Apua. Mä olen aika inhottavan ihanassta tilanteessa. Kolme vuotta on ollut epämääräinen seurustelusuhde erään miehen kanssa. Jossain vaiheessa rakastettiin kuin hullut toisiamme. Oli vain pikku jarru, molemmat tahoillamme varattuja.
Aikanaan sitten itse erosin, ja mies puolisen toista vuotta myöhemmin.
Sitä ennen olimme sopineet olevamme enää "vain" ystäviä, silti tapasimme usein kahvin merkeissä. Välillä romanttisesti, välillä hyvinkin platonisesti.
Alkuvuodesta mies sitten otti yhteyttä, pyysi saada tavata. Kertoi eronneensa pitkästä avoliitostaan. Juteltiin niitä näitä, eikä siinä sen enempää. Viikko myöhemmin tavattiin ja puitiin keskinäistä suhdettamme, ja totesimme yhdessä, että vaikka tunteita vielä on, ei suhde ehkä toimisi, ainakaan vielä. Itse ajattelin, etten ainakaan haluaisi joutua laastariksi. Vaikka mies erosi omasta tahdostaan, kuitenkin pitkä yhteinen historia ja suhde vaatii toipumisaikansa erosta.
Hiljattain kuitenkin kyllästyin näihin ystävyyden merkeissä tapahtuneisiin kahvitteluihin. Sanoin miehelle, että on pakko jatkaa elämää, ja että olin liian kiinni vielä hänessä tunteineni, jotta olisi osannut katsella muita. Sen jälkeen kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa sanoin kaikki sanomatta jääneet asiat. Mies vastasi, sanoi itkeneensä kirjettäni lukiessaan. Kertoi, että tunsi edelleen voimakkaasti minua kohtaan, muttei välttämättä enää voisi tuntea yhtä voimakkaasti kuin aiemmin. Silti toivoi, että tapaisimme edelleen, mutta sanoi suoraan, että odottaa minulta aloitetta.
Tein aloitteen ja pyysin häntä ilmoittamaan, milloin voitaisiin viettää iltaa yhdessä, ja pitää hauskaa.
Meni kuukausi, ei mitään kuulunut. Kunnes muutama päivä sitten ehdotti tapaamista ensi vkl.
Jotenkin alkoi nyt jännittämään ihan hirveästi. Tuli olo, että tämä on jotenkin ainutlaatuinen tilaisuus saada mies uudelleen rakastumaan itseeni. Ilta voi olla täydellinen, tai sitten totaalinen fiasko. Miten voin rentoutua, ja olla oma itseni. Siihen omaan itseeni tuo mies aikanaan rakastui.
Aikanaan sitten itse erosin, ja mies puolisen toista vuotta myöhemmin.
Sitä ennen olimme sopineet olevamme enää "vain" ystäviä, silti tapasimme usein kahvin merkeissä. Välillä romanttisesti, välillä hyvinkin platonisesti.
Alkuvuodesta mies sitten otti yhteyttä, pyysi saada tavata. Kertoi eronneensa pitkästä avoliitostaan. Juteltiin niitä näitä, eikä siinä sen enempää. Viikko myöhemmin tavattiin ja puitiin keskinäistä suhdettamme, ja totesimme yhdessä, että vaikka tunteita vielä on, ei suhde ehkä toimisi, ainakaan vielä. Itse ajattelin, etten ainakaan haluaisi joutua laastariksi. Vaikka mies erosi omasta tahdostaan, kuitenkin pitkä yhteinen historia ja suhde vaatii toipumisaikansa erosta.
Hiljattain kuitenkin kyllästyin näihin ystävyyden merkeissä tapahtuneisiin kahvitteluihin. Sanoin miehelle, että on pakko jatkaa elämää, ja että olin liian kiinni vielä hänessä tunteineni, jotta olisi osannut katsella muita. Sen jälkeen kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa sanoin kaikki sanomatta jääneet asiat. Mies vastasi, sanoi itkeneensä kirjettäni lukiessaan. Kertoi, että tunsi edelleen voimakkaasti minua kohtaan, muttei välttämättä enää voisi tuntea yhtä voimakkaasti kuin aiemmin. Silti toivoi, että tapaisimme edelleen, mutta sanoi suoraan, että odottaa minulta aloitetta.
Tein aloitteen ja pyysin häntä ilmoittamaan, milloin voitaisiin viettää iltaa yhdessä, ja pitää hauskaa.
Meni kuukausi, ei mitään kuulunut. Kunnes muutama päivä sitten ehdotti tapaamista ensi vkl.
Jotenkin alkoi nyt jännittämään ihan hirveästi. Tuli olo, että tämä on jotenkin ainutlaatuinen tilaisuus saada mies uudelleen rakastumaan itseeni. Ilta voi olla täydellinen, tai sitten totaalinen fiasko. Miten voin rentoutua, ja olla oma itseni. Siihen omaan itseeni tuo mies aikanaan rakastui.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jännittäminenkin on tunne, siitä kannattaa puhua. Eiköhän miestäkin jännitä. Se helpottaa, kun sanoo että jännittää. Se on ihan normaali ja terve tunne, osoittaa että välittää toisesta.