Nyt on ihan pakko avautua...
Rakastuin rippikouluiässä jo tähän silloiseen poikaan. Vietimme yhdessä yhteensä seitsemän vuotta. Aika oli minulle välillä todella vaikeaa aikaa, sillä tämä poikaystäväni kävi vieraissa. Sain tietää siitä varmuudella muutamia kertoja. Itse olin silloin niin lapsellinen, että päätin kostaa samalla tavalla. Päädyimme useita kertoja yhteen, erosimme taas, päädyimme yhteen ja sitä menoa se oli pitkään. Kunnes aloitin opiskeluni ja vaihdoin paikkakuntaa.
Suhteemme loppui hänen puoleltaan ja emme olleet moneen vuoteen missään tekemisissä sen jälkeen. Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olen kaikki nämä vuodet lähes päivittäin ajatellut häntä.
12 vuotta sitten muutin ulkomaille, ja siten emme joutuneet edes vahingossa kasvotusten. Ajattelin sen ehkä tuovan helpotusta tähän välillä niin kovaankin ikävääni. Seitsemän vuotta sitten tapasin varmastikin maailman uskollisimman ja parhaan miehen, joka todellakin palvoo ja rakastaa ylikaiken minua. Olen onnellinen avioliitossamme, mutta kaikesta huolimatta ajattelen tätä vanhaa rakkauttani usein. En voi sanoa tuntevani nykyistä miestäni kohtaan yhtä syvää ja palavaa rakkautta.
Mietin sitä, miksi emme voineet ehkä tutustua aikuisempina. Luulisin sen olleen helpompaa ja etenkin oman käyttäytymiseni toisenlaista. En tiedä. Aikoinaan olin äärettömän mustasukkainen ja siihen oli syytäkin. Joskin on pakko sanoa, ettei oma käyttäytymiseni silloin ollut omiaan luomaan lisää luottamusta itseäni kohtaan. Opiskelija-aikanani elin hurjaa elämää, miehet vaihtuivat ja kuitenkin koko ajan kaipasin tätä yhtä ja samaa ihmistä. Näin jälkikäteen ajatellen kai halusin tavallaan kostaa hänelle kaiken kärsimäni. Ja mitään helpotusta sellainen elämä ei tietenkään voinut tuoda! Oppia ikä kaikki.
Nyt kolme vuotta sitten olimme tämän suuren rakkauteni kanssa tekstiviestein yhteydessä. Hän kertoi myös usein miettineensä, mitä minulle kuuluu ja meidän vanhoja aikojamme. Tämä tekstittelymme meni jopa siihen pisteeseen, että sovimme viikonlopuksi treffit Suomeen. Vielä lentokentällä en ollut varma, että voinko luottaa häneen niin paljon, että HÄN TODELLAKIN on minua vastassa. Näin kuitenkin oli. Halasimme toisiamme ja se tuntui ainoalta oikealta syliltä. Olimme varanneet yhteisen hotellihuoneen. Vietimme iltaa menneitä muistellen. Totesimme molempien aikuistuneen ja mietimme, mitä suhteestamme olisi vielä voinut tulla. Hän kertoi edelleen ihannoineensa sitä, miten kiltti kuitenkin aina olin. Viinipullon jälkeen huomasimme istuvamme käsikädessä ja hellivämme toisiamme. Päädyimme myös rakastelemaan. Tunsin olevani kotona. Ja mikä pahimmalta itsestäni tuntui, en edes tuntenut tehneeni väärin! Se hiukan järkytti...
Seuraavana päivänä hän ajoi minut ystäväni luokse. Soitti vielä matkanvarrelta, miten minä voin.
Siitä lähtien lähettelimme tekstiviestejä hyvin neutraaliin sävyyn. Koskaan en saanut kuulla hänen kaipaavan minua. Joskus vain totesi, että on kyllä sellainen jännä tunne vatsanpohjassa.
Tästä viikonlopusta on aikaa pian neljä vuotta. Viestittelymme on on jäänyt oikeastaan täysin. Nyt tiedän hänen seurustelevan häntä 13 vuotta nuoremman tytön kanssa. Tunnen välillä syvää katkeruutta ajatellessani tämän nuoren kauniin tytön saavan nauttivan hänen läheisyydestään. Toisaalta suon hänelle onnellisen suhteen, mutta kipeää se tekee.
Elänhän itsekin erittäin hyvää ja rikasta elämää tahollani. Rakastan miestäni ja kunnioitan häntä yli kaiken. Tunnen huonoa omaatuntoa häntä kohtaan, sillä haluaisin unohtaa tämän nuoruuden rakkauteni. Mutta kun en vain voi. Tänään juuri löysin hänen kuvansa netistä ja kaikki tunteeni palautuivat pintaan.
En ymmärrä itseäni, enkä tiedä mitä tehdä. Mennäkö terapiaan käsittelemään tätä asiaa vai jatkaako samalla tavalla ehkä vielä vuosia eteenpäin kaivaten ja haaveillen???
Itselläni ei ole ketään, kenelle tästä voisin puhua. Päiväkirjaa en uskalla kirjoittaa, pelkään sen joutuvan vääriin käsiin.
Olisin niin kiitollinen, jos joku täysin neutraalina ihmisenä voisi otta kantaa asiaan. Tai onko kenties jolla kulla samanlaisia kokemuksia?
Tämä raastaa ja raastaa... Vaikka välillä saatan huomata parikin päivää, ehkä jopa viikonkin ajattelematta häntä. Olen kuitenkin lähes sitä mieltä, että vain ja vain hän on se suurin rakkauteni!
Rakastuin rippikouluiässä jo tähän silloiseen poikaan. Vietimme yhdessä yhteensä seitsemän vuotta. Aika oli minulle välillä todella vaikeaa aikaa, sillä tämä poikaystäväni kävi vieraissa. Sain tietää siitä varmuudella muutamia kertoja. Itse olin silloin niin lapsellinen, että päätin kostaa samalla tavalla. Päädyimme useita kertoja yhteen, erosimme taas, päädyimme yhteen ja sitä menoa se oli pitkään. Kunnes aloitin opiskeluni ja vaihdoin paikkakuntaa.
Suhteemme loppui hänen puoleltaan ja emme olleet moneen vuoteen missään tekemisissä sen jälkeen. Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olen kaikki nämä vuodet lähes päivittäin ajatellut häntä.
12 vuotta sitten muutin ulkomaille, ja siten emme joutuneet edes vahingossa kasvotusten. Ajattelin sen ehkä tuovan helpotusta tähän välillä niin kovaankin ikävääni. Seitsemän vuotta sitten tapasin varmastikin maailman uskollisimman ja parhaan miehen, joka todellakin palvoo ja rakastaa ylikaiken minua. Olen onnellinen avioliitossamme, mutta kaikesta huolimatta ajattelen tätä vanhaa rakkauttani usein. En voi sanoa tuntevani nykyistä miestäni kohtaan yhtä syvää ja palavaa rakkautta.
Mietin sitä, miksi emme voineet ehkä tutustua aikuisempina. Luulisin sen olleen helpompaa ja etenkin oman käyttäytymiseni toisenlaista. En tiedä. Aikoinaan olin äärettömän mustasukkainen ja siihen oli syytäkin. Joskin on pakko sanoa, ettei oma käyttäytymiseni silloin ollut omiaan luomaan lisää luottamusta itseäni kohtaan. Opiskelija-aikanani elin hurjaa elämää, miehet vaihtuivat ja kuitenkin koko ajan kaipasin tätä yhtä ja samaa ihmistä. Näin jälkikäteen ajatellen kai halusin tavallaan kostaa hänelle kaiken kärsimäni. Ja mitään helpotusta sellainen elämä ei tietenkään voinut tuoda! Oppia ikä kaikki.
Nyt kolme vuotta sitten olimme tämän suuren rakkauteni kanssa tekstiviestein yhteydessä. Hän kertoi myös usein miettineensä, mitä minulle kuuluu ja meidän vanhoja aikojamme. Tämä tekstittelymme meni jopa siihen pisteeseen, että sovimme viikonlopuksi treffit Suomeen. Vielä lentokentällä en ollut varma, että voinko luottaa häneen niin paljon, että HÄN TODELLAKIN on minua vastassa. Näin kuitenkin oli. Halasimme toisiamme ja se tuntui ainoalta oikealta syliltä. Olimme varanneet yhteisen hotellihuoneen. Vietimme iltaa menneitä muistellen. Totesimme molempien aikuistuneen ja mietimme, mitä suhteestamme olisi vielä voinut tulla. Hän kertoi edelleen ihannoineensa sitä, miten kiltti kuitenkin aina olin. Viinipullon jälkeen huomasimme istuvamme käsikädessä ja hellivämme toisiamme. Päädyimme myös rakastelemaan. Tunsin olevani kotona. Ja mikä pahimmalta itsestäni tuntui, en edes tuntenut tehneeni väärin! Se hiukan järkytti...
Seuraavana päivänä hän ajoi minut ystäväni luokse. Soitti vielä matkanvarrelta, miten minä voin.
Siitä lähtien lähettelimme tekstiviestejä hyvin neutraaliin sävyyn. Koskaan en saanut kuulla hänen kaipaavan minua. Joskus vain totesi, että on kyllä sellainen jännä tunne vatsanpohjassa.
Tästä viikonlopusta on aikaa pian neljä vuotta. Viestittelymme on on jäänyt oikeastaan täysin. Nyt tiedän hänen seurustelevan häntä 13 vuotta nuoremman tytön kanssa. Tunnen välillä syvää katkeruutta ajatellessani tämän nuoren kauniin tytön saavan nauttivan hänen läheisyydestään. Toisaalta suon hänelle onnellisen suhteen, mutta kipeää se tekee.
Elänhän itsekin erittäin hyvää ja rikasta elämää tahollani. Rakastan miestäni ja kunnioitan häntä yli kaiken. Tunnen huonoa omaatuntoa häntä kohtaan, sillä haluaisin unohtaa tämän nuoruuden rakkauteni. Mutta kun en vain voi. Tänään juuri löysin hänen kuvansa netistä ja kaikki tunteeni palautuivat pintaan.
En ymmärrä itseäni, enkä tiedä mitä tehdä. Mennäkö terapiaan käsittelemään tätä asiaa vai jatkaako samalla tavalla ehkä vielä vuosia eteenpäin kaivaten ja haaveillen???
Itselläni ei ole ketään, kenelle tästä voisin puhua. Päiväkirjaa en uskalla kirjoittaa, pelkään sen joutuvan vääriin käsiin.
Olisin niin kiitollinen, jos joku täysin neutraalina ihmisenä voisi otta kantaa asiaan. Tai onko kenties jolla kulla samanlaisia kokemuksia?
Tämä raastaa ja raastaa... Vaikka välillä saatan huomata parikin päivää, ehkä jopa viikonkin ajattelematta häntä. Olen kuitenkin lähes sitä mieltä, että vain ja vain hän on se suurin rakkauteni!
Vastaukset 4
Vanhimmat
toi otsikko kuulostaa varmaan kliseeltä niinkun se vähän onkin. kaunis ja raastava tarina. ootko ikinään pysähtyny ajattelemaan että toi sun nuoruuden rakkautes ei ehkä ajattele yhtä syvällisesti kuin sinä, vaikka onkin jo kasvanut "aikuiseks"? ainakin rivien välistä luettuna tuntuu siltä että sä oot ollu se enemmän välittävä osapuoli? kuulostat upeelta ihmiseltä, välittävältä naiselta, joka vielä tajuaa oikeen ja väärän. on muuten harvinaista nykyään. pyshdy ajattelemaan mitä sulla on. jos rakastat nykyistä miestäs, niin rakasta täysillä, välitä ja hali lujaa. jos taas kaipaat exääs, niin lopeta nykyinen suhde ja ota siihen exääs yhteyttä. siinä vaan tulee se vaikein asia että joudut samalla tuhoomaan kaks suhdetta. mutta kaikkihan on vaan elämää jota sääkin elät vaan kerran.
itte olin jenkeissä töissä ja rakastuin palavasti Oklahomalaiseen neitoon, maanpäälliseen enkeliin. netti- ja kirjesuhde Tampere-Oklahoma välillä oli aivan sekopäistä. tavattiin taas kerran suomessa, hotellissa, ja intohimo, tunteet, halu ja kaipaus tuli kaikki esiin. sen jälkeinen ikävä oli RAASTAVAA. no nyt asun Tampereella ja pieni enkelini Oklahomassa - eli maailma on taas radallaan, ikävä aina joskus, mut täähän on vaan elämää...
Kiitos asiallisesta ja mukavasta vastauksestasi. Tuntuu nin hyvälle saada kuulla toisenkin ihmisen kanta asiaan. Vaikka se olen yksin minä, joka asialle jotain voi tehdä.
Olet oikeassa. Minä olen aina ollut se enemmän välittävä osapuoli, mies on tullut ja mennyt lähinnä mielensä mukaan. Ja en usko siihen, että tämä exäni ajattelee asiaa niin syvällisesti kuin minä. Sellainen tunne itselläni on ollut aina. Monesti olen miettinyt, että oliko se pelkästään rakkautta häntä kohtaan, vai kehitinkö itselleni pakkomieletten ja riippuvuuden tätä ihmistä kohtaan ???
En usko siihen, että koskaan tulisin tästä nykyisestä suhteestani lähtemään. Jos minulla on vaihtoehtoina huono talo ja hyvä talo, niin miksi minä ottaisin sen huonon talon? Mieheni on unelma miehestä... hän on rakastava, tiedän hänen jumaloivan minua, hän on hyvännäköinen, hänellä on hyvä ammatti ja korkea koulutus, meillä on kaunis koti, lapsia emme halua kumpikaan jne... Siis niin sisäiset kuin ulkoisetkin arvot ovat kohdallaan, KAIKKI! Ja miksi sitten tämän yhden menneisyyden miehen täytyy olla siellä niin vahvasti ajatuksissani. Exäni hyvä kun läpäisi peruskoulun, siihen hänen koulunsa sitten jäikin, välitti minusta niin paljon, että muisti käydä vieraissa jne...
Jos nyt siis näitä kahta miestä käyn vertailemaan.
Oi teitä, ei ole teidänkään rakkaudella helppoa. Mutta kuka tietä, ehkä joskus kohtalo tuo enkelisi vielä syliisi.
Kaipa sä olet ihastunut salaperäiseen ja saavuttamattomaan. Niinhän te naiset aina. Rentuhkot miehet ovat teidän makuunne varmaan maailman tappiin asti. Jos sulla yhtään toi naisen vaisto pelaa, niin veikkaan sun tietävän, että huonosti siinä ennemmin tai myöhemmin tämän exän kanssa kävisi.
Kaipa se on just niin kuten kirjoitit. Olet kehittänyt pakkomielteen ja riippuvuuden mieheen, joka on täysin sun nykyisesi vastakohta. Kaipa se on jokin jännitystä elämään momentti.
Juuri tätä samaa olen itsekin miettinyt. Miksi naisilla on taipumus juosta ja itkeä niiden renttujen perässä, kun näitä hyviä miehiä kuitenkin on maailma pullollaan.
Itselläni on sellainen illuusio kai, että jospa tämä exä olisi vaikka vuosien varrella muuttunut... Mutta en oikein jaksa uskoa siihen itsekään. Samat ongelmat olisivat edessä melko varmasti, jos yhteistä tulevaisuutta lähtisimme rakentamaan. Menneisyys oli sen verran värikästä osittain, etten ole edes itse varma, osaisinko olla vetämättä sitä huonoina aikoina takaisin pöydälle.
Mutta kitios teille. Tuntuu tosi hyvälle puida näitä päässäni kiertäviä ja sydäntäni hiertäviä asioita kanssanne. Jonkinlaista terapiaa tämäkin! :D