Näin se sitten on, taas on yksi ystävä jäänyt taka-alalle ja ennen pitkää hänkin on entinen ystävä. Aikansa kutakin, niinpä niin. Oltiinhan sitä jo monta vuotta ystäviä, mutta vuosi vuodelta on ystävyys hiipunut, milloin minkäkin syyn takia. Itse olisin vielä halunnut jatkaa ystävyyttä, mutta minkäs teet, kun ei toista enää kiinnosta. Aina vaan turhia lupauksia, mennään sitten bileisiin, joo, kyllä mä sitten kutsun sut tupaantuliaisiin, mutta kuitenkaan koskaan niihin bileisiin ei menty, eikä kutsua tupaantuliaisiin koskaan tullut, liekö niitä sitten koskaan ollutkaan? Antaa olla, en minä ole enää lapsi, enkä viitsi väkisin jatkaa, kun sinua ei kuitenkaan kiinnosta. Kiirekö? Kuule, ystävälle on aina aikaa, mutta meidän ystävyytemme on jo ohi. Mieti sitten kiireiden loputtua mistä löydät tilalle yhtä hyvän ystävän, kuin minä sinulle olin. Oliko sen ystävän menettäminen sinulle samantekevää?
Aitoja ystäviä
vaikea löytää :(
7820
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuntuu, että kaikilla on liian kiire. Sairastuin pari vuotta sitten tosi vakavasti ja huomasin pian, että lupauksista huolimatta kenelläkään ei ollut aikaa olla minuun yhteydessä. Siinä oli selvästi kaksi syytä: eri rytmi (minulla oli aikaa) ja sitten se, että sairaus pelotti. Kun sanotaan, että tosi ystävyyden huomaa tällaisissa tilanteissa, niin minun kymmenestä ystävättärestäni ei kukaan ollut tosiystävä.
harva on tosiystävä. vaikka koko elämänsä on pitänyt toista parhaana kaverina, se koko aika onkin ollut ihan jotai nmuuta kuin aitoa ystävyyttä. en tiiä aiheutinko kaikki ite.. koska oon sairas... siis sh. en vaan voi sille mtn... vaikka yritin mitä... aina tekosyitä löyty häneltä..
Ikävä tosin kuulla, että samanlaisia ongelmia on muillakin. On minulla onneksi pari hyvääkin ystävää ja niistä kannattaa pitää kiinni. Yhden ystävän menettäminen tuntuu tietysti aina pahalta, koska tässä iässä 39-vuotiaana, tietää, että ei niitä uusia ihan tuosta vaan enää löydä. Koitan löytää iloa ihan pienistä asioista, onneksi on työ ja kivat siskot sekä äiti, jonka luona voi käydä kylässä. Toivotan kaikille oikein hyvää ja valoisaa syksyä. Tsemppiä ;)
Ei niitä ystäviä löydä tässäkään iässä. Oli ikä mikä tahansa niin ystäviä on vaikea löytää.
nuorempana ystäviä oli enemmän, mutta näin "vanhemmiten" niitä alkaa tippua pois, mikä on tietysti ihan luonnollistakin.
Mistähän aloittaisi...Olin HYVIN läheinen (niin luulin) tämän ihmisen, ystäväni, kanssa kolmisen vuotta. Hän oli todella hurmaava, olimme mielestäni melkein kuin siskoja. Yhteyttä pidimme päivittäin. Jos ei muuta niin ainakin tekstareita lähetimme päivittäin vaikka asuimmekin hyvin lähekkäin. Aluksi tuntui hassulta kirjoittaa tekstareita ja sähköposteja päivittäin vaikka näimme usein. Nopeasti siihen tottui, pahana päivänä viestintä lohdutti ja toi tunteen että on tärkeä ja tarpeellinen...
Viimeisen vuoden aikana ystävälle tapahtui suuria elämänmuutoksia: ero, uusi suhde ja epäily vakavasta sairaudesta. Ihmettelinkin että hän niin vähän otti minuun yhteyttä tai tukeutui. Näimme edelleen, mutta harvemmin, ja sovimme aina kaikkea mitä tehtäisiin, matkoja ym. Jälkeenpäin ajatellen nuo sopimukset olivat kai yritys pitää jatkuvuutta yllä, ehkä tiedostamattaan tajusi että kaikki on muuttunut. Pikkuhiljaa puhelin hiljeni, harvat viestinsä muuttuivat asiallisemmiksi.
Ihmettelin "pesäeron" ottamista, vaikka ymmärsin että on uudet kuviot ja energiaa ja aikaa ei samalla lailla ystävälle. Vaan minäpä jäin koukkuun tuohon tarvitsevuuden tunteeseen ja henkiseen napanuoraan mitä pidimme yllä. Tuntui tylyltä että hän ei enää ollut kovin kiinnostunut ystävyydestämme ja jos menimme baariin ja siellä oli kiinnostavampia ihmisiä ei hän enää huomioinut minua. Aiemmin saatoimme "parantaa maailmaa" tuntikauseja. Olin hyvin surullinen. En tuntenut häntä enää. Mietin itsekin miksi tuota yhteydenottoa niin kiihkeästi odotin. Kai siihen oli niin tottunut.
Asiaa pääni puhki mietittyäni olen oivaltanut olleeni aiemman myrskyisän parisuhteensa aikana korvaava tekijä huonoa parisuhdetta "tilkitsemään" ja lämpöä antamaan, kärjistetysti. Nyt minua ei enää tarvita kun elämäntilanne on toinen. Kesti vuosi tajuta tämä ja päästä irti energiaa vievästä ja omaa minäkuvaa rikkovasta roikkujan ja yksin yhteydenpitoa ylläpitävän roolistani. Ymmärrettyäni tilanteen olen siis myöntänyt jääneeni koukkuun tuohon tarvitsevuuden tunteeseen; minä tarvitsin häntä ja hän minua. Kokemus on ollut kasvattava mutta hyvin raskas ja työstän sitä edelleen. On vaikea myöntää itselleen että ihana ihminen, Ystävä, johon joskus tutustuit ei ollutkaan sitä miksi häntä luulit. Vaikka olisimme jatkossa yhteydessä, luottamus häneen on kadonnut.
Tässä on joutunut itsekin katsomaan peiliin ja miettimään omaa itseään. Miksi halusin uskoa tuohon ystävyyteen niin sokeasti? Nyt osaan arvostaa heitä jotka sen ovat ansainneet.
Toivottavasti tästä pienestä tarinasta on jollekin apua tai se antaa ajattelemisen aihetta. Ehkä kaikki eivät ole niin höpsöjä ja päästä tilannetta etenemään näin pitkälle :) Vaikka eihän elämänmuutoksia ja niihin joskus näköjään radikaalistikin liittyviä ihmisten muutoksia kukaan osaa ennustaa.
tutultahan tuo kuullosti. Kiitos ajatuksistasi ja hyvää syksyä sinulle, oikeita ystäviä ei ole koskaan liikaa, mutta pidetään kiinni niistä joita on.