Ollaan ostamassa avopuolison kanssa asuntoa, alkukaupat on jo tehty ja laina sovittu.
Mä vaan en pysty yhtään nauttimaan tilanteesta, tällainen maalainen perinteisten arvojen kunnioittaja kun olen.
Eli ongelma on siinä, että miehen mielestä olemme tarpeeksi sitoutuneita ja minun mielestäni ei. Suomeksi sanottuna minä haluaisin tässä vaiheessa olla naimisissa tai ainakin menossa naimisiin.
En tiedä, mitä ajattelin, kun koko asuntokauppaan edes ryhdyin. Ehkä luulin, että mies kohta kosii, kun haluaa kanssani ostaa yhteisen asunnon tietäen, että minä haluan olla oikeasti sitoutunut ennen kuin ostellaan asuntoja tms.
Nyt on sitten aikaa kulunut alkukaupoista 3-4kk ja kohta on loppukauppojen ja lainapapereiden allekirjoituksen aika. Yllättäen meille onkin tulossa yhteinen asuntolainakin, vaikka alunperin puhuimme omista lainoista. Eli rahatkin pitäisi joiltakin osin yhdistää. Lapsestakin mies puhuu.
Haluan noita asioita, mutta yksi minulle tärkeä askel jää välistä, enkä siksi pysty nauttimaan tästä tilanteesta.
Puhukaa, sanoo joku. No puhuttu on. Miehen mielestä mennään naimisiin, mutta näköjään ei vielä. Ilmeisesti hän haluaa kaiken muun sitovan ensin (yhteisen asunnon, yhteisen asuntolainan ja lapsen) ja sitten vasta uskaltaa sanoa, että haluaa olla kanssani loppuelämän. (Oho, kuulostanpa marttyyriltä, mutta sitä kai sitten olen.)
Ja minä en saa kuulemma kosia, olen siitäkin kysynyt. Epistä sanon minä.
Mä vaan en pysty yhtään nauttimaan tilanteesta, tällainen maalainen perinteisten arvojen kunnioittaja kun olen.
Eli ongelma on siinä, että miehen mielestä olemme tarpeeksi sitoutuneita ja minun mielestäni ei. Suomeksi sanottuna minä haluaisin tässä vaiheessa olla naimisissa tai ainakin menossa naimisiin.
En tiedä, mitä ajattelin, kun koko asuntokauppaan edes ryhdyin. Ehkä luulin, että mies kohta kosii, kun haluaa kanssani ostaa yhteisen asunnon tietäen, että minä haluan olla oikeasti sitoutunut ennen kuin ostellaan asuntoja tms.
Nyt on sitten aikaa kulunut alkukaupoista 3-4kk ja kohta on loppukauppojen ja lainapapereiden allekirjoituksen aika. Yllättäen meille onkin tulossa yhteinen asuntolainakin, vaikka alunperin puhuimme omista lainoista. Eli rahatkin pitäisi joiltakin osin yhdistää. Lapsestakin mies puhuu.
Haluan noita asioita, mutta yksi minulle tärkeä askel jää välistä, enkä siksi pysty nauttimaan tästä tilanteesta.
Puhukaa, sanoo joku. No puhuttu on. Miehen mielestä mennään naimisiin, mutta näköjään ei vielä. Ilmeisesti hän haluaa kaiken muun sitovan ensin (yhteisen asunnon, yhteisen asuntolainan ja lapsen) ja sitten vasta uskaltaa sanoa, että haluaa olla kanssani loppuelämän. (Oho, kuulostanpa marttyyriltä, mutta sitä kai sitten olen.)
Ja minä en saa kuulemma kosia, olen siitäkin kysynyt. Epistä sanon minä.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Älä valita vaan opettele nauttimaan siitä mitä sulla on, tai voi olla että kohta sulla ei ole sitä.
No tuossa olet kyllä ihan oikeassa. Mutta jos pienet huolet ovat ainoita huolia, saavat ne myös isommat mittakaavat ;) .
No joo, tunnen kyllä huonoa omatuntoa narinastani. Tunteita ja ajatuksia liikkuu kuitenkin päässä laidasta laitaan. Turvaa puuttuu ja minkään pysyvyydestä ei olla sovittu lukko kiinni ja avain kaivoon -varmasti. Vähänkö pelottaa sitten tehdä nyt näin isoja päätöksiä muista asioista, jos päätöskiä ei nyt voi kuitenkaan tehdä meidän suhteen pitävyydestä.
luulet että tapakristillinen seremonia ja paperilla sovittu liitto tekisi yhdessäolosta yhtään varmempaa? Tietysti saat paremman turvan siinä tapauksessa että menee kattilat jakoon.
En voi väittää, että avioliitto takaisi yhdessä olomme, mutta minulle se kuitenkin edustaa varmempaa yhdessäoloa. Ajattelen suhteen muuttuvan rakkauden lisäksi myös tahdon asiaksi, kun on sanottu tahdon. Silloin luvataan toiselle julkisesti, että tahdon tehdä kaikkeni, jotta tämä liitto onnistuisi. Tahdon olla kanssasi tapahtui mitä tapahtui. Voi olla mielestäsi täyttä jorgonia, mutta minulle ei.
Vaikkei parisuhdetta tietenkään voi verrata työsuhteeseen, niin silti voi miettiä, että olisiko kiva tehdä uraa työpaikassa, jossa ei saa vakinaista paikkaa? Pomo sanoo, että kyllä sinulle täällä töitä riittää, ei kannata vakinaistaa, olet ollut jo täällä niin pitkään, että tulet kyllä olemaan jatkossakin, hommia riittä, trust me.
"Silloin luvataan toiselle julkisesti, että tahdon tehdä kaikkeni, jotta tämä liitto onnistuisi."
Toisaalta, jos mies tahtoo olla kanssasi vuodesta toiseen avoliitossa hän tahtoo koska haluaa olla kanssasi. Sinun takia, rakkaudesta sinuun jne.. Avioliitossa ehkä jonainpäivänä tahtoo vain siksi tai siksikin tehdä töitä suhteen eteen, koska on mennyt lupaamaan julkisesti... Ymmärrän kyllä, että miehen epäröinti mietityttää. Jos mieskin pitää avioliittoa avoliittoa sitovampana ja ei halua naimisiin vielä, koska ei ole varma sinun suhteen. Olisi eri asia, jos mies ei halua ollenkaan naimisiin. Siis koskaan kenenkään kanssa. Mutta siitä ei kai ollut kysymys?
Ehkä sinun olisi pitänyt suostua yhteisen asunnon ostoon vasta sitten, kun olette naimisissa. Nyt alkaa olemaan vähän myöhäistä. Ei kai se mies kuitenkaan kauhean epävarma ole tunteistaan sinuun, koska uskaltautui ostamaan yhteisen asunnonkin. On siinäkin vaivansa alkaa myymään se, jos ero tulee pian. Ehkä hän on kuitenkin ajatellut olla pidempään kanssasi, eikä ero ole ainakaan päällimmäisenä mielessä.
Et tainnut kertoa kuinka kauan olette olleet yhdessä... Ei kai auta kuin odottaa. Jatkuvasta painostamisesta ei ainakaan hyvää seuraa. Tai sitten vaihtoehtona on tietysti se ero...
""Toisaalta, jos mies tahtoo olla kanssasi vuodesta toiseen avoliitossa hän tahtoo koska haluaa olla kanssasi. Sinun takia, rakkaudesta sinuun jne.. Avioliitossa ehkä jonainpäivänä tahtoo vain siksi tai siksikin tehdä töitä suhteen eteen, koska on mennyt lupaamaan julkisesti...""
Tuota osiota en ymmärtänyt lainkaan...
Mutta kommentoidakseni kaikkea muuta: Jos mies ei haluaisi ollenkaan naimisiin koskaan kenenkään kanssa, olisi aisia jotenkin ymmärrettävämpi ja sehän olisi sitten vain nieltävä. Mutta kun tilanne ei ole se. Eli hän on kyllä sanonut haluavansa kanssani joskus naimisiin. Mutta ei ilmeisesti ole siihen valmis nyt.
Se on totta, että ei olisi pitänyt lähteä siihen asunnon ostoon. Sitä on tullut kaduttua jo niin monta kertaa, että enää en jaksa katua. Silloin ajattelin, että nyt sitten varmaan aletaan sitoutuakin kerta ollaan asuntoa ostamassa - olinhan aikasemmin sanonut, että haluan olla oikeasti sitoutunut, jos asunto ostetaan. Se siis on se pointti tässä. Tunnen itseni vähän "petetyksi". Mies halusi ostaa kanssani asunnon ilman sitoutumista, vaikka tiesi, että se on minun edelletykseni asunnon ostamiselle. Ja koska hän sen tiesi ja halusi ostaa asunnon, ajattelin, että hän haluaa myös sitoutua.
Jatkuvasta painostamisesta ei ole myöskään kyse. Haudon tätä aisiaa omassa päässäni. Olemme käyneet asiasta pari keskustelua ja asia on jäänyt siihen.
Olemme olleet yhdessä 2,5 vuotta ja ymmärrän hyvin, jos se on hänelle liian lyhyt aika seurustelua ennen sitoutumista. Tässä ei kuitenkaan ole pointtina se, että kuka milloinkin on valmis mihinkin. Ponttina on se, että minä luulin hänen olevan valmis sitoutumaan, koska hän halusi ostaa kanssani asunnon, vaikka tiesi halustani sitoutua ennen sen ostamista.
Tämän vuoksi ei ero ovella kolkuta - ellei tämä lopulta johda suuriin ristiriitoihin tms. Voin elää ilman avioliittoakin, mutta siinä tapauksessa olisin halunnut jatkaa vielä tätä entistä elämää - sitä, jossa meillä ei ole yhteistä asuntolainaa eikä ytheistä asuntoa. Minun virhe, kun luulin ilman parempaa tietoa. Miehen virhe, kun ei ottanut minun toivetta huomioon.
Ei tarvi tyytyä puolittaiseen, ei edes siinä pelossa, että menettää sen puolittaisenkin onnen. Sitä paitsi se on vale; onnea on olemassa myös kokonaisena!
Jos sydän sanoo, että asioiden pitäisi kulkea toisin, että ne menisivät "oikeassa järjestyksessä", on aika pysähtyä katsomaan, missä on menossa.
Ole rehellinen itsellesi.
Siitä vain kosimaan!
Ai nyt on karkausvuosi tulossa!
Siinä ei kyllä vastaavasti toteutuisi miehen haave, kun hänen mielestään se on mies, joka kosii. Itsekkäästi voisi sanoa, että mitäs minä sitten hänen toiveitaan kuuntelemaan, kun ei hänkään minun, mutta en nyt sitten tiedä.
Olisihan se kiva, jos asiat menisi molempien kannalta, niin kuin niiden haluaisi menevän. Mutta sen suhteen toivo on jo ikään kuin menetetty. Jompi kumpi joutuu joustamaan, enkä oikein tiedä, että kumman pitäisi joustaa.
Muuten voisin allekirjoittaa viestisi, paitsi että asuntokaupat eivät ole meillä vielä aivan yhtä pitkällä.
Mikä avuksi? Sitä en tiedä.
Nii-in. Ehkä paras on etukäteen ilmaista halunsa ja vielä varmistaa, että tuli ymmärretyksi. Ja kai siitä pitää vielä jossain vaiheessa muistuttaakin. Laita sille vaikka kännykkään muistutus :D
Itsehän kerroin, että haluan molempien olevan valmiita sitoutumaan ennen kuin yhteistä asuntoa aletaan hommata. Mies tuolloin näytti sen ymmärtävän. Kesällä aloin kysellä tarkemmin hänen mietteistään avioliiton, lapsien ja muiden perhearvojen suhteen, olikin suhtautuminen aika nihkeä.
Kysyin, että miten se suhtautuminen voi olla tuo, jos ollaan se yhteinen asuntokin jo melkein ostettu ja tiedossa oli, mitä se minun osaltani tarkoittaa. Hän sanoi, että oli unohtanut sen.
I feel like a winner!
Meillä keskusteltiin naimisiinmenosta ensi kertaa yli kuusi vuotta sitten, ja voin vakuuttaa, että asiasta on muistutettu :D
"Lupaatko miettiä asiaa?", "Joo, mä mietin"
"Oletko miettinyt asiaa?", "En oikeastaan."
Ihan sama onko tuossa välissä tunteja vai vuosia :D Ja kuitenkin sitkeästi mies väittää, että haluaa naimisiin - ehdotin (puolitosissani) sitäkin että lyötäisiin nyt lukkoon tämä avo-status, eletään sitten avona hautaan asti. Ei kelvannut.
ihan järkevältä epäillessäsi tilannetta. Toista ei kuitenkaan voi sitoa itseensä lainoin, lapsin tai avioliitolla, kyllä se täytyy tulla tunteesta ja halusta olla yhdessä ja jakaa kaikki.
Menemme mieheni kanssa tänään pankkiin sopimaan asunto-lainasta...
Olen jo kauan puhunut hänelle,että haluaisin kihlautua-- mennä pian naimisiinkin... mutta hänen mielestään kihlaus on pitkän seurustelun tulos. No seurustellaanko me vielä, kun asutaankin yhdessä??? Kerran tässä yhtenä iltana sanoinkin hänelle että haluaisin mennä hänen kanssaan naimisiin-- vastaus oli:"älä kosi mua"...
Tulis tosi paha mieli, oikeastaan hävettikin. Nyt ollaan ostamassa omaa kotia, eikä hän ole vieläkään valmis sitoutumaan (kihlautumaan). Mietin olenko hullu kun aion ostaa hänen kanssaan talon, jonka lainanmaksu aika on 30-vuotta, mutta hän ei "uskalla" sitouta, koska: "puolet avioliitoista päättyy eroon,koska mennään liian nopeasti naimisiin". Mä vissiin menen nyt vain virran mukana ja odotan milloin herralle sopii.
"""älä kosi mua"... ""
Että tuokin kommentti piti sinun elämässäsi kuulla.
Virran mukana tässä vähän ollaan. Ja sekös kismittää, kun ei mun mielestä asiat saa olla niin, että miehet päättää ja naiset vaan odottaa, että milloin ne miehet päättää ja mitä ne päättää.
Miehesi siis ajattelee, että ei voi mennä naimisiin, koska puolet avioliitoista kaatuu liian nopean avioitumisen vuoksi. Miksiköhän hän sitten kuitenkin on valmis menemään noin pitkälle, että ostaa kanssasi asunnon, jos olette hänen mielestään seurustelleet liian Vähän aikaa... Näin naisena en osaa keksiä siihen selitystä.
Niin, pääseehän niistä asunnoista eroon, jos niikseen tulee, mutta ei sekään nyt ihan ole helppoa.
On ne vaan velikultia nuo miehet. Pitää välillä ihan pinnistellä, että ei angsti nousisi pintaan ja alkaisi haukkua koko miessukupuolta..
omasta elämäntilanteesta! Ei saa itse kosia (en kyllä kosisikaan!) ja ostettu yhteinen asunto, joka hirvittää jostain syystä, epävarmuudesta ?? Kosinnasta muistutettu, mutta lupasin nyt itselleni pitää suuni kiinni ja katsoa kevääseen asti.Olen jostain syystä lievästi masentunut, kun ei yhteisen asuntolainan lisäksi tule kihlausta edes.On miehet omituisia, en kyllä ymmärrä! EN!
Koetas nyt malttaa mielesi,olette jo pitkällä yhteistä tulevaisuutta rakentamassa.Kunhan kotinne on valmis ja olette asettuneet niin kyl se mies sua kosii.Tuo inkuttaminen vie mieheltä halut koko vihkiseremoniaan.TYST NYT JA HILJAA HYVÄÄ TULEE.MALTTIA MALTTIA!!!
Miten kauan sitä malttia pitäisi olla? Vuosi? Kaksi? Viisi? Minulla on nimittäin nyt yhdeksäs menossa, vieläkö malttia? Vaikka rehellisyyden nimissä en kyllä koko aikaa ole voinut olla asiasta mainitsematta, mutta ei siitä kyllä meillä jankutetakaan.
No niinpä. Kyllästyy tässä kuule itsekin itseensä.
Sen jälkeen, kun asiasta ihan oikea keskustelu käytiin, meni itseltäkin halut koko touhuun. Kaksi pirua on olkapäillä. Citypiru käskee sanoa miehelle, että unohda koko juttu, mutta maalaispiru pilkkaa toisella olalla, että meinaat sitten pyörtää periaatteesi ja pistää nimesi yhteiseen lainapaperiin, vaikkette ole vielä mielestäsi tarpeeksi sitoutuneita.
Eniten ottaa kypärään se, että kun asiasta on ajat sitten keskusteltu, on mies unohtanut nämä asiat ja minun on pitänyt ihan varta vasten ottaa rautalanka ja selittää, että mitä olen vailla. Senpä vuoksi koko touhu on täysin lässähtänyt.
Alla oleva lause kuvastaa hyvin tämän hetkisiä tunnelmia:
"Paskan määrä kourassa on vakio"
Sinun ei tarvisekaan kosia! Jo huomenna mainitset vain ohimennen että "maanantaina piipahdetaan maistraatissa laillistamassa tämä meidän yhdessä asuminen. Nyt on lainapapereiden allekirjoitukset tulossa joten yksinkertaistetaan samalla monta asiaa. Millonka haluat pitää ruokatauon? Käyn hakemassa sinut autolla, niin säästyy aikaa"
Ei mitään muuta. Ei mitään selityksiä. Kaikenhan pitäisi jo viimeistään tässä vaiheessa olla itsestään selvää; että tulette olemaan yhdeessä hyvin , hyvin pitkälle tulevaisuuteen.
Heheh, kai tuollaista jo säikähtäisi lopullisesti kuka tahansa. Ihan hyvä vaihtoehto, mutta en usko, että ihan mies suostui pelkästään vikisemään ja minun viedessä. Enkä kyllä itsekään ihan noin sen haluaisi menevän. Vähän pitäisi löytyä sitä tahtoa mieheltäkin.
Mieshän on näyttänyt tahtoa jo vuosikausia! Kuinka ihmeessä naiset eivät osaa lukea selvää tekstiä?
Tarkoitin tahtoa naimisiinmenon suhteen. Eli en "väkisin" ketään avioon raahaa vaan siihen täytyy löytyä myös toiselta tahtoa. Sitä tahtoa ei lue selvemmässäkään tekstissä.
että mies menee naimisiin ja sitoutuu, jos hän oikeasti rakastaa eli hänellä on vahvat tunteet naista kohtaan. Pelkkä rahasitoumus eli yhteinen asuntolaina vaikuttaa järkeilyltä. On halvempaa asua kimpassa ja maksaa omaa pois kuin olla vuokralla.
Lapsia ei noin vain tehdä. Ne tulevat jos ovat tullakseen.
Katso miestäsi silmiin ja kysy häneltä: "Rakastatko sinä minua? Rehellinen vastaus. Joo tai ei." Kuuntele tarkasti, mitä hän sanoo. Jos alkaa kiemurtelu, niin edessä on kriisin paikka. Vaikuttaakko miehesi siltä, että hän olisi ihastunut toiseen? Niinkin voi käydä.
nyt mies hoitaa, että kumppani hoitaa asuntolainat, akat saa alkaa vastaamaan itseitsestään, nykymies osaa jo varautua naisten "luovuuteen". Sossuämmien, poliisien, ym
miestä kaltoinkohtelevien opit ovat menneet perille. Nykymies elää itselleen.....
Hyvä pointti tuo yhdessä asumisen rahanäkökulma.. Voi tosiaan olla, että häntä ei tällä haavaa todellakaan kiinnosta sitoutua ja yhteisen asunnon maksaminen yhdessä on vain järkevää. Hänelle yhteisen asunnon ostaminen ei vain ole yhtä vakava asia kuin minulle.
Rakkaus ei kuitenkaan ole ongelma - ei ole tarvetta katsoa miestä silmiin ja kysyä asiasta. Rakkaudentunnustuksia tulee kyselemättäkin eikä minulla ole mitään syytä niitä tunnustuksia epäillä tai kyseenalaistaa. Kuin myös ei ole mitään syytä epäillä, että asiaan liittyisi ketään muita kuin minä ja hän.
Rakkautta riittää, mutta sitoutumishalua ei.
Sinulla ei siis ole syytä epäillä ettei mies rakasta sinua. Et vaan ilmeisesti usko, että pelkkä rakkaus riittää pitämään teidät yhdessä. Vaan siihen tarvitaan lisäksi tahtoa. Ja et usko sen tahdon määrän riittävän avoliitossa vaan ilmeisesti sitä olisi enemmän avioliitossa?
Mulle kanssa tuo asunnon ostaminen on myös sitoutumiskysymys. Mutta se voi olla kyllä tosiaan myös rahakysymys. Mieluummin maksan omaa asuntoa kuin vuokraa. Toisaalta, jos ajattelee rahaa, pitäisi sitoutua ainakin kahdeksi vuodeksi. Ettei tarvitse maksaa myyntivoitosta veroa. Mieheni joskus suutuspäissään ehdotti eroa (ei kuitenkaan tosissaan halunnut erota). Ja sanoi, että erotaan vasta kun pari vuotta tulee täyteen. Tuskin sitä vaan rahan takia asuisi toisen kanssa niin kauan!? Mun miehelle oman asunnon ostaminen oli selvästi kuitenkin myös sitoutumiskysymys. Koska asuimme aika kauan vuokralla vaikka olisi ollut järkevämpää (rahallisesti) ostaa oma. Miestä selvästi mietitytti, että uskaltaako hän ostaa kanssani asunnon. Ja hän pelästyikin aikalailla, kun tuli iso riita pian asunnon ostamisen jälkeen. Että tekiköhän nyt sitten oikean päätöksen, heti alkoi riitely. Ilmeisesti tehtiin, kun riita sovittiin aika pian ja myöhemmin ollaan menty kihloihin ja naimisiinkin!
""Ja et usko sen tahdon määrän riittävän avoliitossa vaan ilmeisesti sitä olisi enemmän avioliitossa?""
Kun laitat sen noin, saat sen kuulostamaan tosi tyhmältä.
Nii-in. Kyllä minä voisin elellä avoliitossa ja uskoa ja tahtoa, että homma toimii. Mutta silloin en kuitenkaan tahtoisi maksaa yhteistä asuntolainaa ja omistaa puoliksi yhteistä asuntoa. En myöskään tahtoisi lähteä perustamaan perhettä.
Jos mies kertoisi, ettei usko avioliittoon, ei halua koskaan naimisiin tms., niin sitten miettisin omat arvoni uudelleen. Nyt ei ole ollut tarvetta miettiä, kun mieskin joskus kuitenkin haluaa naimisiin.
Nyt olen siis pitänyt yllä perusmaalaisromantiikkaa siitä, että ensin ollaan hullun rakastuneita ja mennään naimisiin. Sitten ostetaan yhdessä asunto ja perustetaan perhe.
Nyt näyttää käyvän niin, että järkisyistä ostetaan asunto ja perustetaan perhe (lapsensaantimahdollisuuteni ovat alkaneet laskea). Sitten, jos kaiken tämän jälkeen näyttää siltä, että oli hyvä päätös ostaa yhdessä asunto ja saada lapsi, niin mennään naimisiin. Kuin naimisiin meno olisi se kaikista vakavin päätös. Minulle se on kuitenkin niin, että avioliittoon meno on perusta sille, että on oikeasti valmis näin isoihin asioihin kuin yhdessä isojen velkojen maksaminen ja lapsen hankkiminen.
Minusta kanssa on järjetöntä, että mies voi haluta ostaa yhdessä asunnon ja tehdä lapsia, mutta naimisiin ei haluta mennä. Eiköhän se ole se pienin ja helpoin sitoumus noista kolmesta?
Lasta nimittäin ei voi perua ja lainan uudelleen neuvottelut vievät huomattavasti enemmän aikaa kuin avioerohakemuksen kirjoittaminen. Miksi jättää menemättä naimisiin siksi että voi tulla ero? Pitäisikö jättää menemättä ulko-ovesta ulos koska voi jäädä auton alle? Elämä on riskiä.
Jos asia on sinulle noin tärkeä niin ota asia puheeksi ja kerro miksi sinusta avioliitto on se perusta jolle perhe perustetaan. Voit sanoa, että lasten hankkiminen ei tunnu oikealta jos mies ei ole valmis sitoutumaan ensin avioliittoon.
Minä ymmärrän sinua. Olen eronnut, mutta silti haluan naimisiin, jos joskus vielä uuden uusperheen perustan. Onhan se avioliitto lastenkin kannalta parempi ja turvallisempi vaihtoehto. Kyllä minusta se lapsen yhdessä hankkiminen on ihan eri luokan sitoumus kun naimisiin meno, joka on juridinen toimenpide.
Tsemppiä!
sanonut etteikö halua naimisiin kanssasi!!! Ota järki käteen ja katso tulevaa, muutakaa yhteen ja katsokaa. Pidä ehkäisystä huoli ja sano vaikka että eka naimisiin ja sitten vasta lapsi.
Jos ei häitä ala kuulumaan, sit on jokin hätä, ei kylläkäään vielä, ainakaan juttusi perusteella.
-Tätä mieltä minä
Nyt se on tehty. Paperit on allekirjoitettu, meillä on yhteinen laina ja yhteinen asunto.
Olen helpottunut huomatessani, että kantaani on ymmärretty tässä viestipuussa. Myös muut kommentit ovat antaneet ajattelemisen aihetta, vaikkakin olen kannasani pysynyt.
Jossain vaiheessa häpesin ajatuksiani, koska asiat eivät varsinaisesti ole pielessä, mutta ajatusten tasolla reilusti päin peetä. Nyt voin lohduttautua sillä, että haluni ei ollut "mielenvikaisuutta".
Nyt ei auta kuin sopeutua tilanteeseen. Mies ei kuunnellut tahtoani ja minä luotin siihen, että hän olisi kuunnellut ja lähdin mukaan hänen unelmaansa. On vähän petetty olo, mutta kunhan pääsen yli pettymyksen ja tämänhetkisen katkeruuden, täytyy vain jatkaa elämää näin. Yhteistä lainaa avoliitossa maksellen.
Ymmärrän Sinua, maalaismalla, 101%:sesti tässä asiassa.Periaatteista on lupa pitää kiinni,jos ajatellaan asiaa "järkevyyden" rajoissa,on yhteenmuutto ja yhteinen iso asuntolaina ISOJA asioita ja kyllä naisen asema ON turvatumpi avioliitossa jo juridisestikin, jos niin miehisen järkevästi ajatellaan.Olen sisimmässäni itse pettynyt avomieheeni kun ei kihloja ja kosintaa kuulu vieläkään, vaikka yhteistä taivalta on takana jo 3 vuotta.Me olemme kuitenkin jo 35 -vuotiaita, kerran eronneita ja lapsia on aiemmista liitoista kummallakin.Enkä ole itse mikään Krisse -tyyppinen blondi joka aina haaveilisi jostain ihmeprinssistä, mutta pelkästään se, että ko.kihlaus-avioliittoasioista ON JO aiemminkin keskusteltu ja kannat esitetty puolin ja toisin, niin en ymmärrä, mikä miestäni riivaa, kun ei voi kosia.Nyt olemme pankin kanssa naimisissa 30 vuotta yhteisessä lainassamme.Kyllä mies joka naistaan rakastaa, kosii, kihlautuu ja vie avovaimonsa naimisiin asti, mielestäni se on kunnia-asia! Kummasti vain täällä Suomessakin naimisiin mennään??!! Mistähän syystä?? Miksen sitten itse kelpaa vaimoksi?? En ymmärrä, en todellakaan.Ja tämä syö naista.Oikeasti.Vai täytyykö tässä koko ajan pelätä, että saa luopua asunnosta vain sen takia, ettei naimisiinmenosta tule koskaan mitään.Minullakin on yksi ainoa elämä elettävänä, joten ikuisuuksia en voi haaveilla asiasta, vaan joudun aloittamaan tyhjästä jälleen kerran, jos mitään ei tapahdu.Mikä ihme tässä mättää!??