Kuulin ma muutamaltakin eri taholta, et lausetta "Minä rakastan sinua" ei tule käyttää liian kevein perustein. Siis et sanomalla moista olet antanut jotenkin suuremman lupauksen ja ko. sanonomisen jälkeen ihmisellä on suurempi vastuu. Mä en ymmärrä. Minusta rakkaus on paljon enempi kuin pelkkä lause. Siis et sanat yksinään ei vielä tarkoita mitään.
Kuinka suurena asian koette ko. sanat? Onko Suomen kielessä ko. ilmaisussa mukana poikkeuksellisen voimakas tunnetila?
Kuinka suurena asian koette ko. sanat? Onko Suomen kielessä ko. ilmaisussa mukana poikkeuksellisen voimakas tunnetila?
Vastaukset 31
Vanhimmat
se on enemmän kuin kolme sanaa, ja se tulee vastuun kanssa. Sanomisten pitää olla linjassa tekemisten kanssa, ja siksi pitää voida olla varma, että toiminta seuraa sanoja. Niitä (sanoja siis) kun ei saa takaisin, paitsi sanomalla ettei se sanottu enää päde.
se voimakkaampi Suomen kielessä? Minusta Lontoon murteella ko. ilmaisua käytetään paljon heppoisammin. Merkitseekö sanonta "Olet minulle rakas" eri asiaa?
Tai siis, ehkä englanninkielisissä maissa sanotaan helpommin I Love You ystäville ja muille, mutta kyllä se parisuhteessa on ihan samanlainen juttu kuin suomen kielessäkin. Tai no, tää on vaan mun kokemukseni.
Espanjassa on sentää 'te quiero' ja 'te amo', ja se on musta varsin kätevä systeemi.
Sitten on vielä se tilanne. MRS ei sovi kaikkiin, joissakin tietyissä tilanteissa MOIS on jopa voimakkaampi (sorry, olen vähän emotionaalisessa tilassa puhelinkeskustelun jälkeen :)...
Välillä musta pelkille sanoille annetaan liiankin suuri merkitys. Et jotkut unohtavat "isommat" asiat ja takertuvat kiinni yksittäisiin sanoihin/sanontoihin. Kait aika moni on voimakkaassa -- öö -- seksuaalisuuden huumassa sanonut jotain sellaista mitä ei aivan ole tarkoittanut. Onko vastuu aina sanojalla?
vaikka tottakai viestin vastaanottaja saa tehdä omat johtopäätelmänsä kontekstin huomioon ottaen. Ja se kannattaakin, sillä tokihan ihmiset tulevat sanoneeksi/ilmaisseeksi sellaisia asioita, joita eivät välttämättä tarkoita siten, kuin ne tulkitaan.
allekirjoita. Et jos tokaisee firman hississä, et sä olet tosi ihana ihminen niin olisi vastuussa siitä, et huomenna samainen tyyppi on myynyt asuntossa ja odottaa matkalaukkujen kanssa mun oven ulkopuolella.
Tai siis saa toki tehdä omat tulkintansa, mutta ei se vastuu ole mitenkään yksipuolinen. Musta ei ole mitään yksikäsittäistä määritettä siitä mitä joku sanonta sisältää.
Tässä oli kyse siitä MRS:stä! Jos sä sen hississä tokaiset työkaverille, niin... No joo, en mä tiedä mitä sitten tapahtuisi. Sitä olisi varmaan vaikea ottaa tosissaan. Itse varmaan ajattelisin, että se on joku piilokamerajuttu :)
liian kirjaimellinen. MRS oli vain esimerkki. Musta ihmiset panee yleensäkin liikaa painoa omille tulkinnoilleen joistakin sanoista. En mä tietenkään yritä vapauttaa sanojaa vastuusta, mutta ei se ihan yksipuolinenkaan ole.
mä ymmärsin väärin. Mä luulin, että tässä oli kyse nimenomaan MRS:stä.
Yleisesti ottaen aikuisen ihmisen pitäisi osata lukea muutakin kuin sanat. Ja heijastaa niitä tarpeen vaatimalla tavalla.
Tätä mä muuten tarkoitan sillä kun sanon, että "sorrun" pelaamaan, jos toinenkin pelaa. En mä osaa kaikkea sanoa ja näyttää, jollei ole vastakaikua tai varmuutta siitä. Ja tää pätee sanomisiinkin, eikö?
tuon pelaamisen. Mä ainakin alan pikaisesti etsimään varauloskäyntiä, jos tuntuu et toinen ei ole täysillä mukana. Et jos itse laittaa pallon liikkeelle ja se ei palaa takaisin, niin ei se kyllä kovin isoksi kasvakaan. En siis ymmärrä yksipuolista rakkautta - tai no silloin kyllä, jos ymmärtää täysin väärin vastapuolen "sanoman".
Musta monesti on liikaa kaadettu vastuuta sen "sanojan" päälle eli väärinkohdeltu on liian usein tulkitsija.
kaikkia maailman ihmisiä tulisi rakastaa, joten käytän sanaa kohtuullisen huolettomasti.
Parisuhteeseen liittyvä rakkaus näkyy nimenomaan tekoina, ei sitä välttämättä edes tarvitse sanoa. Paitsi aluksi tietysti, jos ei kumpikaan oikein tiedä missä mennään.
Olin joskus itsekin pelailija, mutta sitten törmäsin mieheen jonka kanssa ei pelattu sitten minkäänlaisia pelejä. Kaikki on ollut suoraa toimintaa siitä lähtien ja hyvä näin. Pelailu liittyy pelkoon ja pelko taitaa tappaa rakkauden ennemmin tai myöhemmin...
universaali ole rakkaudessani. Voin toki pyrkiä siihen, mutta jotkut teot ylittävät käsityskykyni ja siten alittavat rakkauden kynnyksen.
En mä usko, et pelaaminen on aina pelkoa. Se voi myös aivan hyvin olla myös pelaamista pelaamisen vuoksi.
siis enhän mä siihen kykene, yritänpähän pyrkiä vain silloinkin kun vituttaa.
Mutta mikä sitten pistää pelaamaan pelaamisen vuoksi? Mä epäilen kuitenkin että jos uskaltaa tuntea täysin rehellisesti ja vielä näyttää tunteensa ni ei tarvi pelailla. En mä sitä kiellä etteikö se kuitenkin voisi olla jännää...
Ja joskus ne perimmäiset motiivinsa tajuaa vasta vuosien päästä. Voi tietty olla että olen harvinaisen kovapäinen tapaus. :)
Mutta exäni sanoi joskus että tunteitaan ei tarvitse hävetä tai piilotella, jos ei joku kykene ottamaan vastaan niin ongelma on enempi siellä päässä. Ei ole mikään häpeä saada rakkaudessa turpiinsa (siis kuvainnollisesti), vaikka se tekeekin kipeää. Kun on rakastanut, on tehnyt parhaansa.
et ihminen ei ole mikään muuttumaton olento, joka käyttäytyy tietyn mallin mukaan läpi elämänsä. Et sitä joskus tekee asioita, koska ne sillä hetkellä tuntuvat parhailta. Sitten muiden olosuhteiden ja henkilöiden ollessa kyseessä kaikki muuttuu.
Ja selitykset eikun motiivit. Kait niitä yrittää jälkikäteen sovittaa siten, et ne sopii kaikkeen oppimaansa ja tietoonsa aikaisemmasta tilanteesta. Jos teot tuntuvat kovin vääriltä, niin täytyy vain lisätä linsseihin väriä ja jo alkaa näyttämään paremmalta.
Ja kukapa ei olisi ollut tilanteessa, jossa joutuu kysymään, että "mitä hittoa mä siinä näin/rakastin?"?
Mutta jotenkin sen kuitenkin hyväksyy. Jos pystyy elämään taaksejääneen teini-iän kanssa, niin sen jälkeen kaikki muu on yleensä lastenleikkiä, heh.
ihminen on koko ajan muutoksessa, eihän täällä mikään pysy paikallaan, vaikka harmaina arkiaamuina tuntuu nimenomaan siltä.
Ja kyllähän sitä vissiin kuuluukin kokea myös niitä vähemmän kivoja asioita, että pysyy joku suhteellisuus mukana toimissa.
Saanko kysyä, oletko voitontahtoinen luonteeltasi? Inhoatko häviämistä?
Mulla ei ole kilpailuviettiä "laisinkaan". Toki mä taistelen itseäni vastaan, mutta muiden kanssa en ihmeemmin käy kilpasille. Omiin suorituksiini voin olla pettynyt, mutta en suhteessa muihin. Kuis ni?
on aika fatalistista ajatella, et ihminen on jotenkin ikuisesti sama. Siin tapauksessa vois oikeuslaitostakin muuttaa siten, et ainut rangaistus on elinkautinen.
Välillä vaan pitää mennä kantapään kautta, jotta jotain päähän uppoaisi - ja aina ei sekään riitä.
jostakin vaan pätkähti päähän et mun tuntemat pelailusta diggaavat on kaikki tosi voitontahtoisia. Mutta otokseni on aika pieni.
Minkä sä muuten käsität pelailuksi?
Muista se sun taukos perkele! Et ees osaa lupaustas pitää.
se diggaaminen taasen minuun liittyi?
Pelailua on minusta kaikki manipulointi/toisen tunteilla leikkiminen. Esim. seksillä kiristäminen on pelaamista. Myös ruusutarhojen lupaaminen on sitä, jos sellaisia ei kuitenkaan halua.
mitenkään... :)
Tarkistin termin, että puhutaanko me samasta asiasta. Joo.
Mikään ei kuitenkaan ole mustavalkoista. Tai en tiedä värjäänkö nyt niitä linssejä, mutta jos ajattelen aiemmin melko katkeriakin kokemuksia siitä että tunteillani leikittiin, (Tosin olin kaikkea muuta kuin syytön itsekin.) niin ne on itseasiassa ihan hupaisia muistoja. Tai sitten osaan nyt vasta ottaa leikin leikkinä?
Mutta palatakseni alkuperäiseen kysymykseen, niin kyllä se 'rakastaminen' on suomalaisittain todella vahva ilmaisu. Muistan kun joskus kauan sitten yksi vanhempi brittiäijä pakotti mut lupaamaan että sanon vanhemmilleni et rakastan niitä. Muistan vieläkin kuinka rankalta se tuntui sanoa ja miten porukat meni ihan pähkinöiksi. Isukki mutisi vaan jotain että "niin niin, tottakai mekin sinua, mutta ei kai sitä tarvitse sanoa..." :D
Et vaikka jotain olisi tehnyt aikaisemmassa elämässä, niin se ei tarkoita ko. käytöksen diggaamista tms. Mä ainaskin toivon, etten hakkaa päätäni samaan honkaan lopun elämääni - kerta ei tosin aina riitä, mutta jos edes olis jokin raja.
Musta yksittäisille sanoille pannaan liikaa painoa - ja toisaalta mä suhtaudun sanomisiin jopa liiankin kepeästi. Ehkä tärkeämpää on oppia olemaan olettamatta mitään. Kysyy jos ei ymmärrä - ja sit kysyy lisää.
suomalaisittain niin vahva ilmaisu, joka on jotenkin vaikea kertoa? Ehkä oma lapsuuden perheeni on sitten jotenkin erikoinen, sillä voimme täysin luontevasti sanoa sekä vanhempieni että sisarusteni kanssa toisillemme, että rakastan sinua. Emme me nyt sitä jatkuvasti hoe, mutta aina silloin tällöin kuitenkin.
Minusta se on ollut helppo sanoa myös kumppaneilleni, tosin sanon sen tietenkin vasta sitten, kun tunnen niin. Se, mitä en ymmärrä lainkaan, on se, että siitä tehdään jonkinlainen kummallinen arvoasetelma.
tarkoitat tuolla arvoasetelmalla?
Ja olen miltei kade tuosta perheestäsi. Ei sillä, on se välittäminen aina ollut selkeää omassa perheessänikin. Mutta se on aina näkynyt tekoina, eikä kuulunut sanoina.
Parempi kun joku mies sanoo sen minulle...minä en sano enää kellekään. Siinähän vaan nolaa itsensä.
tuplaa raraa tuplaa raa
laraa tuplaa rusalkaa
hörhö rala rallallaa, hörhöt karpit rallallaa
keksikä jo parempaa
mua tää jo naurattaa
mitään?
Kyllä tuo on hyvää palautetta ja siitä tulee varmasti paremmalle tuulelle kuin jostain arkipäiväisestä kohteliaisuudesta.
ei mulle meinaa mitään, jos teot on sotii vastaan. muutenkin sanoilla ei ole mulle merkitystä
Pystytkö sä olemaan ihan jees ja ajattelematta asiaa, jos joku hoito alkaa luetella MRS:iä tai vastaavia?