Aina mä valitan samoista asioista mut mä en voi sille mitään. Ne on niin suuri osa mun elämää. Jatkuva pelko kaikkea kohtaan. Se on pelkoa, paljasta ja raakaa pelkoa. Mistä se sitten johtuu et mä pelkään. En tiä. Ehkä se on jääny lapsuudesta ja nuoruudesta kun täytyi olla jatkuvasti varpaillaan ja sydän hyppäs kurkkuun jo pienimmästäkin kolauksesta. Mä pelkäsin et se tapahtuu taas. Ne tappelee. Se tappelu ei jää huutamisen tasolle. Ne käy toistensa kimppuun. Ne näyttää niin kun ne haluis tappaa toisensa. Nyrkit heiluu, tavaroita paiskotaan, mun rakkaisiin sattuu, mun rakkaat satuttaa. Mun on pakko mennä väliin. Mä huudan. Ne huutaa. Ne uhkaa mua. Mä uhmaan niitä. Mä en ehdi pelkäämään. Mä en uskalla ajatella mitä vois tapahtua. Mun vaan täytyy saada ne lopettaan. LOPETTAKAA!! Jossain vaiheessa ne lopettaa. Mä en itke. Mä vaan tärisen ja hengitän. Kukaan ei ota mua syliin. Mä lohdutan mun pikkusiskoa ja sanon et kaikki on okei. Kaikki on okei, nuku vaan. Nuku vaan. Se nukahtaa. Joskus mä lohdutan anteeksi pyytäviä aikuisia. Ei se mitään äiti. Tai ei se mitään isä. Tai ei se mitään veli. Ei se mitään, kaikki on hyvin. Kyllä asiat järjestyy. Sitten viimein mä oon yksin pimeydessä. Mä haluun et joku ottaa mut syliin ja sanoo et kaikki on hyvin. Mikään ei oo hyvin. Se on ohi tällä kertaa. Huomenna on uusi päivä ja uusi tappelu. Aina kun jossain kolahtaa. Mä herään. Täysin virkeenä. Sydän pamppaillen. Adrenaliini virtaa. Näin käy vieläkin. Usein.
Siinä on mun elämäni. En mä syytä mun perhettä, kai?! Ei mä rakastan mun perhettä. Niin ja joskus mä pelkään mun perhettä. Kaikki muut paitsi pikkusisko on pettänyt mut väkivallalla. Äiti lyö, isäpuoli lyö, veljet lyö, isäkin lyö. Ei mua mutta toisiaan. Mikä voi aiheuttaa niin paljon vihaa ja sekavuutta, että haluaa satuttaa lähimmäisiään. Meidän perheessä se on alkoholi. Meidän perheessä kaikki pyörii alkoholin ympärillä. Kun iloitaan juodaan. Kun vituttaa juodaan. Kun istutaan ja ollaan tekemättä mitään juodaan. Kun juodaan liikaa, halutaan satuttaa. Kun juodaan sopivasti, kaikki on hyvin ja kaikilla on hauskaa. Mikä sitten on sopivasti, kukaan ei tiedä?! Kaikki on arpapeliä. Elämä on arpapeliä.
No nyt mä kuitenkin yritän elää mun aikuista elämääni ja pyrkiä pois pelosta. Se ei oo helppoo. Joskus se on vaikeampaa ja joskus helpompaa. Pelko ei saa saada musta otetta. Mä en anna sen vallottaa mua kokonaan. Mä haluan elää mun elämääni. Mikään ei saa rajottaa mua. Joka päivä mä taistelen pelkoani vastaan. Mä uhmaan itseäni. Omia sisäisiä demonejani.
Siinä on mun elämäni. En mä syytä mun perhettä, kai?! Ei mä rakastan mun perhettä. Niin ja joskus mä pelkään mun perhettä. Kaikki muut paitsi pikkusisko on pettänyt mut väkivallalla. Äiti lyö, isäpuoli lyö, veljet lyö, isäkin lyö. Ei mua mutta toisiaan. Mikä voi aiheuttaa niin paljon vihaa ja sekavuutta, että haluaa satuttaa lähimmäisiään. Meidän perheessä se on alkoholi. Meidän perheessä kaikki pyörii alkoholin ympärillä. Kun iloitaan juodaan. Kun vituttaa juodaan. Kun istutaan ja ollaan tekemättä mitään juodaan. Kun juodaan liikaa, halutaan satuttaa. Kun juodaan sopivasti, kaikki on hyvin ja kaikilla on hauskaa. Mikä sitten on sopivasti, kukaan ei tiedä?! Kaikki on arpapeliä. Elämä on arpapeliä.
No nyt mä kuitenkin yritän elää mun aikuista elämääni ja pyrkiä pois pelosta. Se ei oo helppoo. Joskus se on vaikeampaa ja joskus helpompaa. Pelko ei saa saada musta otetta. Mä en anna sen vallottaa mua kokonaan. Mä haluan elää mun elämääni. Mikään ei saa rajottaa mua. Joka päivä mä taistelen pelkoani vastaan. Mä uhmaan itseäni. Omia sisäisiä demonejani.
Vastaukset 8
Vanhimmat
näistä asioista ammattilaisen kanssa?
Terpiasta olisi varmasti sinulle apua. Saisit puhua pelkojasi ja huonoja muistojasi ulos. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuutta pääsisit rakentamaan paremmin eväin.
Toivon kaikkea hyvää sinulle!
Olet perheväkivallan uhri, vaikka sinua ei ole fyysisesti satutettu. Olet kasvanut pelon ilmapiirissä ja se jättää jälkensä.
Kirjoittaminen varmasti auttaa sinua, jatka sitä. Myös terapiasta olisi apua ja sinulla on oikeus saada terapiaa. Terapioita on erilaisia: yksilöille ja ryhmille. Kysy vaikka mielenterveystoimistosta tai terveyskeskuksesta. Ei sinun tarvitse ihan yksin yrittää selviytyä.
Tunteista puhuminen auttaa. Sanot, että rakastat perhettäsi, anna itsellesi myös lupa tuntea muita tunteita.
Voimia sinulle!
toivottavasti voitte puhua lapsuudenmuistoista nyt aikuisenakin. Se auttaa, että on ihminen, jolla samat muistot. Painajainen pienenee, jos jakaa sen jonkun kanssa. Olet ollut varmasti sisarellesi tärkeä tuki lapsuudessa.
Sisko on tärkein ihminen minun elämässä. Kyllä me ollaan jonkun verran puhuttu asioista. Siskon muistot ovat hyvin erilaisia kuin minun. Johtuen luultavasti siitä, että minä olin vanhempi ja aina tapahtumien ytimessä. Samoin olen puhunut veljieni ja äidin kanssa. Olen yrittänyt heille kertoa millaista se oli, koska heillä ei ole muistikuvia kaikesta. Siinä asiassa alkoholi on armahtavaa ainetta kun se vie muistin mennessään. Seuraavana päivänä vaan ihmetellään mustia silmiä ja hajonneita paikkoja. Useinmiten minä sitten kerroin mitä oli tapahtunut ja asiat sovittiin ja unohdettiin. Tosin mustat silmät ja murtuneet kylkiluut ei aivan heti antaneet unohdukselle tilaa. Nykyään meidän perheen elämä on jo rauhoittunut. Alkoholi ei hallitse meidän olemista. Joskus muistot ja pelot valtaavat minun mieleni. Silloin itken ja kirjoitan päiväkirjaani. Avautuminen muille ihmisille useiden vuosien salailun ja esittämisen jälkeen on osoittautunut aikamoiseksi haasteeksi. Pienin askelin menen elämässäni eteenpäin.
Kiitos kaikille viestiäni kommentoineille.
on tapana vastata tähän tapaan sinun kaltaisillesi terapian tarvitsijoille, tarvittaessa saat näiltä myös diagnoosin sekä itsellesi että läheisillesi:
"oletko saanut mitään terapiaa vaikean lapsuutesi johdosta. Vielä 50-kymppisenä kiihkoilet täällä ja vihaat naisia sen tähden, että äitisi oli mielisairas (sairaalloinen mustasukkaisuus ja muutamat muut seikat viittaisivat tähän suuntaan) ja väkivaltainen?
Kukaan tällä palstalla ei ole antanut mitään synninpäästöjä lapsiaan fyysisesti pahoinpidelleille naisille. Täällä tuomitaan jopa luunapit, niin kuin pitääkin. Sinun lapsuudessasi perheväkivalta oli vielä vaiettu salaisuus eikä lakikaan tunnistanut ilmiötä. Perheväkivallasta puhuttaessa jätetään ne kioskitappelut ja muu kodin ulkopuolinen toiminta pois.
Sinun olisi hyvä purkaa tuo viha sisältäsi vaikka terapiassa, vaikka et äidillesi antaisikaan anteeksi. Ei kannata vihata miehiä tai naisia kollektiivisena ryhmänä vain sen perusteella että yksi on toiminut erittäin väärin."
ei se, että puhutaan terapiaan hakeutumisesta, ole mikään loukkaus. Väkivallan uhrien pitäisi päästä purkamaan tunteitaan osaavien terapeuttien ohjauksessa. Vaikea niitä yksikseen on purkaa ja käsitellä - ei mahdotonta kuitenkaan.
Minä koin hyvin paljon samanlaista lapsena. Isäni ja joskus äitinikin löi minua. Kerran niin että veri lensi nenästä. Eli väkivaltaa oli ja eniten juuri alkoholin vaikutuksen alaisena. Koskaan ei ole oikein kuullut anteeksipyyntöä vaikka kyyneleet silmissä aamulla kerroin mitä oli oikein tapahtunut illalla.Pääasiassa väkivaltaa oli vanhempieni välisissä kahinoissa.Pyysin heitä usein lopettamaan huutamisen ja en saanut nukutuksia vaan kuuntelin kaikkia ääniä.
Nytkin kun olen yli 35 ja otan asian puheeksi jossain yhteydessä niin asia ei hetkauta heitä, jotenkin näen häpeän kasvoiltaan mutta heillä ei ole kanttia edes nyt pyytää jälkikäteen anteeksi. Vihasin välillä katkerasti heitä. Äitiäni kun antoi isän pitää meitä jatkuvassa pelossa. Isää mielettömästä ja julmasta vallan käytöstä. Sitten aloin halveksia. Nyt vain jotenkin jäljellä murhe ja suru ja viileähköt, ristiriitaiset välit. Käymme kyllä mieheni kanssa heillä ja olen yhteydessä viikottain mutta lämpimiksi ja avoimiksi en voi välejä sanoa. Veljeni on heille vielä etäisempi jonka kanssa taas minulla hyvät välit.
Minulle ei jäänyt muuta pelkoa kuin se että en kestä jos tilanne käy agressiiviseksi, tulee liki paniikki. Jos siis kyseessä tuttu ihminen joka käyttäytyy uhkaavasti. Menen kipsiin, en kestä huutamista ja kovistelua.Kerroin aikoinani miehelleni lapsuudestani ja syyt miksi en tule koskaan antamaan anteeksi lyömistä, en millään verukkeella. Hän tietää ja liittomme on ollut äärettömän ihana, meillä puhutaan asiat halki eikä huudeta juuri lainkaan. Aina jotain positiivistakin voi oppia kurjasta lapsuudesta.Oppi pitämään linjan että ensimmäinenkin lyönti on liikaa.
Se mikä tässä on nyt ollut pinnalla on se että haluaisin ehkä vielä hiukan penkoa noita lapsuuden traumojani, koska sinne liittyy paljon muutakin sontaa joka mutkisti asioita entisestään.
Joskus herään painajaiseen jossa isäni uhkaa minua, kuulen elävästi sen äänen ja näen ne nuoren miehen kasvot. Olen nurkassa ja minua paleltaa ja pelottaa aivan järkyttävän paljon, hampaani kalisevat ja yritän olla kyyryssä, mahdollisimman pieni. Herään siihen ja sydän takoo miljoonaa ja puistattaa, menee kauan ennekuin saan unenpäästä kiinni.
Kurjaa on myös se että liki ensimmäisten muistojen joukossa on näitä negatiivisia asioita.
Olen mielestäni pärjännyt kuitenkin hyvin kaikista näistä huolimatta. Mukana oli lisäksi läheisriippuvuutta heistä kun en uskaltanut jättää heitä kahden vaan olin se ukkosenjohdatin siinä heidän välissään. Vanhempani eivät ole koskaan osanneet keskutella huutamatta isommista asioista.
lähdin kotoa kuitenkin pois kun olin 17 ja pelastin itseni siten oikeastaan. Muistan sen kun pääsin omaan asuntooni niin saatoin istua vain hiljaa ja kuunnella musiikkia josta nautein ja minua lohdutti se tunne että kukaan ei tulisi ovesta minu tietämättäni. Minulla ei ollut vaikeaa luottaa ihmisiin vaan olin äärettömän tarkka kun tutuistuin ihmisiin ja uskonkin että meillä "ukkosenjohdattimilla" on herkät tuntosarvet aistimme ihmisistä melko paljon.
Vahvuuteen minä olen kyllä sairastunut ja se on vaikea kumppanin kannalta kun yritän aina selvitä asioista yksin enkä osaa jakaa taakkaa. Lapsettomuuteni on hyvä esimerkki siitä, en osannut jutella riittävästi siitä puolisoni kanssa vaan kärsin senkin melkein yksin, esitin vahvempaa mitä olinkaan, minähän olen aina kaiken yksin selvitellyt, eihän minulla ollut lapsenakaan tukea kenestäkään liiemmin.
Lopuksi kaneetti jolla minä olen jaksanut. Itselleen tulee olla rehellisin sillä millään muulla ei ole mitään väliä sen jälkeen jos itsensä pettää.
Minä haluaisin oikeastaan vaihtaa ajatuksia samoja kokeneiden kanssa siitä ristiriidasta joka on suhteessa omiin vanhempiin kaiken tämän jälkeen ja omasta paikasta ja selviämisestä. Joskus olisi kiva saada kirjoittaa edes kohtalontoverille että nyt minua itkettää se kaikki! olen itkenyt yksin ja kirjoittanut todella paljon.
Uskon että olisi terapeuttista kun olisi vertais kaveri. Jos jostakin nyt tuntuu että voisi heittää maililla ja tietää mistä puhutaan oltaisiin toinen toisillemme kuuntelijoita ja ymmärtäjiä.Paljon muustakin voidaan kirjoitella enkä tarkoita että pitäsi alkaa penkoa ja pöyhiä syövereitä mutta jos siltä tuntuu että olisi jotakin asiaa hyvä mietiskellä niin kirjoita rohkeasti.
No ei jäänyt s-posti osoite tuohon edelliseen. Tässe se on
[email protected]