vaikka mies lähti yli 2 v sitten.Virallissesti emme ole eronneet, kumpikaan ei halua.Rakastan vaan edelleen, enkä saa tunteita kuoletettua.Mies haluaa tulla takaisin, mutta ei kuulema uskalla, pelkää että rupeaa haikailemaan sen "uuden" perään, eikä kestä sitä fyysistä pahoinvointia.On huomannut uudessakin huonoja piirteitä ja myönsi että meidän kanssa oli kuitenkin paljon hyvää.Olisi kuulemma parempi olla sen "uuden"kanssa pelkkä ystävä, mikä ei kuitenkaan tule onnistumaan. Itse olen sen pahanolon oksetuksineen ym. muineen käynyt läpi. Välillä oli kohtalainen olo(toki lääkkeitä käytän), mutta nyt on taas ruvennut päivittäin itkettämään nämä asiat. Lääkkeitä en halua lisätä, päinvastoin haluaisin lopettaa, mutta lääkäri ei sitä nyt suosittele.Tässä sitä löysässä hirressa roikutaan ja katsellaan päivä kerrallaan. En kaipaa mitään lattiarättinä olemis kommentteja, tiedän sen jo itsekkin. Muut vinkit toki tervetulleita. En pysty yksin ottamaan isoja lainojakaan, että voisin lasten kanssa muuttaa muualle, tästä yhdesä ostamastamme asunnosta. Mies kuitenkin maksaa edelleen vastikkeet ja sähköt, minä taasen lasten kulut ym.Eli eletään kuten ennekin, paitsi toinen ei ole läsnä arjessa. Kaipaan valtavasti kainaloa johon käpertyä, enkä nyt puhu seksistä.Laastarit ei ole mun juttu, vaan haluan miehen johon voin luottaa ja elää tasapuolisena tavallista elämää.Vaan ei taida "onni" enää mun kohdalle osua.Syksyn pimeät illat ei suinkaan paranna oloa, tekis vaan mieli vaipua peiton alle ja nukkua pois.Mutta kphta taas on maanantai ja sma alkaa töihin,kotiin,töihin kotiin...oravanpyörä. Parempaa syksyä teille muille.
MIKSI EN PÄÄSE EROON
PAHASTA OLOSTA...
10894
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
mulla ollu paha olo vuoden, lievä masennus, hoito ei auta, koska psykologit käskevät lopettaa kaiken ja en pysty siihe, en pääse miehestä ja tunteista vaan eroon.
opit elämään niiden kanssa
Tuon tuskan olet saanut lahjaksi ja jonakin päivänä kiität siitä.
Sinusta kasvaa hieno empaattinen ja herkkä ihminen joka näkee syvemmälle kuin miljoonat jotka eivät tuollaista surua ole koskaan kokeneet.
Asia on niin että sinun pitää nyt ajatella vain omia toiveitasi eikä miettiä yhtään tuon exän ajatusten kulkua.
Olet yksinäinen ok ja koet että paluu entiseen auttaisi? Tässä kohtaa oikeasti laastarisuhteet ovat ihan terveitä ja tarpeellisia.
Suurin osa on tarvinnut parit laastarit ennenkuin
se oma itse taas sieltä löytyy.
Sinä olet nimittäin nyt hukassa itsesi kanssa.
Luopumisen tuska on kipeää mutta erittäin tarpeellista. ET tarvitse lääkkeitä annat kivun vaan tulla niin se menee pian ohitsekkin.
Sitten kun sen aika on mennä ja tilalle tulee niin suuri ilo ettet ole edes sellaista kokenut.
Yritä nauttia lapsistasi sillä he tarvitsevat
parhaan äidin. Isä on yhtä hukassa nyt ja hän menee sitä tietä mikä hänen kasvulleen on tarkoitettu. Ei selkeästi tiedä mitä haluaa ja
sinä luulet tietäväsi että haluat tämän miehen takaisin? Luulenpa ettet oikeasti halua vaan paljon paljon paremman? Tsemppiä
niin hemmetin kauan??? olen kerran lopettanut lääkkeet, eikä siitä kovin hyvää seurannut. En jaksa edes sitä arkea pyörittää. Toki annokseni on aika pieni,puolikas tabletti pvässä, koska isompi pisti tutisemaan ja tärisemään niin ett se haittasi jo työn tekoa. Mieskin osittain myönsi,että ehkä hällä tuli joku 50 villitys, mene ja tiedä. Taidan nyt jo olla liian empaattinen ja kuunnella muidenkin huolia. Kai se sitten on niin,että kaikki se kestää ja kaikki se kärsii...kunnes lopulta pää hajoaa. Laastaria en mun luonteella voi ottaa, en pysty sitä myöskään toiselle ihmiselle tekemään, että käyttäisin vaan. Haen jotain paljon pysyvämpää, mutta vielä en todella ole siihen valmis. En tiedä olenko sitten koskaan.16 vuotiaana tämä alkoi ja kaikkeni olen sille koittanut antaa. Nyt olen kohta puolivälissä 50:tä. Joten ei noita tarjokkaitakaan ole kauheesti tullut vastaan. Tai jos sattuu 1 vuodessa baariin, niin tuttavuudet on vähintään 2 promillen kännissä ennen kun uskaltavat edes puhumaan tulla. Alkaa toivo olla vähissä. Vaikka kai pitäs olla kiitollinen, että olen edes hengissä(vaikka ei siltä tunnu).Kotoa haluaa päästä töihin ja kun töissä niin haluaa päästä äkkiä kotiin, hyvä olo ei ole missään. Välillä tuntuu että pumpusta ottaa.Huoh....
Luopumisen tuska kestää just niin kauan kun pidät siitä kiinni. Sinä päätät koska alat elämään tässä hetkessä et eilisessä.
Tulevaisuus on edessä aiotko syödä siellä lääkkeitä vai jätätkö ne menneisyyteen?
Sinä päätät tarvitsetko niitä siellä vai et.
Kaikki on tahdostasi kiinni.
Kärsit niin paljon kun haluatkin.
NYt päätät että ympäristö ei päätä siitä vaan sinä!
sinun tilanteessasi. Et uskalla luopua vaan olet ikään kuin pakosta tilanteessa, jossa et haluaisi olla. Taloudellisestikin olet huonossa tilanteessa, et voi oikeastaan hankkia uutta kumppania, kun olet muodollisesti vielä naimisissa ja asut yheisesti omistamassanne talossa. Miehelläsi on kaikki edut, huoh.. hänen intressissään selvästi on olla osittamatta omaisuuttanne, jolloin saisit puolet siitä ja lapsille elatusavun (min. 4*129 e/kk).
Olet ikään kuin kunnyksellä etkä tiedä kummalle puolelle ovea asettuisit, pitäisitkö oven auki vai et. Tuo vie hirveästi voimia. Yritä tehdä päätös puoleen tai toiseen. Älä luovu lääkkeistä. Lääkityksen käyttö ei ole ihmiselle pahaksi, siitä ei pidä syyllistyä. Lapsetkin tarvitsevat jaksavaa ja voimissaan olevaa äitiä.
Mieti mikä on pahinta mitä voisi tapahtua. Minusta pahinta voi olla se, että sairastut pahemmin tuossa ratkaisemattomassa tilanteessa joka jatkuu ja jatkuu.
Mitenkään tyrkyttämättä kerron mitä tekisin jos olisin sinä, hakisin avioeroa yksipuolisesti sekä myös lasten huoltajuutta ja antaisin miehelle harkinta-ajan aikaa miettiä, en yhtään sen kauempaa. Osituslaskelman tekisin (teettäisin) heti heti sen jälkeen, kun avioerohakemus on tehty. Puolen vuoden kuluttua hakisin avioeropäätöstä, ellei mies ole päättänyt palata pysyvästi kotiin ja elämään siten kuin avioliitossa oleminen edellyttää.
Kyllä nelivitonen nainen hyvinkin uuden kumppanin löytää. Rohkeutta sinulle!
sitten ajeli ex-mieheni uuden naisensa ja hänen yhteiseen kotiin,kävelin sillalla ja ex-mies ajo sillan alta just samaan aikaan?
Olen kärvistellyt tuskissani jo 5v ja minulla oli myös laastari.
Mutta empä tuntenut mitään tunti sitten?
Eli kerron nyt,en rakastanut laastaria eikä varmaan hänkään,mutta oli hän hyvä tuki että pääsin yli.
Nyt olen jo tolpillani ja voin kertoa että aikaa menee mutta antaa mennä,yli siitä pääsee.
Ehkä tunti sitten sillan yli kävely olikin minulle hyväksi, sillä en tuntenut muuta kuin suurta helpotusta,ja kun palasin kotiin,ihalin tätä omaa kotia ja nyt vasta on tullut mieleen että voisin aloittaa uuden ja aidon ihmis-suhteen.
Eli aikaa menee ja minulle ei lääkkeet auttanut sillä en ollut oma itseni vaan elin sen vuoristoradan ja nyt voin tuntea että näin sen pitikin mennä.
löydy niitä voimia hypätä sille oikealle puolelle
ovea.Välillä tuntuu ,että nyt...nyt sen teen, hetken päästä tulee niin paha olo ettei jaksa juur muuta kun maata.Ajatukset rupee taas sellasta vauhtii menee ettei itsekkään perässä pysy.Lienee silläkin osuutta asiaan, että mies käy noin 1 vkossa.UUsi nainen on kuulema myös vihainen kun meillä käy ja on pyytänyt,että veisi lapset sinne. Mutta mies ei halua, vaan haluaa tulla meille. Ei lapsetkaan halua tämän uuden luo mennä.Kieltänyt en ole.Toinen lapsista on kohta 18, joten osaa kyllä itse päättää,ei toinenkaan vauva ole vaikkakin paljon nuorempi.En usko että osituksestakaan ero homma on kiinni.Teimme runs. vuosi sitten avioehdon, mikä liittyi firman perustamiseen,mutta senkin sain itse valita minkälaiset ehdot haluan.Emme ole avioehdolla sulkeneet pois mitään muuta kuin sen firman,johon en halua olla osallisena,enkä suostu kotia laittamaan minkään pantiksi, kaikki muu on enallaan.Olen erään miehen kanssa sähköpostia kirjoitellu ja kerran tavattiin noin 2 tuntia, nuorempi poika oli vielä mukana.Hän on mukavan tuntuinen ihminen ja "jaksaa" vieläkin lähetellä viestä.Ei kuitenkaan tunnu,että hän olisi mulle se oikea, ei vaan jotenkin iske. En halua häntä itselleni hätävaraksi, mielummin olen yksin.Toivon todella ettei hän luule itse liikoja.Toki ei olla kyllä puhuttukkaan asiasta, lähinnä muusta ja vitsejä pukkaa ym.Ainakin huumorin taso on samanlainen meillä, vaan niin on horoskooppikin(jos sillä merkitysta)Kiitos kaikille ihanista kommenteista, täällä kun löytyy monenlaista kommentaattoria.Vaikka niinhäbn se on ettei kukaan muu kun sinä itse voit elämääsi elää ja päätöksiä tehdä.Vielä kun oppisi ajattelemaan enemmän iseään kuin muita, mutta lapset kyllä menee koko ajan itseni edelle(luonne vika).Taidan olla se heikoin lenkki. Mukavaa syksyä kaikille ja jaksamista kukin omien asioidensa kanssa. Uskon kyllä että joskus tästä nousen, ajankohta vaan on avoin. t.rva 43
Hyvää jatkoa sinulle! Sinä kuulut niihin, joita kutsutaan hyviksi ihmisiksi!
Jonkun on mentävä eteenpäin! Miehelläsi on vararengas ja laastari, hieno yhdistelmä sinkkuutta ja perhettä. Ei nämä asiat itsestään parane, raha-asiat sovitaan ja paperit liikkelle. Tässä on elämä elettävänä ja jos nykyisyys ei miellytä.....on sen muututtava. Nyt mahdollisuus muuttaa häviö - voitoksi, vihdoinkin!