Nyt on ihan pakko avautua...
Rakastuin rippikouluiässä jo tähän silloiseen poikaan. Vietimme yhdessä yhteensä seitsemän vuotta. Aika oli minulle välillä todella vaikeaa aikaa, sillä tämä poikaystäväni kävi vieraissa. Sain tietää siitä varmuudella muutamia kertoja. Itse olin silloin niin lapsellinen, että päätin kostaa samalla tavalla. Päädyimme useita kertoja yhteen, erosimme taas, päädyimme yhteen ja sitä menoa se oli pitkään. Kunnes aloitin opiskeluni ja vaihdoin paikkakuntaa.
Suhteemme loppui hänen puoleltaan ja emme olleet moneen vuoteen missään tekemisissä sen jälkeen. Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olen kaikki nämä vuodet lähes päivittäin ajatellut häntä.
12 vuotta sitten muutin ulkomaille, ja siten emme joutuneet edes vahingossa kasvotusten. Ajattelin sen ehkä tuovan helpotusta tähän välillä niin kovaankin ikävääni. Seitsemän vuotta sitten tapasin varmastikin maailman uskollisimman ja parhaan miehen, joka todellakin palvoo ja rakastaa ylikaiken minua. Olen onnellinen avioliitossamme, mutta kaikesta huolimatta ajattelen tätä vanhaa rakkauttani usein. En voi sanoa tuntevani nykyistä miestäni kohtaan yhtä syvää ja palavaa rakkautta.
Mietin sitä, miksi emme voineet ehkä tutustua aikuisempina. Luulisin sen olleen helpompaa ja etenkin oman käyttäytymiseni toisenlaista. En tiedä. Aikoinaan olin äärettömän mustasukkainen ja siihen oli syytäkin. Joskin on pakko sanoa, ettei oma käyttäytymiseni silloin ollut omiaan luomaan lisää luottamusta itseäni kohtaan. Opiskelija-aikanani elin hurjaa elämää, miehet vaihtuivat ja kuitenkin koko ajan kaipasin tätä yhtä ja samaa ihmistä. Näin jälkikäteen ajatellen kai halusin tavallaan kostaa hänelle kaiken kärsimäni. Ja mitään helpotusta sellainen elämä ei tietenkään voinut tuoda! Oppia ikä kaikki.
Nyt kolme vuotta sitten olimme tämän suuren rakkauteni kanssa tekstiviestein yhteydessä. Hän kertoi myös usein miettineensä, mitä minulle kuuluu ja meidän vanhoja aikojamme. Tämä tekstittelymme meni jopa siihen pisteeseen, että sovimme viikonlopuksi treffit Suomeen. Vielä lentokentällä en ollut varma, että voinko luottaa häneen niin paljon, että HÄN TODELLAKIN on minua vastassa. Näin kuitenkin oli. Halasimme toisiamme ja se tuntui ainoalta oikealta syliltä. Olimme varanneet yhteisen hotellihuoneen. Vietimme iltaa menneitä muistellen. Totesimme molempien aikuistuneen ja mietimme, mitä suhteestamme olisi vielä voinut tulla. Hän kertoi edelleen ihannoineensa sitä, miten kiltti kuitenkin aina olin. Viinipullon jälkeen huomasimme istuvamme käsikädessä ja hellivämme toisiamme. Päädyimme myös rakastelemaan. Tunsin olevani kotona. Ja mikä pahimmalta itsestäni tuntui, en edes tuntenut tehneeni väärin! Se hiukan järkytti...
Seuraavana päivänä hän ajoi minut ystäväni luokse. Soitti vielä matkanvarrelta, miten minä voin.
Siitä lähtien lähettelimme tekstiviestejä hyvin neutraaliin sävyyn. Koskaan en saanut kuulla hänen kaipaavan minua. Joskus vain totesi, että on kyllä sellainen jännä tunne vatsanpohjassa.
Tästä viikonlopusta on aikaa pian neljä vuotta. Viestittelymme on on jäänyt oikeastaan täysin. Nyt tiedän hänen seurustelevan häntä 13 vuotta nuoremman tytön kanssa. Tunnen välillä syvää katkeruutta ajatellessani tämän nuoren kauniin tytön saavan nauttivan hänen läheisyydestään. Toisaalta suon hänelle onnellisen suhteen, mutta kipeää se tekee.
Elänhän itsekin erittäin hyvää ja rikasta elämää tahollani. Rakastan miestäni ja kunnioitan häntä yli kaiken. Tunnen huonoa omaatuntoa häntä kohtaan, sillä haluaisin unohtaa tämän nuoruuden rakkauteni. Mutta kun en vain voi. Tänään juuri löysin hänen kuvansa netistä ja kaikki tunteeni palautuivat pintaan.
En ymmärrä itseäni, enkä tiedä mitä tehdä. Mennäkö terapiaan käsittelemään tätä asiaa vai jatkaako samalla tavalla ehkä vielä vuosia eteenpäin kaivaten ja haaveillen???
Itselläni ei ole ketään, kenelle tästä voisin puhua. Päiväkirjaa en uskalla kirjoittaa, pelkään sen joutuvan vääriin käsiin.
Olisin niin kiitollinen, jos joku täysin neutraalina ihmisenä voisi otta kantaa asiaan. Tai onko kenties jolla kulla samanlaisia kokemuksia?
Tämä raastaa ja raastaa... Vaikka välillä saatan huomata parikin päivää, ehkä jopa viikonkin ajattelematta häntä. Olen kuitenkin lähes sitä mieltä, että vain ja vain hän on se suurin rakkauteni!
Rakastuin rippikouluiässä jo tähän silloiseen poikaan. Vietimme yhdessä yhteensä seitsemän vuotta. Aika oli minulle välillä todella vaikeaa aikaa, sillä tämä poikaystäväni kävi vieraissa. Sain tietää siitä varmuudella muutamia kertoja. Itse olin silloin niin lapsellinen, että päätin kostaa samalla tavalla. Päädyimme useita kertoja yhteen, erosimme taas, päädyimme yhteen ja sitä menoa se oli pitkään. Kunnes aloitin opiskeluni ja vaihdoin paikkakuntaa.
Suhteemme loppui hänen puoleltaan ja emme olleet moneen vuoteen missään tekemisissä sen jälkeen. Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olen kaikki nämä vuodet lähes päivittäin ajatellut häntä.
12 vuotta sitten muutin ulkomaille, ja siten emme joutuneet edes vahingossa kasvotusten. Ajattelin sen ehkä tuovan helpotusta tähän välillä niin kovaankin ikävääni. Seitsemän vuotta sitten tapasin varmastikin maailman uskollisimman ja parhaan miehen, joka todellakin palvoo ja rakastaa ylikaiken minua. Olen onnellinen avioliitossamme, mutta kaikesta huolimatta ajattelen tätä vanhaa rakkauttani usein. En voi sanoa tuntevani nykyistä miestäni kohtaan yhtä syvää ja palavaa rakkautta.
Mietin sitä, miksi emme voineet ehkä tutustua aikuisempina. Luulisin sen olleen helpompaa ja etenkin oman käyttäytymiseni toisenlaista. En tiedä. Aikoinaan olin äärettömän mustasukkainen ja siihen oli syytäkin. Joskin on pakko sanoa, ettei oma käyttäytymiseni silloin ollut omiaan luomaan lisää luottamusta itseäni kohtaan. Opiskelija-aikanani elin hurjaa elämää, miehet vaihtuivat ja kuitenkin koko ajan kaipasin tätä yhtä ja samaa ihmistä. Näin jälkikäteen ajatellen kai halusin tavallaan kostaa hänelle kaiken kärsimäni. Ja mitään helpotusta sellainen elämä ei tietenkään voinut tuoda! Oppia ikä kaikki.
Nyt kolme vuotta sitten olimme tämän suuren rakkauteni kanssa tekstiviestein yhteydessä. Hän kertoi myös usein miettineensä, mitä minulle kuuluu ja meidän vanhoja aikojamme. Tämä tekstittelymme meni jopa siihen pisteeseen, että sovimme viikonlopuksi treffit Suomeen. Vielä lentokentällä en ollut varma, että voinko luottaa häneen niin paljon, että HÄN TODELLAKIN on minua vastassa. Näin kuitenkin oli. Halasimme toisiamme ja se tuntui ainoalta oikealta syliltä. Olimme varanneet yhteisen hotellihuoneen. Vietimme iltaa menneitä muistellen. Totesimme molempien aikuistuneen ja mietimme, mitä suhteestamme olisi vielä voinut tulla. Hän kertoi edelleen ihannoineensa sitä, miten kiltti kuitenkin aina olin. Viinipullon jälkeen huomasimme istuvamme käsikädessä ja hellivämme toisiamme. Päädyimme myös rakastelemaan. Tunsin olevani kotona. Ja mikä pahimmalta itsestäni tuntui, en edes tuntenut tehneeni väärin! Se hiukan järkytti...
Seuraavana päivänä hän ajoi minut ystäväni luokse. Soitti vielä matkanvarrelta, miten minä voin.
Siitä lähtien lähettelimme tekstiviestejä hyvin neutraaliin sävyyn. Koskaan en saanut kuulla hänen kaipaavan minua. Joskus vain totesi, että on kyllä sellainen jännä tunne vatsanpohjassa.
Tästä viikonlopusta on aikaa pian neljä vuotta. Viestittelymme on on jäänyt oikeastaan täysin. Nyt tiedän hänen seurustelevan häntä 13 vuotta nuoremman tytön kanssa. Tunnen välillä syvää katkeruutta ajatellessani tämän nuoren kauniin tytön saavan nauttivan hänen läheisyydestään. Toisaalta suon hänelle onnellisen suhteen, mutta kipeää se tekee.
Elänhän itsekin erittäin hyvää ja rikasta elämää tahollani. Rakastan miestäni ja kunnioitan häntä yli kaiken. Tunnen huonoa omaatuntoa häntä kohtaan, sillä haluaisin unohtaa tämän nuoruuden rakkauteni. Mutta kun en vain voi. Tänään juuri löysin hänen kuvansa netistä ja kaikki tunteeni palautuivat pintaan.
En ymmärrä itseäni, enkä tiedä mitä tehdä. Mennäkö terapiaan käsittelemään tätä asiaa vai jatkaako samalla tavalla ehkä vielä vuosia eteenpäin kaivaten ja haaveillen???
Itselläni ei ole ketään, kenelle tästä voisin puhua. Päiväkirjaa en uskalla kirjoittaa, pelkään sen joutuvan vääriin käsiin.
Olisin niin kiitollinen, jos joku täysin neutraalina ihmisenä voisi otta kantaa asiaan. Tai onko kenties jolla kulla samanlaisia kokemuksia?
Tämä raastaa ja raastaa... Vaikka välillä saatan huomata parikin päivää, ehkä jopa viikonkin ajattelematta häntä. Olen kuitenkin lähes sitä mieltä, että vain ja vain hän on se suurin rakkauteni!
Vastaukset 3
Vanhimmat
mutta tilanteellenne et mitään voi. Jätä hänet taaksesi, muuta et voi. Isoäitini sai huonon aviomiehen, petollisen ja itsekkään, ja heidän suhteensa oli kylmä, mutta vielä sairaalasängyssä ennen kuolemaansa isoäiti puhui haikeasti siitä, millaisena hän oli tuntenut isoisäni aivan nuorena ollessaan rakastunut. Itse erosin kaksi vuotta sitten, mutta ajattelen häntä koko ajan edelleen, ja itken aina silloin tällöin.
Tiedän myös muita, jotka muistelevat 30 vuoden takaista rakkauttaan, mutta sille ei voi enää mitään.
Suuri rakkautesi elää nyt vain unelmissasi. Jatka eteenpäin, tee elämästäsi niin rikasta, ettei sinun tarvitse palata häneen jatkuvasti.
Toisaalta, tragedioitahan on, elämänpituisiakin. Ehkä sinulle on käynyt näin huonosti. Sinulla ei varmaan ole lapsia? Jos olisi, keksittyisit heihin ja pärjäisit paremmin muistojesi kanssa.
Kamalaa, kun ei voi olla sen suuren rakkauden kanssa, mutta elämässä on mentävä eteenpäin. Monet täällä "tyytyvät" siihen toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon, kun joku menee pieleen.
Minun suuri rakkauteni muutti minut ja elämäni, mutta lopulta se oli yhtä tuskaa, enkä tosiaan ole vielä täysin yli katkeruudesta ja pahoista fiiliksistä ihan itseeni liittyen sen vuoksi mitä hän teki. Näin meni tällä kertaa, toivottavasti ensi kerralla ja seuraavassa elämässä paremmin.
On niin helpottavaa lukea muidenkin kokeneen samaa ja myös selvinneen siitä.
Se on totta, minulla ei ole lapsia ja niiden myötä asia olisi varmasti jo pyyhitty ajat sitten ainakin taaemmaksi päivänvalosta.
Kiitos vastauksestasi. Tuntuu hyvälle puhua asiasta täällä, kun ei tarvitse pelätä tiedon joutuvan vääriin käsiin.
Olette ihania ja ymmärtäväisiä!
Mikä estää kertomasta nykyiselle miehellesi tai kysymästä, onko hänellä ketään "vanhaa suolaa", jota miettii, kun itselläsi yksi on mielessä?
Jäikö teillä nuoruudessa jotain kesken? Entä jos kumpikin yrittää salata janonsa? Oletko suoraan kertonut tai kysynyt? Jos juttelitte menneistä ja mitä suhteestamme olisi vielä voinut tulla, mikä oli lopputulos?
Mikä tunne voisi liittyä siihen, etä kaipaat ja koet hänet suureksi rakkaudeksi?
Teillä on puhevälit ja pidätte yhteyttä ja olette jopa tavanneet. Niin miksi et voisi ottaa yhteyttä ja kertoa hänelle. Ehkä hänellä olisi asiaan "auttava vastaus". "Unohda!" Mutta ei kukkokaan käskien laula. Unohtaminen ei onnistu väkisin, ei varsinkaan jos ajattelee, pitäisi unohtaa. Jotain muuta tarvitset tai sitten radikaalin päätöksen mennä yhteen rakkautesi kanssa.
Hyvä on minun toista neuvoa, kun itsellä sama tilanne, lähes 15v mielessä ollut.