Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 10 vuotta. Koko aikuisikäni. Hän on mun suuri, hullu rakkauteni.
Jossain vaiheessa vaan sattu liikaa meistä riippumattomia asioita, joiden seurauksena ajauduttiin erilleen. Parisuhde alko hajota käsiin, ja tuntu et henkisesti ollaan toisistamme valovuosien päässä. Jossain vaiheessa varmaan molemmille oli niin paha olo, et tuli etsittyä pakotietä vääristä paikoista ja tehtyä monia ratkaisuja, joita nyt katuu. Pettymys, suru, katkeruus ja viha alko täyttää molempien mieltä.
Erosta ollaan puhuttu jo varmaan kolme-neljä vuotta. Yrityksistä huolimatta yhteenpaluu päättyy riitoihin ja erolla uhkailuun. Osataan olla molemmat tosi julmia toisillemme. Me ollaan molemmat ihan loppu. Rakkautta on, vieläkin. Se ei vaan enää riitä. Nyt mun mies haluaa eron, ja munkin järki sanoo et erota kannattais.
Mut mun sydän huutaa rakkauteni perään. Se, mitä siitä on jäljellä. Se ei jaksa enää unelmoida eikä haaveilla. Se ei jaksa rakastaa tän enempää.
Mut se jaksaa vielä sittenkin toivoa.
Kaikki meidän ystävät, sukulaiset ja lapsetkin on sitä mieltä et meidän pitäis erota. Ne kun on vierestä seurannut, kuinka ollaan toisemme revitty hajalle vuosien aikana. Mut kukaan niistä ei nää mun sydämeen. Kukaan niistä ei ollut mukana niissä hetkissä, kun tuntui että taivas kosketti maata. Et vaikka kuolis sen hetken jälkeen, vois kuolla onnellisena.Mä itken kun mä kirjoitan tätä, vaikka nykyään en enää itke juuri koskaan. Miksi me ei voitu onnistua? Miksi me ei enää löydetä toisistamme niitä ihmisiä, jotka me oltiin, kun kaikki oli vielä hyvin?
Ja mitä mun nyt pitäis tehdä??????
Jossain vaiheessa vaan sattu liikaa meistä riippumattomia asioita, joiden seurauksena ajauduttiin erilleen. Parisuhde alko hajota käsiin, ja tuntu et henkisesti ollaan toisistamme valovuosien päässä. Jossain vaiheessa varmaan molemmille oli niin paha olo, et tuli etsittyä pakotietä vääristä paikoista ja tehtyä monia ratkaisuja, joita nyt katuu. Pettymys, suru, katkeruus ja viha alko täyttää molempien mieltä.
Erosta ollaan puhuttu jo varmaan kolme-neljä vuotta. Yrityksistä huolimatta yhteenpaluu päättyy riitoihin ja erolla uhkailuun. Osataan olla molemmat tosi julmia toisillemme. Me ollaan molemmat ihan loppu. Rakkautta on, vieläkin. Se ei vaan enää riitä. Nyt mun mies haluaa eron, ja munkin järki sanoo et erota kannattais.
Mut mun sydän huutaa rakkauteni perään. Se, mitä siitä on jäljellä. Se ei jaksa enää unelmoida eikä haaveilla. Se ei jaksa rakastaa tän enempää.
Mut se jaksaa vielä sittenkin toivoa.
Kaikki meidän ystävät, sukulaiset ja lapsetkin on sitä mieltä et meidän pitäis erota. Ne kun on vierestä seurannut, kuinka ollaan toisemme revitty hajalle vuosien aikana. Mut kukaan niistä ei nää mun sydämeen. Kukaan niistä ei ollut mukana niissä hetkissä, kun tuntui että taivas kosketti maata. Et vaikka kuolis sen hetken jälkeen, vois kuolla onnellisena.Mä itken kun mä kirjoitan tätä, vaikka nykyään en enää itke juuri koskaan. Miksi me ei voitu onnistua? Miksi me ei enää löydetä toisistamme niitä ihmisiä, jotka me oltiin, kun kaikki oli vielä hyvin?
Ja mitä mun nyt pitäis tehdä??????
Vastaukset 11
Vanhimmat
- Oletteko naimisissa ja asuneet välillä erossa?
- "Rakkautta on, vieläkin", eli tarkoittaako, että itse rakastat vai molemmat ja mistä sen tiedät?
- Minkä ikäisiä lapsia teillä on, jos hekin sanovat, että pitäis erota?
voimahalit
Erosin eilen. Puhuin itse erosta ensin, mutta mies puottikin pommin ja jätti minut. Jätti minut eilen yksin itkemään. Otti tavaransa ja lähti. Tuska oli niin valtava, että meinasin kuolla siihen. Oksensin, tärisin ja itkin. Olin ihanvarma, etten voi selvitä tästä. En ole eläessäni kokenut mitään yhtä hirveän kipeää. Sitä kuvaa parhaiten tuska. Minunkin sydän meni rikki.
Sain nukuttua kuitenkin. Nukuin kuin tukki kun menin sänkyyn. Nyt tuntuu aavistuksen verran helpommalta, en ole enää toivoton. Pelkäsin sitä hetkeä kun erotaan ja se on ohi. Nyt koko se asia on ohitse. Se on jo tapahtunut.
Mekin olimme yhdessä nuorista lähtien, samanverran suunnilleen kuin tekin olette olleet.
Sydämeni on ihan särkynyt, mutta kyllä se vielä paranee. Huomasin eilen, kuinka uskomattoman ihania ihmisiä lähelläni on. Heille kiitos siitä. Ihana ystäväni tuli heti luokseni ja itki kanssani. Vanhempani tulevat tänään. Koko suku ja ystäväni ovat tukenani. Voiko mitään hienompaa olla?
Se eroaminen on pahinta siinä, kun vielä toivoo. Kun toivo hiipuu ja ero todella tulee, se tulee sattumaan. Mutta siinä on samalla jotain hieman helpottavaa mukana.
Toivotan sinulla hirmuisesti voimia ja jaksamista!Et ole yksin, meitä on muitakin.
Itse elin suhteessa/liitossa yli 20 v, joka päättyi avioeroon. Ensimmäinen iso kriisi koettiin siihen aikaan kun lapsemme oli vasta muutaman vuoden ikäinen. Mies jäi kiinni pettämisestä. Hirveä tilanne, jota en halua elää enää koskaan uudelleen. Mietin kaikki ratkaisut ja lopulta päätin antaa anteeksi. Kipeää teki, mutta niin vaan pääsimme vielä muutaman vuoden eteenpäin. Luottamus oli mennyt. Sitten ne kamalat riidat alkoivat taas hallita elämäämme. Fyysistä väkivaltaa ei onneksi ollut, mutta henkistä sitäkin enemmän. Päätimme hakea avioeroa ja se oli oikea ratkaisu ainakin meille. Se helvetti päättyi ja kuin kivi olisi pudonnut kummankin sydämeltä. Nykyään olemme ihan hyvissä väleissä ja lapsemme on todella tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen.
Ero ei ole koskaan helppo, vaan aina siinä särkyy jotain, mutta ei sen tarvitse olla elämän loppukaan. Jokainen parisuhde on oma tarinansa ja tilanteet erilaisia, joten omani on vain yksi esimerkki.
Antakaa itsellenne aikaa toipua ja opetelkaa näkemään niitä hyviäkin puolia kaiken tuskan keskellä. Uuden kumppanin pikaista etsimistä neuvoisin myös välttämään, sillä ne toimivat pääasiassa laastarina jonkin aikaa ja sitten taas onkin helposti uusi erotilanne edessä.
Kaikkea hyvää ja voimia! Kyllä kaikki helpottaa ajan kanssa.
Olen eronnut itse 10 vuotta kestäneestä suhteesta..jäin yksin neljän lapsen kanssa..
Avioeroahan tuskan suhteen verrataan läheisen kuolemaan, elikkä tekee hirveän kipeää..
Myöskin eroprosessi, voi alkaa monta vuotta ennen, kuin eroaa..ilmeisesti se on vielä kohdallasi kesken ja tunteita on vielä jäljellä..itse ainakin koin helpotusta, kun sen päätöksen uskalsin tehdä.
Onko sulla ystäviä, jotka vois olla tukena, kun mahdollisesti päätöksen teet?
Itselläni on nyt ilmeisesti toinen ero edessä..7 vuotta on takana..
Mut koitetaan jaksaa ja voimia sinulle!!
tiedustelun?
Miten on mahdollista, että miehet ovat niin kevytkenkäisiä nykyään, että heti ollaan ottamassa ero ja jätetään monta lasta ilman isää????
Vaikea uskoa ja vaikea tajuta sitä, että nainen ei osaa valita kumppania tai olla ilman, jos todella kunnollista ei omalle kohdalle tule.
Uskon kuitenkin, että seurustelu on alkujaankin aloitettu väärästä päästä eli alapäästä ja se toisen henkiseen minuuteen tutustuminen on jäänyt väliin.
Sitten alkaa arki ja mies ei noteeraa "helppoa nakkia", siis ihan oikeesti.
Arvostus tulee naisen itse hankkia ja näyttää miehelle, että ei ole mikään toivoton tapaus tai se helppo saalis.
On hyvä muistaa, että mies on aina ja ikuisesti
"saalistaja", vaikka olisi kuinka kiltti ja ujo hyvänsä. Tämä ominaisuus piilee siellä miehen sisällä.
Siis arvostus on ansaittava jo seurusteluaikana, naimisissa, vallankin lapsen aiheuttaman liiton johdosta, sitä ei saa. Elämä on julmaa, mutta järjenkäyttö on todella sallittua.
Nykyajan naiset eivät osaa arvottaa itseään oikein ja valitsevat sen rentun tai muun jätöksen.
Mielestäni silloin on parasta olla ihan ilman.
Koska asia on niin, että seuraavassa suhteessa, jos sitä edes tulee, sama toistuu ja toistuu....
Miehet eivät yleensä arvosta naista. Isäni ei arvostanut äitiäni, appiukko ei arvostanut anoppia. Sieltä se lähtee.
Hyvin harva mies oikeasti arvostaa naista, joten vaikea se on löytää miestä joka arvostaisi naista pitkässä suhteessa.
Ongelma on siinä, että mies menettää mielenkiintonasa kun nainen menee naimisiin miehen kanssa, tai muuttaa asumaan miehen luokse. Sen jälkeen nainen ei ole enää kiinnostava. Kai pitäisi olla vieraita miehiä koko ajan jotta saisi arvosta, muuten mies alkaa pitämään itsestään selvyytenä. Vaikea säilyä salaperäisenä kun asuu toisen kanssa.
En tiedä mikä tuohon auttaisi, kun niin kovin harva mies arvostaa naista. Useimmille miehille nainen on kuitenkin vain lasten äiti tai käyttöesine, kotitalouskone.
Olen huomannut, että miehet kiinnostuvat vain niistä saavuttamattomista naisista.
-kahdesti eronnut samasta syystä-
eron syitähän on monia..itse minä tein eropäätökseni, minua ei ole jätetty..Mies oli hyvä, niin kauan kuin alkoi juomaan ja lyömään..Myöhäistä oli päättää lasten tuleminen, kun kolme oli jo ja neljättä odotin..Mistä olisin voinut tietää, että niin tulee käymään??
Tulevan mahdollisen eron syyt ovat pelkästään erilleen kasvaminen, miehessä ei mitään vikaa..
Tiesitkö, että tilastojen mukaan puolet liitoista päätyy eroon..Alle kakskymppisinä solmituista 90%
Väitätkö, että kaikissa näissä tapauksissa mies on renttu, eikä nainen osaa arvostaa itseään??
kuuluukin lähteä, eli sinä olet tehnyt ihan oikein. Lapsillekin on hyvin vahingollista edes nähdä vanhempien välistä väkivaltaa.
Olen ihan sivullinen tässä ketjussa.
Tuo naisen arvostus ja alapäästä aloittaminen on samanlaista juttua, mitä Pokkis eli Pokaalimamma palstoilla joskus heittää.. Jos siitä provosoituu, alkaa yleinen huorittelu ja haistattelu..
Niin, toistan vielä että parempi eronneena kuin väkivaltaisen kumppanin kanssa. Tsemppiä sulle Maikku L!
tuo ensimmäinen sivulinen. Vahingossa kirjoitin saman nimimerkin, koska halusin korostaa sivullisuuttani. Sorry.
Nainenko yksin valitsee puolison? Meillä se ainakin oli ihan yhteinen juttu.
Ajatus siitä, että avioliiton ja perheen perustamisen syynä useimmilla olisi seksi on aika hassahtanut. Ei seksin harrastamiseen mitään avioliittoa tarvita, seksiseuraa saa paljon vähemmälläkin vaivalla. Joten perhettä perustaessa ja avioliittoon mennessä useimmilla syy on vähän jokin muukin.
sattuu niin, että en osaa sanoo.22vuotta yhdessä,
sit sanotiin, että oon inhoittava juntti ja Hän jätti minut! Kaikki mistä olen unelmoinut on palasina.Olen miettinyt tätä eroo, kai mä olen tuollainen,ja olen päättänyt, että tulevaisuudessa en pilaa enää kenenkään elämää, minun puolesta kaksijalkaiset saa olla!