Erosin kihlatustani kaksi kuukautta sitten. Olimme olleet yhdessä viisi vuotta, joista kihloissa viimeiset neljä. Suhteesta puuttui intohimo. Suhde perustui alusta asti enemmän ystävyyteen. Kaipasin huomiota ja rakkautta mutta en halunnut antaa periksi. Yritin alusta asti puhua asiasta ja korjata suhdettamme mutta lopulta oli tajuttava että olimme hyvin erilaisia tunteiden osoittamisen ja hellyyden suhteen. Hänelle seksi ei ollut tärkeää ja minut torjuttiin usein. Lopulta en enää jaksanut lähestyä häntä. Hän itse teki harvoin aloitteen ja minulle kun intohimo ja seksi ovat tärkeitä osia toimivaa parisuhdetta. Ehdotin että menisimme puhumaan asiasta jonkun kanssa mutta hän ei halunnut. Yritin todella enkä olisi halunnut antaa periksi. Se ei kuulu tapoihini.
Erosta on siis kaksi kuukautta. Heti eron jälkeen tunsin helpotusta ja että päätös oli oikea. Päätös oli yhteinen. Heti eron jälkeen hän tosin katui päätöstämme mutta minä en tuntenut samoin. Noin kuukausi sitten kaikki muuttui. Aloin tuntemaan suunnatonta surua ja voimaan huonosti. Hän on nyt tavannut uuden kumppanin ja se sattuu syvältä. Itken enkä saa oikein unesta kiinni. Työt olen tähän saakka hoitanut mutta rankkaa on. En tiedä miten tulkita tunteitani. Kadunko päätöstämme vai olenko yksinäinen? Rakastin häntä todella mutta en voi elää ilman intohimoa ja hellyyttä. Kuitenkin mietin olisinko sittenkin voinut tehdä vielä enemmän, yrittää vielä kauemmin, ymmärtää häntä paremmin. Suhteessamme en ollut oma itseni mutta ehkä vaadin kuitenkin liikaa. Ehkä aivan kaikkea ei voi saada. Kurjaa kun ne huonot asiat unohtuu ja muistaa ja kaipaa suunnattomasti suhteen ja kumppanin hyviä puolia. Teinkö väärin?
Erosta on siis kaksi kuukautta. Heti eron jälkeen tunsin helpotusta ja että päätös oli oikea. Päätös oli yhteinen. Heti eron jälkeen hän tosin katui päätöstämme mutta minä en tuntenut samoin. Noin kuukausi sitten kaikki muuttui. Aloin tuntemaan suunnatonta surua ja voimaan huonosti. Hän on nyt tavannut uuden kumppanin ja se sattuu syvältä. Itken enkä saa oikein unesta kiinni. Työt olen tähän saakka hoitanut mutta rankkaa on. En tiedä miten tulkita tunteitani. Kadunko päätöstämme vai olenko yksinäinen? Rakastin häntä todella mutta en voi elää ilman intohimoa ja hellyyttä. Kuitenkin mietin olisinko sittenkin voinut tehdä vielä enemmän, yrittää vielä kauemmin, ymmärtää häntä paremmin. Suhteessamme en ollut oma itseni mutta ehkä vaadin kuitenkin liikaa. Ehkä aivan kaikkea ei voi saada. Kurjaa kun ne huonot asiat unohtuu ja muistaa ja kaipaa suunnattomasti suhteen ja kumppanin hyviä puolia. Teinkö väärin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sanoisin, ettet tehnyt!
Jos voit suhteessa huonosti, nostit kissan pöydälle ja koitit puhua asiasta ja jos todella yritit, eikä mikään tuottanut tulosta, niin en usko, että olisit voinut kovinkaan pitkään jatkaa onnellista leikkimistä!
Nykyinen tuntemuksesi voi olla sanomaasi yksinäisyyttä (toivottavasti sinulla olisi kuitenkin ystäviä?), tai olet vähän mustasukkainen exästäsi nyt kun hänellä on uusi... Voi olla myös, että olit jo niin tottunut yhdessä oloon, että nyt kun olet tajunnut yksin olon, niin sekin tuntuu pahalta,mutta siitä pääsee yli vaikka nyt et ehkä sitä uskokkaan.Milloin, niin se on ihan yksilöllinen asia; toiset pääsee nopeammin jaloilleen kuin toiset.
Kokemusta on, itse tein saman teon alkukesästä ja pahalta tuntui jonkun aikaa ja vieläkin välillä,mutta pohjimmiltani tiedän, että päätös oli vaikea.
Hyvät muistot ja hetket tulevat aina välillä mieleen, se kuuluu asiaan,mutta me olemme olleet edelleen yhteyksissä toisiimme melko tiheäänkin ja aina välillä hän tekee myös niitä samoja juttuja joita en hyväksynyt yhdessä ollessammekaan ja silloin tajuan, ettei tästä mitään enää tule. Luulisin, että sinulle kävisi ennemmin tai myöhemmin samoin, jos koittaisitte yhteen palaamista, ELLEI hän sitten todella olisi muuttunut tai haluaisi 100 % yrittää uudelleen.
"Pelkään" myös sitä päivää, jolloin kuulen exäni löytäneen uuden... voi olla, että silloin minäkin tunnen taas noin kuin sinä nyt...
Kyllä minäkin sisimmässäni tiedän että asiat eivät olisi muuttuneet. Otin asian usein puheeksi, itkimme ja lupasimme molemmat yrittää enemmän. En kuitenkaan koskaan tuntenut että hän aidosti halusi asiaan muutosta. Häntä ei häirinnyt seksin puute. Suuri tekijä oli se että yhdyntä ei ollut hänelle mieluisaa vaan se sattui. Ymmärsin häntä ja tuin mutta minulle se oli kuitenkin ongelma. Jos hän olisi todella halunnut saada muutoksen aikaan keinoja kyllä on. Minä olin se joku ehdotti eri vaihtoehtoja ja helpotuksia. En vaan jaksanut yksin olla se eteenpäinvievä osapuoli enää. Olisin tarvinnut häneltä enemmän apua ja aloitetta. En voi elää pelkässä ystävyydessä. Se on vastoin luonnettani.
Ero sattuu jonkin aikaa. Toipuminen voi viedä minulta kauan koska olen pohdiskelija ja inhoan luovuttamista. Tunnen että epäonnistuin. Ja se että hän näin nopeasti voi aloittaa alusta toisen kanssa satuttaa. Tiedän kuitenkin että tämä paha olo joskus helpottaa ja viimeistään kun löydän sen oman prinsessan voin olla varma että päätös erota oli ainoa oikea.
..ei kuole hetkessä. Surutyö kestää, ja vaatii aikansa. Olet aloitteellisena tehnyt varmaan kaikkesi, ja sinulle on tärkeää, että kaikki voitava on tehty. Se kertoo sinusta, että olet uskaltanut kohdata sen totuuden, että yhteiseloon tarvitaan tietyt asiat kuntoon, vaikka kuinka välittäisittekin toisistanne. Se kumpi jaksaa käydä läpi nuo rakentavatkin asiat, kasvaa henkisesti. Jossain onnekkaassa tilanteessa molemmat huomaavat, että on parempi erota. Jos niin ei käy, täytyy vain jaksaa tehdä yksin päätös. Tukeni sinulle!