Lueskelin tuossa näitä palstoja ja mietinkin, että mihinkähän tarinani kirjoittaisin. Tämä liittyy tavallaan niin moneen eri aiheeseen, etten tiedä itsekään, mutta kaikki kuitenkin loppujen lopuksi littyy aiheeseen elämä...
Elämä on johtanut siihen tilanteeseen, että en enää tiedä mihin suuntaan mennä.
Kaikki alkoi jo noin 20 vuotta sitten. Olin parikymppinen pienen tytön naimisissa oleva äiti. Petin miestäi ja olimme hetken erossakin, lopulta kuitenkin palasimm yhteen. Petokselleni en ole todellista syytä vielä tähän päivään mennessä löytänyt, pelkkiä selityksiä kyllä. Mieheni sanoi palanneensa takaisin lapse takia. Tapahtuman jälkee elimme elämää myötä- ja vastamäkineen vielä yli kymmenen vuotta, mutta luottamus väliltämme oli kadonut. Lapsia ei enempää tullut, mieheni ei halunnut/uskaltanut. Eräänä päivänä mieheni sanoi ihastuneensa toiseen naiseen ja pettäneensä hänen kanssaan. Juttu oli kuulemma ohi. Annoin anteeksi, koska ajattelin olevani asian ansainnut. Neljän vuoden riitelyn ja katkeruuden jälkeen vihdoin erosimme. Näiden vuosien aikana mieheni seurusteli koko ajan naisen kanssa, jonka kanssa hänellä oli ollut suhde ja pariin otteeseen jopa muuttikin yhteen ko. naisen kanssa, mutta aina hetken päästä aneli tilaisuutta tulla takaisin ja minä suostuin. Ko. naisella oli myös perhe sekä pienet lapset. Yksi hänen lapsistaan syntyi episodin aikana, ja isyystestien kautta piti selvittää oliko lapsi mieheni vai ko. naisen oman miehen -oman miehensä lapsi oli. Emme ole eron jälkeen olleet tekemisissä. Päälimmäiseksi tunteeksi jäi katkeruus -toisaalta ansaitsin kaiken, toisaalta omaa tyhmyyttäni kärsin liian kauan.
Tällä hetkellä tyttäremme on aikuinen, mutta ei ole yhteydessä isäänsä. Tyttäreni kokee jotenkin isänsä pettäneensä hänet. Isänsä ei halua pitää yhteyttä tyttäreensä koska tämä on jo aikuinen.
Ja elämä jatkuu...viime kesänä tyttäreni raiskattiin. Asia on edennyt oikeusastTyttäreni kohdalla elämä on jotenkin kokonaan sammunut. Hän ei halua puhua asiasta, hän haluaa olla ja asuu yksin, en saa häneen enää kontaktia. Soittelemme päivittäin, mutta hän sanoo minulle ja antaa ymmärtää olevansa aikuinen ja tekevänsä omat päätöksensä. Hän ei halua ammattiauttajan apua, aikoo itse selviytyä. Pari viikkoa sitten hän ilmoitti lopettaneensa koulun (lukion). Sanoi pitävänsä välivuoden ja miettivänsä mitä haluaa tehdä. Toisaalta hänellä on siihen oikeus, mutta toisaalta äitinä tuntuu, että sydän hajoaa katsellessa oman lapsensa pahaa oloa.
Entä oma elämäni sitten; tapasin ihanan miehen vuosi sitten ja miltei heti muutimme yhteen asumaan. Kaikki tuntui olevan täydellistä, liiankin täydellistä. Hänellä oli lapsia edellisestä liitostaan ja meistä tuli perhe, vaikka tapasimmekin vain viikonloppuisin lasten kanssa. Tyttärenikin hyväksyi lapset ja uuden liiton. Mutta iski järjetön pelko siitä, että kaikki hajoaa. Syytin avopuolisoani uskottomuudesta ja luulin kaikenlaista. Mustasukkaisuus vain paheni ja sai jopa väkivaltaisiakin piirteitä, jos olin alkoholia ottanut. Pelkäsin suhteen loppuvan, olisin halunnut naimisiin ja vaikka mitä varmistuksia itselleni. Toisaalta tiesin ajavani avopuolisoni käyttäytymiselläni pois. Neljä viikkoa sitten eräänä iltana hän sanoi muuttavansa pois. Seuraavana aamuna hän lähti tavaroineen. Itkin, huusin ja raivosin. Join itseni humalaan, pyörin itsesäälissä. Olemme eron jälkeen jutelleet muutaman kerran, ja hän on sanonut vain katsotaan nyt mitä tästä tulee. En ymmärrä mitä hän sillä tarkoitti. Lupasin jättää hänet rauhaan ja olematta yhteydessä. Joka päivä kuitenkin tulee itku. Tulen töistä kotiin tyhjään taloon ja vastassa on tyhjyys ja yksinäisyys. Illat ovat pahimpia yksin asioita miettiessä. Jälkeenpäin on helppo sanoa; kunpa olisin tehnyt asiat toisin. Hän oli minulle se elämäni rakkaus, mutta pelko ja epävarmuuteni veivät hänet minulta. Tulen aina rakastamaan häntä ja hänen lapsiaan. Nyt elämä vain tuntuu siltä, että jokapuolella on pelkkää tyhjyyttä. Itse olen aiheuttanut osan asioista, mutta toisaalta en tunne ansainneeni kaikkea.Suurimpana tunteena on suru. Suren menettämääni rakkautta, suren tyttäreni elämää. Jostain pitäisi saada voimia löytää vielä joku suunta elämälle.
Elämä on johtanut siihen tilanteeseen, että en enää tiedä mihin suuntaan mennä.
Kaikki alkoi jo noin 20 vuotta sitten. Olin parikymppinen pienen tytön naimisissa oleva äiti. Petin miestäi ja olimme hetken erossakin, lopulta kuitenkin palasimm yhteen. Petokselleni en ole todellista syytä vielä tähän päivään mennessä löytänyt, pelkkiä selityksiä kyllä. Mieheni sanoi palanneensa takaisin lapse takia. Tapahtuman jälkee elimme elämää myötä- ja vastamäkineen vielä yli kymmenen vuotta, mutta luottamus väliltämme oli kadonut. Lapsia ei enempää tullut, mieheni ei halunnut/uskaltanut. Eräänä päivänä mieheni sanoi ihastuneensa toiseen naiseen ja pettäneensä hänen kanssaan. Juttu oli kuulemma ohi. Annoin anteeksi, koska ajattelin olevani asian ansainnut. Neljän vuoden riitelyn ja katkeruuden jälkeen vihdoin erosimme. Näiden vuosien aikana mieheni seurusteli koko ajan naisen kanssa, jonka kanssa hänellä oli ollut suhde ja pariin otteeseen jopa muuttikin yhteen ko. naisen kanssa, mutta aina hetken päästä aneli tilaisuutta tulla takaisin ja minä suostuin. Ko. naisella oli myös perhe sekä pienet lapset. Yksi hänen lapsistaan syntyi episodin aikana, ja isyystestien kautta piti selvittää oliko lapsi mieheni vai ko. naisen oman miehen -oman miehensä lapsi oli. Emme ole eron jälkeen olleet tekemisissä. Päälimmäiseksi tunteeksi jäi katkeruus -toisaalta ansaitsin kaiken, toisaalta omaa tyhmyyttäni kärsin liian kauan.
Tällä hetkellä tyttäremme on aikuinen, mutta ei ole yhteydessä isäänsä. Tyttäreni kokee jotenkin isänsä pettäneensä hänet. Isänsä ei halua pitää yhteyttä tyttäreensä koska tämä on jo aikuinen.
Ja elämä jatkuu...viime kesänä tyttäreni raiskattiin. Asia on edennyt oikeusastTyttäreni kohdalla elämä on jotenkin kokonaan sammunut. Hän ei halua puhua asiasta, hän haluaa olla ja asuu yksin, en saa häneen enää kontaktia. Soittelemme päivittäin, mutta hän sanoo minulle ja antaa ymmärtää olevansa aikuinen ja tekevänsä omat päätöksensä. Hän ei halua ammattiauttajan apua, aikoo itse selviytyä. Pari viikkoa sitten hän ilmoitti lopettaneensa koulun (lukion). Sanoi pitävänsä välivuoden ja miettivänsä mitä haluaa tehdä. Toisaalta hänellä on siihen oikeus, mutta toisaalta äitinä tuntuu, että sydän hajoaa katsellessa oman lapsensa pahaa oloa.
Entä oma elämäni sitten; tapasin ihanan miehen vuosi sitten ja miltei heti muutimme yhteen asumaan. Kaikki tuntui olevan täydellistä, liiankin täydellistä. Hänellä oli lapsia edellisestä liitostaan ja meistä tuli perhe, vaikka tapasimmekin vain viikonloppuisin lasten kanssa. Tyttärenikin hyväksyi lapset ja uuden liiton. Mutta iski järjetön pelko siitä, että kaikki hajoaa. Syytin avopuolisoani uskottomuudesta ja luulin kaikenlaista. Mustasukkaisuus vain paheni ja sai jopa väkivaltaisiakin piirteitä, jos olin alkoholia ottanut. Pelkäsin suhteen loppuvan, olisin halunnut naimisiin ja vaikka mitä varmistuksia itselleni. Toisaalta tiesin ajavani avopuolisoni käyttäytymiselläni pois. Neljä viikkoa sitten eräänä iltana hän sanoi muuttavansa pois. Seuraavana aamuna hän lähti tavaroineen. Itkin, huusin ja raivosin. Join itseni humalaan, pyörin itsesäälissä. Olemme eron jälkeen jutelleet muutaman kerran, ja hän on sanonut vain katsotaan nyt mitä tästä tulee. En ymmärrä mitä hän sillä tarkoitti. Lupasin jättää hänet rauhaan ja olematta yhteydessä. Joka päivä kuitenkin tulee itku. Tulen töistä kotiin tyhjään taloon ja vastassa on tyhjyys ja yksinäisyys. Illat ovat pahimpia yksin asioita miettiessä. Jälkeenpäin on helppo sanoa; kunpa olisin tehnyt asiat toisin. Hän oli minulle se elämäni rakkaus, mutta pelko ja epävarmuuteni veivät hänet minulta. Tulen aina rakastamaan häntä ja hänen lapsiaan. Nyt elämä vain tuntuu siltä, että jokapuolella on pelkkää tyhjyyttä. Itse olen aiheuttanut osan asioista, mutta toisaalta en tunne ansainneeni kaikkea.Suurimpana tunteena on suru. Suren menettämääni rakkautta, suren tyttäreni elämää. Jostain pitäisi saada voimia löytää vielä joku suunta elämälle.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En ole itse onnistunut missään suhteessani, joten minun on paha on lähteä sinua neuvomaan, kuitenkin tosta alkoholista sinun pitäisi päästä eroon. se on selvästi ongelma
tuon alkoholin suhteen. Mutta miten helppo siihen onkaan turvautua ja hakea sitä helpotusta ja lohtua...petollista...
Paljon tekstiä ja koko ajan mulla pyöri tämä fraasi päässä.
"TYHMYYDESTÄ SAKOTETAAN"
mutta siitä tyhmyydestäkin pitäisi kait joatkin oppia...