosta miesten henkisen hädän kohtaamisesta ole riittävästi tietoa, siitä etteivät osaa välttämättä antaa sitä turvaa mitä nainen tahtoisi.
Mutta ehkä vielä tärkeämpää on kysyä, pyysikö nainen apua?
Kun itkit kotona, selititkö miehellesi pahan olosi syitä, pohditteko yhdessä kauanko kriisin käsittely keskimäärin vie. Pakeniko miehesi aina paikalta ja koit itsesi hylätyksi?
Toki miehesi teki väärin, muttei ehkä siksi ettei rakasta sinua, vaan siksi ettei itse kyennyt käsittelemään kriisiä ja ahdistui valtavasti itkustasi, johon hänellä ei ollut konkreettista keinoa auttaa sinua, helpottaa oloasi.
Miehet tykkäävät korjata asioita, miehesi ei kyennyt korjaamaan pahaa oloasi ja koki olonsa ahdistuneeksi kun itkit.
Ehkä ero kuitenkin oli teille paras ratkaisu, ehkä haluat vierellesi ihmisen joka osaa tukea sinua kriisissä.
Se vain ei ole noin simppeli juttu, kriisit ovat erilaisia, ilman keskustelua mikään ei aukea, ja miehet usein välttelevät keskustelua, olivat kuinka rakkaita ja kultaisia tahansa.
Se löydätkö ihmisen joka tukee sinua kriisissä on onnenkauppaa, varmaa tietoa et tule saamaan, ennen kuin kohtaat seuraavan ihmisen kanssa syvän kriisin.
Entä kun lähdet tuollaista etsimään? Kokeiletko suhteita loputtomiin, kokeilet kriisiyttää niitä jotta näet lähteekö toinen?! (olen kokeillut tuota ja ikävä kyllä, jossain kohtaa toinen aina lähtee)
Kriisit valaisevat meille ihmisille syvimmät puolet itsestämme, mutta myös toisistamme. Minusta aloittaja sinä, käsittelet tsunamissa kokemaasi pelkästään sinun kriisinäsi, ei se että miehesi toiminta näytti välinpitämättömältä välttämättä kerro ettei hän kokenut kaikkea ihan yhtä kamalana, ehkä huomattavasti ahdistavampana, koska tunsi olevansa vastuussa teistä, perheenä.
Kriisissä miehen tehtävä on toimia ja pitää hommat kasassa. Ap:n mies teki juuri niin, pisti heidät syömään vaikka ei ollut nälkä, koska syömättä henkinen järkytys muuttuu yhä pahemmaksi. Samoin kunnon seksi olisi ollut omiaan laukaisemaan jännityksiä, auttamaan uusia selviytyviä lapsia alulle ja saada pariskunta nauttimaan siitä että ovat itse elossa ja terveinä.
Nainen joka kaipaa vierelleen tunteilevaa itkupilliä ei halua itselleen miestä vaan toisen naisen. Niinhän sureminen on usein kollektiivisesti tapahtunutkin, perheiden vaimot kerääntyvät yhteen itkemään. Samalla miehet pitävät reaaliasioista huolen ettei sureminen riistäydy käsistä.
Kriisin kohdatessa tyhmintä mitä voi tehdä on jäädä suremaan järkyttyneenä, loppujen lopuksi omaa järkytystään. Terve elämänhaluinen ihminen porhaltaa eteenpäin ja selviytyy. Ehkä ap:lle tämä oli ensimmäinen kerta kun elämässään kohtasi kriisin. Olisi ollut ylpeä siitä miten hyvin mies piti ohjat kasassa. No ehkä hänelle jostain oma itkupilli vielä löytyy.
Kriisiseksikäs kirjoitti erittäin viisaita: me ihmiset olemme erilaisia ja miesten ja naisten käyttäytymisessä jo sinänsä pyrkii olemaan eroja.
On kai melko tavallista, että kun vastoinkäymisiä tulee, saattaa seurauksena olla ero. Minun exäni oli/on toiminnan ja suorittamisen mies, emparian tunteminen ei ollut hänen vahvinta puoltaan ja vaikeista asioista puhuminen, saati itkuisen naisen katseleminen, ahdistivat häntä ja aiheuttivat hänessä syyllisyyttä. Meillä lapsen vaikeasta sairastumisesta selvittiin, miten selvittiin. Muutaman vuoden kuluttua minä sairastuin masennukseen ja miehen yritys joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Mies ei pystynyt puhumaan asioista vaan pakeni ongelmiaan toisen naisen syliin. Minä jäin ilman kuuntelijaa, turvaa ja lohdutusta ja kun sitten sellainen minullekin löytyi niin eron aihiot olivat kasassa. Ikävä totuus on, että vastoinkäymisissä suhteen laatu testataan. Jotkut näköjään suhtautuvat jotenkin kyynisesti "itkuisiin ja hysteerisiin" naisiin. Kukapa osaa arvioida sen mitan, millämeistä kukin mittaa? Papin edessä kuitenkin luvataan osoittaa rakkautta hyvinä ja pahoina päivinä. Minun mielestäni rakkauden osoittamista ei ole se, että mitätöi ja ohittaa kumppanin pahan olon. Totuus on kuitenkin, että jokainen mies ja nainen kaipaa läheisyyttä, tavalla tai toisella. Toiset pystyvät sen selkeästi ilmaisemaan ja toiset eivät.
Miehesi olis pitäny olla SINUN tukena ?
Kenen olisi kuulunut ymmärtää miestä ja tukea miestä ? Näyttää siltä että miesparka on ollut täysin yksin ja vieläpä sekaisinkin ja sinä vaan vaadit että MULLE MULLE mulle.
Siihen ei tutkimuksia tarvita. Teistä ei ollut toisillenne apua eik ätukea pahassa. Vain hyvässä. Joten ero taisi olla oikea ratkaisu. Toivottavasti EX miehes löytää itselleen ymmärtäväisemmän naisen vanhuuden elinkumppaniksi.
ANteks vaan, mutta itsekeskeisyys saa niskavillat pystyyn. Entä jos koittasit oppia tuosta jotain. Seuraava mies jos saat,... tai no, antaa olla.
Ihmiset ovat erilaisia. Varsinkin "ääriolosuhteissa" se tulee ilmi. Jotkut voivottelevat tapahtunutta, eivätkä pysty tekemään mitään. Toiset taas jo luonnostaankin jättävät tunteilun vähemmälle ja pystyvät toimimaan. Tallaisia jopa koulutetaan entistä "karskimmiksi". Onnettomuustilanteissa joidenkin pitää toimia ja myös johtaa muiden toimimntaa.
Toki on myös niin, että suuressa kriisissä tunteet voivat tulla viipeellä. Tilanne menee ns. överiksi, ja voi tuntua epätodelliselta.
Kriisitilanne voi saada ihmisen toimimaan täysin päättömästi, muttei se merkitse että toinen olisi "hullu".
Meillä jokaisella on erilainen keino selvitä mahdottomista tilanteista. Jotkut meistä ovat niitä jotka huutavat onnettomuuspaikalla ohjeita, toiset niitä jotka itkevät ojanpenkalla ja ihmettelevät ettei kukaan silitä.
Silityksen aika tulee vasta myöhemmin, tai ei silityksen, tiukan halauksen aika. Huh me selvisimme, onneksi olet siinä ja eteenpäin.
Mies yrittäessään saada lapsen syömään tarkoitti ehkä hyvää, juuri noin että syödä pitää jotta jaksaa. Kokeilkoon ken tahtoo olla syömättä tai välipaloilla viikon, tuon jälkeen henkisesti hyväkuntoisen ihmisen olo laskee kurjaksi, kurjuus kurjistuu.
Tuskin mies sentään pakotti lasta syömään konkreettisesti syöttämällä, vaan patistamalla tätä syömään.
Ihmisen tarpeet menevät jotakuinkin näin.
- Turva (välittömässä hädässä ihminen hakee turvaa)
- Ruoka (kun olo on turvallinen tulee nälkä)
- Seksi (kun nälkä on tyydytetty tekee mieli seksiä)
Mutta hassua tuossa on, että kun kriisi uhkaa elämää, turvan ja ruoan voi unohtaa ja turvata pelkkään seksiin, koska seksissä ihminen on turvassa kaikelta pahalta, sylissä, lähellä.
Miksi seksi irrotetaan elävästä elämästä pahaksi jota "pitää" harrastaa. Miksi seksi ei voi olla sitä mitä se on, täydellisin tapa hyväksyä ja kohdata toinen, ilman sanoja, selityksiä, tulevaisuutta tai menneisyyttä.
Miehesi koki saman järkyttävän tapahtuman. Ihmisen selviytymiseen ei ole määritelty mitään tiettyä toiminta- ja käyttäytymismallia, jokainen selviytyy tavallaan, tai sitten ei. Olitte molemmat ulkopuolisen auttajan tarpeessa, olitte kykenemättömiä auttamaan toisianne. Ei miestäsi voi väheksyä käytöksen takia, hänellä oli sama selviytymisprosessi käynnissä kuin sinullakin, teillä eivät selviytymistavat kohdanneet, eikä sellaista voi odottaakaan, yhteiseen kokemukseen on oltava ulkopuolinen tuki.
Sinä koit oman tapasi ainoaksi oikeaksi, eli odotit lohdutusta. Ymmärsitkö lainkaan, että miehesi käytös johtui samasta tsunamikokemuksesta, hänellä se purkautui toisella tavalla.
Ei ole olemassa kirjoittamattomanakaan käytäytymisvaatimustavoitteita kriisissä.
Jokainen on yksilö, jokainen kanavoi tunteensa eritavalla, kriisistä selviyymisessä käyttäydytään miten kukakin, mutta jos ymmärtää käytöksen johtuvan kriisistä, ei siitä saa syyttää avioeroa.
Pikemminkin niin, että avioliitossanne on ollut pinnan alla särää, jonka kriisitapahtuma nostatti esiin. Kyllä se kipinä taisi lähteä ennen tsunamia.
Jos miehesi ei olisi ollut samassa tsunamissa, siinä tapauksessa hänen käytöstään voisi arvostella.
Ensinnäkin syvä osanottoni siitä, että olet ollut todistamassa tuota painajaista. Se on varmasti ollut hirveää.
Mielestäni mies teki selkeästi kylmän teon jättäessään vaimonsa yksin tällaisessa tilanteessa. On täysin luonnollista kaivata rakkaita lähelleen silloin kun tällaista tapahtuu.
Mutta näkisin miehenkin käytöksen shokkireaktiona. Kypsymättömyyttähän se on, että pelkää surevaa ihmistä ja pelkää omaa ahdistusta eikä pysty sitä ilmaisemaan. Mutta kuka meistä nyt niin hirveän kypsä on. Kasvamistahan tämä eläminen on. Shokki on tainnut olla molemmilla päällä ja avuttomuus siitä, miten reagoida. Miten kukaan normaali-ihminen olisikaan oppinut tällaiseen tilanteeseen reagoimaan??!!
Jos mies ensin hylkää vaimonsa, kun tämä itkee hätäänsä ja sitten ehdottaa seksiä, kuulostaa se kyllä tosi kylmältä. Kaikki suvunjatkamisteoriat ovat täyttä paskaa tällaisessa viitekehyksessä.
Puhuminen, halaaminen ja näiden onnistuessa seksi ovat ihmisen tapoja mennä lähelle ja lohduttaa toista ihmistä. Naiselle nautinnollinen seksi on yleensä mahdollista vain läheisyyden kautta. Itseasiassa uskaltaisin väittää että näin on miestenkin kohdalla. Paneminen ilman läheisyyttä ei välttämättä ole mikään nautinto, vaan toiminto, jossa omat tunteet sysätään sivuun ja niitä yritetään manipuloidan ruumiin tuntojen kautta. Tällainen vain etäännyttää tunteet entisestään jonnekin, mistä niitä on sitten vielä vaikeampaa kaivella.
Totta kai asioiden eteen toimiminen on tärkeää. Mutta pitää ottaa huomioon, että emme elä enää luolayhteiskunnassa, vaan tässä yhteiskunnassa on todella jo tilaa ihmisen tunteille ja herkkyydelle. Onneksi monet fiksut miehetkin ovat tämän jo ymmärtäneet. Toisille toivon avautumista tässä asiassa. Voi nimittäin elämästä (ja seksistäkin) löytyä ihan uusia onnen ulottuvuuksia..
Asiat vain ovat niin vieläkin, vaikka ei enää kivikautta eletäkään, että vahvimmat selviävät. Jos jää istumaan ja itkemään, tuhoutuu. Vain ne, jotka säilyttävät toimitakykynsä tilanteessa kuin tilanteessa selviävät. Myös eläinmaailmassa tämä on nähtävissä, vain vahvimmat urokset voivat jatkaa sukua. Heikommat jäävät syrjään.
Mielestäni molemmat teistä toimitte täysin NORMAALISTI ja luontevasti - eri lailla vain.
Hysteria - lamaantuminen - toimiminen ovat kai ne kolme vaihtoehtoa, mitä ihmisillä kriisissä on. Eikä sukupuolella ole mitään tekemistä sen kanssa, minkä roolin kukin ottaa. Itse kriisikokemusteni mukaan esim kuulun niihin, jotka ei itke, vaan toimivat ja saattavat muuttua jopa vihaiseksi muiden lamaantumisesta tai hysteriasta. Olen kuitenkin ihan naisellinen nainen ja itken ja nauran ns. normitilanteissa (esim. elokuvissa) helpostikin.
Toisaalta 13 vuotta suhteessa kuin suhteessa merkitsee usein mietinnän paikkaa. Oli tsunamissa tai ei. Ehkä tsunami teillä laukaisi tämän prosessin, mutta se olisi varmasti tullut siitä huolimattakin.
Saatan jopa haukkua tällaiset naiset maanrakoon ja tekisi mieli survoa tuollaiset ulisijat suohon. Aivan Tuntemattoman sotilaan Lehdon tyyliin, kun hän höykkyytti tätä itkupilliä. Ulisijat eivät ole vahvoja, eivätkä he entisinä aikoina olisi selvinneetkään hengissä, vaan luonnonvalinta olisi hoitanut heidät pois.
Minkälainen on vahvempi ihminen?
Se, joka järkyttävässä tilanteessa suree (huom. sureminen on toimintaa!) vai se, joka hylkää vaimonsa ja lähtee videokameralla kuvaamaan katastrofia????
Jälkimmäinen ei reagoi tunteella, ei ainakaan näytä tunteitaan. Sekö tekee hänestä vahvan? Vahvuudellaan tuli sitten tyrittyä avioliitto..
Naiset pitävät yhtenä tärkeimpänä miehen ominaisuutena turvallisuutta. Päätön säntäily kriisitilanteessa ei tällaista turvallisuutta osoita. Miten voi luottaa ihmiseen, joka hylkää tällaisessa tilanteessa?
Ok, itku ei yleensä auta. Mutta tunteet on usein hyvä elää läpi, patoamatta niitä. Sillä tavalla itku kyllä voi auttaakin.
Sitten tuosta selviytymisestä.. tunnekylmyydellä voi toki puskea tiensä vaikka johtajaksi asti. Hyvä kysymys on, millaiseksi johtajaksi? Kaikkien vihaamaksi, ihmissuhteensa tyrineeksi, kotona wiskiä imeväksi, yksinäisyyttään pillittäväksi kusipääksi? Onnea vaan sille tielle.
Elämässä on muutakin kuin selviytyminen, jos selviytyminen on sitä, ettei saa ikinä olla surullinen. Tunteiden pitäisi voida kulkea vapaasti, koska loppujen lopuksi myös ilosta tulee teennäistä, jos suru pitää kieltää. Selviytymistä enemmän on se, kun nauraa, nauttii ihmisistä, tuntee vapaasti ja aidosti. Parhaassa tapauksessa voima löytyy juuri tuolta hyvästä olosta toimimiseen ja suorittaminen muuttuu nautittavaksi elämäksi. Tämä yhtälö on rikki, jos täytyy suru kieltää kokonaan.
Voisiko olla niin, että miehesi ryntäsi rannalle auttamaan?
Sinä näit vain kameran ja miehesi etsi pelastettavia?
Olen osunut monelle tapaturmapaikalle ja mennyt automaattisesti katsomaan, josko voin jotenkin auttaa.
Ei tulisi mieleenikään pysyä pois jos on pienikin epäily, että minusta saattaisi olla hyötyä.
Olen perheellinen nainen. Siitä huolimatta olisin toiminut miehesi tavoin. Olisin jopa jättänyt lapseni jollekulle hoitoon sinne rinteelle ja lähtenyt yhdessä mieheni kanssa selvittämään mitä tapatui ja miten voin auttaa muita.
Teillä ei siellä rinteellä ollut mitään todellista hätää. Olitte jo turvassa. Sinun hätäsi oli sinun pääsi sisällä ja toisen on sitä vaikea ymmärtää.
Eikö sitä nyt kuulla ja nähdä viestistä, että kokemus on ollut hirveä ja järkyttävä. Miksi helvetissä pitää puhua jostain vahvemman selviämisestä ja huutamisesta itkijälle? Minusta kyse on tunnevammaisista, jotka eivät osaa lohduttaa surevaa ihmistä. Mies olisi kyllä voinut olla selviäjän roolissa vaimonsa vierelläkin ei vahvuutensa näyttämiseksi olisi tarvinnut karkuun juosta.
Suru on normaali ihmisen reaktio, kun jotain järkyttävää tapahtuu. Lukekaapa hyvät ihmiset vähän enemmän asiasta, niin ymmärrätte tätäkin puolta ihmisen mielestä. Padottu, kielletty, tukahdutettu suru saa paljon huonoa aikaan. Juuri tällaiset ihmiset saavat sitten selittämättömiä raivokohtauksia, epäonnistuvat ihmissuhteissaan, eivät pysty kiintymään toisiin, ovat kurjia esimiehiä ja -naisia, onnettomia ihmisiä. Siinä sitten vahvan selviytymistä, hah!
Vahva ihminen ei pelkää surua. Heikko joutuu kieltämään surun, koska ei osaa sitä käsitellä.
Missä täällä? Tällä täällä on vähän flunssaa liikkeellä ei muuta.
Ja miksi olisi pitänyt surra ventovieraita ihmisiä. Ihmettelin sitä hysteeristä joukkosurua jo silloin heti tapahtuman jälkeen ja ihmettelen vieläkin. OK, paljon ihmisiä kuoli, mutta kuten sanottu jos itse selvisi niin hyvä, miksi uhrata ajatustakaan vieraille menehtyneille. Jos joku perheenjäsen olisi kuollut, olisi suru ollut oikeutettua. Ei ulina vieraiden vuoksi. Mistä meille on tullut tämä jenkkimallinen vieraiden vuoksi vollottaminen. Minua ei liioin hetkauta pätkääkään sen kadonneen brittipikkulikan kohtalo. Vieras ihminen, miksi pitäisi miettiä hänen kohtaloaan?
Kuten olemme saaneet lukea, tuli Thaimaasta silloin väkeä kotiin ihan omin avuin ilmoittautumatta kenellekään. Kyseiset ihmiset ovat siis jatkaneet elämäänsä ilman hysteerisiä kohtauksia. Myös minä tunnen yhden tällaisen henkilön. Hän meni parin päivän päästä kotiin paluustaan jo töihin. Kyseessä ei ole suomalainen henkilö, eikä hän asu Suomessa.
Miten muuten maamme naiset olisivat selvinneet sota-aikana, jos he olisivat vain jääneet istumaan ja itkemään. Eivät mitenkään, piti vain purra hammasta yhteen ja mennä elämässä eteenpäin, tuli sitten vastaan mitä vain. Aloittajan kaltaiset heikkoperseet eivät olisi selvinneet sota-ajasta. Heidät olisi jätetty ojanpenkalle ulvomaan.
empatiakyvyttömiä ihmisiä vaan tähän yhteiskuntaan niin hyvä tulee!!! Oma napa lähinnä! Jotain vikaa arvomaailmassa ja vissiin kasvatuksessakin näköjään!!!
Mieti hetki sitä tilannetta paikanpäällä. Istut korkealla paikalla evakossa ja allasi on vettä. Veden alla on tuhansittain hukkuneita ihmisiä, päällä kohta hukkuvia. Olet mahdollisesti todistanut monta tuntia vedessä ajalehtivia ihmisiä, pystymättä tekemään itse mitään.
Turvapaikalla on mahdollisesti itkeviä ihmisiä, osa omaisensa kadottaneita, haavottuneita, itkua joka paikassa. Hysteriaa, huutoja, kaaosta. Ja äijäsi kuvaa tätä videokameralla!!!!!!!!!!!!
Mieti hetki vielä ja sano sitten, miten typerää on, että tämän kaiken todistaneet surivat, vaikka "kaikki oli hyvin"?
Voi sinua raukkaa. Minä en näe mitään muuta kuin heikkoutta asenteessasi. Sota on aivan AIVAN eri asia kuin tsunami oli. Tsunamissakin oli sodalle tyypillisiä tilanteita, mutta ap:n teksti ei kyllä tällaiseen viitannut. Mies ei auttanut siellä ketään vaan kuvaili hätää kameralla!
Asenteestasi tulee mieleen, että sinulla on itselläsi vakavia ongelmia omien hankalien elämänkokemustesi käsittelemisessä. Mitenkään muuten en noin empatiakyvytöntä asennetta voisi ymmärtää.
Ikävää on, että juuri sinun kaltaisesi tunteettomat selviytyjät on niitä, jotka vakavan paikan tullen ensimmäisinä murtuvat. Kestätte näennäisesti hirveät tapahtumat, mutta kykenemättömyyttää surra ja tuntea ja kaiken päälle kykenemättöminä kestää toisilta tällaisia luonnollisia reaktioita reagoitte jollain käsittämättömällä tavalla, kuten itkevän vaimonne tapolla tai lapsenne raiskaamisella. Siinä sitten heikkoperseyttä kerrakseen.
Kyllä sanon, että vahvimmat ovat niitä, jotka pystyvät näkemään tilanteen kontekstissaan. Sodassakin selviytyivät parhaiten ne, joilla oli kotona tukijoukkoja, joita kaivata ja joiden eteen tunteilla rauhallisina hetkinä kaiken kaaoksen keskellä.
Katsos, tunne kun on loppupeleissä ihmisen toiminnan tehokkain kompassi. Tunteettomalla ei loppupeleissä ole motivaatiota toimintaansa. Auttamisen halukin lähtee tunteesta, empatiasta.
Erikseen on järkyttävä tilanne, jossa pitää vain toimia järjen nojalta (mikä ap:n tilanteessa olisi miehellä ollut oman vaimonsa lohduttaminen). Minä epäilen, että ap:n miehessä ei ollut miestä toimimaan järkevästi, vaan hän kykenemättömyyttään hallita omia tunteitaan, lähti videokameransa kanssa sekoilemaan.
Ihmettelin samalla tavoin tsunamin ja Dianan kuoleman aiheuttamaa joukkohysteriaa. Eikö ihmisillä ole omia läheisiä joista pitää huolta ja välittää, kun Iltasanomien välittämä joukkohysteria ottaa valtaansa?
Ymmärrän sinua hyvin. Naisena sitä kaipaa sitä rohkeaa ja empaattista ritaria lohduttamaan. Sellaista ei vaan ole olemassakaan! Olisiko mahdollista, että järkyttävä tapahtuma MUUTTI sinua ja suhtautumistasi elämään. Sensijaan että arvostelet miehesi tekemisiä tai tekemättä jättämisiä, katso itseäsi ja huomaa sinussa tapahtunut muutos. Tämän syvän järkytyksen ja muutoksen myötä asiat näyttävät erilaisilta. Ehkä näin kävi sinulle. Silmäsi avautuivat näkemään miehesi välinpitämättömyyden ja itsekeskeisyyden.
Ihania, empaattisia ihmisiä täällä, sekä tietysti myös toista kantaa olevia. Tätä keskustelua olen juuri kaivannut.
Eihän meillä toki ollut fyyssisesti mitään hätää, meillä oli ruokaa ja juomaa, aivan ihana ruotsalainen opas, joka kulki koko päivän rinteessä ylös ja alas tiedottaen ihmisille tilanteesta ja toi pyyhkeitä auringon suojaksi. Koko hotellin väki kantoi aamiaiselta jääneitä hedelmiä ja leipiä meille.
Eräs ruotsalaisäiti odotti tietoa teini-ikäisistä tyttäristään, jotka olivat olleet rannalla snorklaamassa, kun tieto tuli, lapset kadonneet, puhkesi äiti hysteeriseen itkuun ja huutoon. Minulla oli pala kurkussa. Ja vaikka olin kadottanut nuorimman lapseni rinteessä (7v) tiesin hänen olevan hengissä.(löytyi tunnin kuluttua toisen suomalaisperheen hoivista, Kiitos Heille)
Hotellissa kun odotimme 4 päivää, oli joka aaamu vastaanotossa nuori thai-tyttö pienen vaalean pojan kanssa odottamassa pojan vanhempia palaavaksi mereltä, (he eivät palanneet).
Minua ahdisti, koko Kamalan kylä tuntui olevan läjässä ja ihmisä, (ruumiita) naarattiin pääkadun takana olevasta lammesta.
Meillä asiathan siis oli hyvin. Hotellinväki huolehti meistä, ruokkivat riisillä ja kananmunalla, kun kaikki muu ruoka alkoi loppua, vaikka heidän omat kotinsa olivat tuhoutuneet ja kenties perheenjäsenensä kuolleet.
Rannalle ei voinut mennä uimaan, ravintoloita ei enää ollut, ei ollut mitään, pelkkää tuhoa. Itkin illalla sängyssä surua, jota varmasti moni muukin sen kokenut itki. En huutanut hysteerisesti pellon reunalla.
Kotiin päästyämme, minun lomaani oli vielä reilu viikko jäljellä, mutta ilmottauduin suoraan töihin, koska katsoin sen myös olevan parasta lääkettä. Mieheni haki silloin sairaslomaa. Ei puhua pukahtanut minulle tunteistaan. Oli kait niin kovaa jätkää.
Kotona oli ystävät ja sain tukea ja ymmärrystä. Minä selvisin sillä. Lapsien kanssa puhuttiin ja lapset leikeissänsä kävivät tapahtumaa läpi. (rakensivat leegohotelleja ja taloja ja sitten tuli tsunami). Löysin myös rinnalleni sen ihmisen, joka tunsi ja osasi tarjota olkapäätä. Nyt minulla on MAAILMAN ihanin mies !
Väitän, että miehesi meni rannalle etsimään autettavia.
Tiedätkö edes mitä muuta hän siellä teki kuin kuvasi? Kauanko viipyi ja paljonko sitä kuvaa tuli?
Kuvasiko hän muka vierestä, jos joku hukkui, vai olisiko sittenkin ojentanut käden?
Tunteet ainakin ovat olleet kohdallaan, jos kerran joutui sairaslomallekin. Sinusta tuskin olisi ollut käsittelemään ja auttamaan hänen tuskaansa, joten miksi vaivata?
Kokemus on tietysti ollut aivan hirvittävä, ja jokainen ottaa tuollaisen omalla tavallaan.
Itse ehkä olisin kärsinyt eniten avuttomuuden tunteesta, koska en olisi voinut auttaa promillen osaa apua tarvitsevista. Luulen, että niin kävi miehellesikin.
Uusi kumppani on tietysti aina se maailman ihanin.
Tilastollisesti vuoden, pari.
Niin varmaan entinenkin miehesi?
Tiedän kauanko hän oli rannalla. Ja jos kameralla etsi autettavia, niin niitä ei filmeissä näkynyt, eikä hänen kertomuksissaan. Autettavat olivat rinteessä jo siinä vaiheessa ja siksi olimme siellä, kun odottelimme tuleeko vielä hyökyaaltoa ja kenties suurempaa. Onhan se toki kiva uhmata vaaraa, kun rannalle meno oli kiellettyä, ja jättää perheensä, tajuamatta, miten huolissaan me hänestä olimme. Minä näen tässä vain äijämäistä, itsekeskeistä, vaaran uhmaamista, kiva sitten kotona näytellä filmejä kavereille.
Autettavia olisi tosiaan ollut lähellä !
Olin siellä minäkin. Tunnen muutamia saman kokeneita. Jotka ovat lisäksi menettäneet läheisiään. Et taida olla siinä joukossa? Sillä kukaan heistä ei ajattele noin.
Meillä oli siellä toki suurin hätä läheisistämme. Etenkin heillä jotka läheisiään menetti. Silti hätä oli kaikista paikalla olleista. Minun matkakumppani auttoi ihmisiä, enkä kokenut sen olleen pois minulta.
Muiden auttamiseen keskittyy silloin kun siihen itse pystyy. Jättäen rauhaan ne jotka näyttävät selviytyneen. Auttaminen tapahtuu tiedostamatta. On ihminen vastaan luonto. Riippumatta sukupuolesta, kansallisuudesta, kielestä, iästä, suhteesta. Sen ymmärtää vasta kun tilanne on ohi ja asiaa alkaa selvittämään omassa päässään ja muiden kanssa.
Itsekkyys josta puhut, ei kuulunut silloiseen ilmapiiriin. Jos olet asiat noin kokenut se on ikävää. Ikävää etenkin miehesi kannalta.
Miehesi kayttaytyi mielestani varsin normaalisti. Selvittyaan hengissa on normaalia etta tulee voimakas seksin halu...
Ja jos han ei kyennyt asiasta puhumaan han suojasi itseaan kovettamalla itsensa, mutta varmana ne tunteet pullahtavat pintaan jossain vaiheessa kun elama seuraavan kerran koettelee, esim avioeronne yhteydessa...
mielestani miehesi kayttaytyi varsin "stereotyyppisesti" suomalaisen miehen tapaisesti..
parempaa onnea jatkossa
että kriisin/onnettomuuden jälkeen miehillä tulisi seksinhalu. En ole kuullut yhdenkään miehen niin sanovan! Taitaa olla taas näitä legendoja!