Miten kestätte nälkää ja heikotusta?

No mun on yleensä vaan pakko kestää koska mulla ei aina ole edes rahaa ruokaan tai haluan säästää sitä johonki "tarpeellisempaan" (vaik johonki vaatteisiin tai laskuihin).
Mä totuin tosi nopeesti siihen et söin yhä pienempiä määriä ruokaa ja sit sitä vaan.. tottu.
Heikotus johtuu aika paljon alhasest verensokerista ja siitä ettei ole saanut uutta energiaa (ei se autokaan kulje ilman bensaa.. tai vettä xD) joten vettä, vitamiineja ja pieniä annoksia ruokaa vaan naamariin.

black angel kirjoitti:

No mun on yleensä vaan pakko kestää koska mulla ei aina ole edes rahaa ruokaan tai haluan säästää sitä johonki "tarpeellisempaan" (vaik johonki vaatteisiin tai laskuihin).
Mä totuin tosi nopeesti siihen et söin yhä pienempiä määriä ruokaa ja sit sitä vaan.. tottu.
Heikotus johtuu aika paljon alhasest verensokerista ja siitä ettei ole saanut uutta energiaa (ei se autokaan kulje ilman bensaa.. tai vettä xD) joten vettä, vitamiineja ja pieniä annoksia ruokaa vaan naamariin.

Lue lisää

on silleen että rakastan sitä heikotuksen tunnetta ja ihan kipeetä nälkää, mutta sillon kyllä saatan tunkea jotakin naamariin jos oon vaikka surullinen jostakin..on tyhjä olo. Mutta harvoin edes tunnen nälkää enää. Syön lähinnä olotiloihin ajoittain.

lumiann kirjoitti:

on silleen että rakastan sitä heikotuksen tunnetta ja ihan kipeetä nälkää, mutta sillon kyllä saatan tunkea jotakin naamariin jos oon vaikka surullinen jostakin..on tyhjä olo. Mutta harvoin edes tunnen nälkää enää. Syön lähinnä olotiloihin ajoittain.

Lue lisää

Joo joskus se tuntuu tooosi hyvältä, mut en oo pahemmin tuntenu semmosta enää. Yritän kovasti syödä normaalisti. Tai ehkä vaan siihen että syön edes sen normaalin joka on puoliksi..

Lukiessani keskusteluanne aloin ajatella kuinka pahalta se voi kuulostaa, että tahallaan haluaisi saada anoreksian. Ymmärrän kyllä, mutta vasta hieman myöhään, mutta kuitenkin sen olevan vakava sairaus. Mutta ihmisiä jotka vain haluavat altistaa itsensä noin vakavalle sairaudelle en ymmärrä.

Itse en ymmärtänyt sairauden vakavuutta tai en vaan halunnut silloin, vaikka lääkärit monelta taholta, psykologit sekä läheiseni varoittivat siitä minua, kertoen kuinka voisin kuollakkin anoreksiaan.
Se ei ollut itselleni täysin omavalinta vähentää syömistä ja lopulta olla syömättä kokonaan. Sen "puhkeamisen" syitä oli muutama. Yksi niistä oli "ulkoinenärsyke", kun Huom.entinen ystäväni mainitsi ulkonäöstäni viime syksynä, kesälomalta palatessamme kouluun. Hänen sanansa saivat sisälläni "jonkun" sykähtämään. Huomasin saavani masennuksen, jonka takia kävin myös lääkärillä. (Tiedän että tuo syy voi kuulostaa tekaistulta tai ihan lapselliselta, mutta olin kai silloin herkillä tms.)

Läheiseni yrittivät saada lääkäreitä ymmärtämään, että kaikki minulla ei ollut kohdallaan. Mutta lääkärit eivät ottaneet asiaani todesta, enkä silloin etsekkään, joten jatkoin elämääni samaan tyyliin, vähentäen ruokailuani koko ajan.
Alussa kun menimme koulussa syömään niin minusta tuntui, että en voisi syödä tämän ystäväni nähden liikaa, jolloin hän voisi mainita vielä jotain.

Parin viikon kuluttua huomasin kyllä että en saattanut syödä päivän aikana muuta, kuin illallisella jotain pientä. En välittänyt siitä. En miettinyt silloin oikeastaan muuta, kuin että en haluaisi syödä paljoa, jotten saisi enää lisää painoa. (Totta puhuen painossani ei ollut mitään kehumista, sillä painoni juuri 43kg , jolloin painoindeksini oli juuri ja juuri hyvän alarajalla.)

Kuukausien kuluessa huomasin etten saanut näläntunnetta koko päivänä kertaakaan, enkä tuntenut heikotustakaan. Sitä linjaa jatkettuani kevääseen huomasin vasta silloin itse lääkäreiden sekä psykologieni ansiosta, etten ollut enää ihan terve.
Lääkärikäyntejä oli viikossa aina vähintään yksi ja sain silloin lääkäriltäni lääkehoitoa, joka voisi ehkä palauttaa "terveen ajattelukyvyn" jne.. Saatuani lääkkeet tasapainoon, aloin itsekkin ymmärtää kuinka vaarallista ja itsetuhoista toimintani on ja oli ollut syksystä asti. Ja lääkärit jopa ehdottivat silloin sairaalahoitoon ottamista tai, että kävisin sairaalalla syömässä joka ateriani päivittäin valvonnan alaisena, mutta en onneksi joutunut turvautumaan noihin edellä mainittuihin keinoihin.

Sitten alkoi painoni nostaminen kaikin keinoin, ravitsemusterapeutti suunnitteli minulle päivitäisen ruokailu suunnitelman, jonka avulla voisin opetella syömään taas paremmin. Painoni takaisin edes hyvän alarajalle nostamisessa on ollut hirveä työ. Se ei vain tuntunut lähtevän nousuun, millään ilveellä…

Ja nyt yli vuoden kuluttua siitä kun aloin ensimmäisen kerran rajoittaa syömishaluani sekä syömistäni voin ihan kiitettävän hyvin, verrattuna siihen kun sairastin pahemmin anoreksiaa. Tai kuten lääkäri sanoi, ”että tämä ei ole ihan tavallisinta anoreksia muotoa, kun en rajoita niin paljon syömistäni, että esim. seuraisin ruokien kalori määriä tai oksentaisin ruoan jälkeen”…

Mutta nyt kun olen melko lyhyesti selittänyt ”kohtaloni” anoreksian kanssa, niin en muuta sano kuin miettikää hyvät ihmiset, että haluatteko todella tällaisen elämän ja vielä jos joutuisi sairaalaan tai psykiatriselle suljetulle osastolle, kuten tuossa aiemmassa nim. Drhdhg mainitsi.
Joten suosittelen, ”miettikää…”