miun turva!Mehtäkirkkoni syvä syksy-tännään niin kirkas auringossa!Tuoksu niin pihkainen-siinä vehreä sammalmatto-ja kultaisina hohtavat kanttarellit!Miten pienistä murusista minun onneni koostuukaan.Muutama tunti metsän hiljaisuutta-sinitiaisen laulu naavaisessa kuusessa ja on kuin olisin käynyt kaukana suruni sumeikosta!Voiko luonto antaa ihmiselle näin valtavan paljon voimia?Voimia kohdata huominen suru?Tuntuu uskomattomalta,kun istuu satavuotisen kannon päällä ja kuuntelee metsän hiljaista huminaa-suru on poissa-tuntuu kuin kaikki läheiset olisivat siinä kuusien juurella kanssasi!Juttelen ääneen-sinitiaisille-niin sanon kaikille,mutta puran ikäväni niille puille,linnuille,"menninkäisille"-kuka vain jaksaa kuunnella!Miun mehtäkirkko on nyt niin kaunis-ainahan se on,mutta nyt se kylpee ruskan loisteessa ja suo niin tavattoman paljon lohtua minulle!Kaikki surevat,jos teillä on metsää ympärillänne,menkää sinne-katsokaa-kuunnelkaa-maa-äiti lohduttaa teitä!!!
Mehtä-miun lohtu,
Karjalankägönen
211228
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
sieneen, heti kun näiltä alkukiireiltään kerkiää. Nyt on vaan aluksi noita käytännönjärjestelyitä niin paljon.
Onkohan ne hautajaiset keksittykkin sen takia, että ei ehtisi murehtia?
ollut oman isäni hautajaisten järjestäjäksi,jos minulla ei olisi iso-siskoa,joka järjesti kaiken-itki ja touhusi-en tiedä,mitä olisin tehnyt!!!Isä kuoli minun syliini-sitä ei voi unohtaa koskaan!!!Aika kultaa muistot-jää taakse ne "huonot" muistot-jäljellä vain isän ikävä!!!Voimia sinulle raskaalla tielläsi!!!
Useista viesteistäsi käy ilmi sana suru. Surra ei voi etukäteen, eikä jälkikäteen.
Todellinen surureaktio, jolloin oikeus surra alkaa siitä kun joku on peruuttamattomasti menetetty. Surun kanssa menettämisen jälkeen työskentely kestää vain tietyn ajan. Mikäli se jatkuu niin sitä sanotaan surulla mässäilyksi. Aina ei voi surra ja suru on rajallinen käsite ihmiselämässä. Jatkuva suruilu on sairasta puuhaa jolloin kannattaisi hakeutua lääkärin vastaanotolle.
Harvahan se eläviä läheisiään suree,useimmiten suru alkaa kuoleman jälkeen-siis surraan "jälkikäteen."Milloin alkaa "oikeus" surra ja kuka sen luvan antaa-hovioikeusko kenties?Voihan kuule elämässä käydä niinkin,että läheisesi sairastaa parantumatonta sairautta-enkö saisi surra hänen kohtaloaan,vaikkei hän ole vielä kuollut?Monenko kuolinvuoteen vieressä olet istunut ja odottanut,että kohtakohan "alkaa oikeus surra?"Tällä palstalla on käyty kyllä keskustelua,onko surulle mitattu määrä-aika-ei sille kuule ole,jokainen ihminen suree tavallaan ja ajallaan!Entäs se,kun on edellisestä surusta juuri toipumaisillaan ja taas kuolee läheinen?Ei kukaan voi olettaa,että se entinen suru on pois pyyhkäistävissä uuden surun tieltä.Viestisi kertoo aika paljon sinun tavastasi ajatella toisen surusta!Asiahan on kohdallasi OK,jos pysyt noissa määrittelemissäsi normeissa silloinkin,kun läheisiäsi,ystäviäsi kuolee lyhyellä aikavälillä useita!Ole onnellinen tuosta kyvystäsi surra vain tietty aika-meistä kaikki ei tuohon pystyisi!!!
Minulle esimerkiksi isäni oli hyvin rakas, mutta olen itkenyt hänen kuolemaansa vain hiukan. Tuntuu kuin hän olisi nyt onnellinen. Hänen kuolemansa, vaikka lopulta aiheutuikin syövästä, tuntui luonnolliselta. Hän oli yli 80-vuotias.
Mummoa itkin aikoinani, kauheasti. Sisaren kuolema oli valtava shokki. Kumppanin kuolemaa pelkään jo etukäteen, ja toivon, että saan kuolla ensin. Elämältäni tuntuisi menevän pohja pois, jos hän lähtisi ensin.
En ole kovin surevaista tyyppiä. En silti ole kova tai tunteeton. Mutta olen optimisti. Muistan yleensä aina, surussakin, että kaikessa on jotain hyvää, ja huomenna on uusi päivä.
Se auttaa, että karttaa ihmisiä, jotka kohtelevat suruasi kovakouraisesti. Anna itsellesi oikeus tuntea, niinkuin tunnet. Ja niinhän annatkin! Hovioikeudelta lupaa anelematta.
että olet "surevaista tyyppiä",jos pelkäät kumppanisi lähtevän täältä ennen sinua.Nythän periaatteessa suret "etukäteen" tapahtumaa,jota et kenties näe koskaan!Suru läheisestä ei ole tunteettomuuden osoitus,vaan inhimillistä arkea.Luopuminen rakkaasta ihmisestä tuo aina elämään uutta-se on luopumista,luovuttamista,huomisen kohtaamista ilman,että hän jakaisi päiväsi kanssaan.Ei kyyneleet ole surun mitta-ne ovat surussa helpotus-niin paljon olen nähnyt itkutonta surua-niin raastavaa katseltavaa,että olen tuntenut olevani onnellinen kyyneleistäni!!!
kirjoituksesi suhteen. Jotenkin voisin nyt väittää että olet joko tunteeton tai et ole koskaan surusta kuullutkaan. Silti mietin miksi olet katsellut edes tätä osastoa.
Kirjoitin jo vastauksessani edellä miten suren mieheni "luhistumista" arjen ja lainpykälien antamien oikeutuksen nojalla".
Olisi kiva jos kertoisit vähän itsestäsi ja perustelisit asiaasi se kun on useimpien mielestä outo
Itse voin kertoa itsestäni että suren etukäteen koiraa joka on minulle hyvin rakas. Näin kävi toissa vuonna. Koira oli 12v. vanha ja alkoi saamaan epileptisiä kohtauksia. Jokaisen kohtauksen jälkeen koira liikkui yhä huonommin. Tiesin että aika on pian, itkin monet, monet illat ja kun se päivä koitti, hyvästelin ja itkin enää vähäsen. En halunnut koirani kärsivän ja tiesin että se päivä on tänään. Jälkeen päin toki itkua tulee silloin tällöin. Se on SURUA. Se on sitä luopumisen tuskaa minulle rakkaasta, tässä tapauksessa koirasta mutta olkoonkin se mikä tahansa minkä ihminen tuntee rakkaaksi itselleen, mielestäni sinulla ei ole oikeutta sabotoida ko.käsitystä.
Höpön höpö jos tosissasi kirjoitit. Taidat vain provoilla.
on nähty-elämästä-kuolemasta vieraantuneita ihmisiä,jotka kuvittelevat,ettei ihmisten elämässä oikeata surua olekkaan-sehän on vain huomion kerjäämistä lähimmäisiltämme!Voi,kunpa niin olisikin-olisin vapaa tästä tuskasta,surusta,kaipauksesta!
A mitä sie kägöinen niin kovast murehit. Mitä siul on sattunt jos saap uvella.
ystäviä,joita ei voi saada enää takaisin!Menetettyä terveyttä!Mut en mie koko aika murehi-on minullakin jo iloa elämässä-perheestäni,(niistä mitä siitä on enää jäljellä)On päiviä,jolloin voin nauraa-useimmiten itselleni ja hölmöilyilleni.Ei koko maailmani mustaa ole!!!
Otetahan tähän välistä pohojalaanenkin näkemys: Mummielestä tuolla karjalaasella on väärä kuva surusta! Ei nua sun tuntemukses oo surua, ne on ennenminki ittesääliä, vihaa, kaipausta ja murehtimista, ja tuo viimenen eli mures on aiva eri asia ku suru!
Ja sanonpa viä senki sulle, viitten sun aikaasempahan viestihis jotta minen ainaskaa SURRU miestäni sillon ku se sairasti, suru tuloo vasta kuoleman jälkehen. Rakkahan sairastaes oli kyllä muita voimakkahia tuntehia ja niistä päällimmäsinä viha ja pelko.
Moon samaa mieltä tuon yhyren kirjoottajan kans jotta sun surus on menny mässäälyksi.
eli ei sen rakkaan sairastamista surra. Eikö kuullosta aika hullullta jo sanoisin että: "surin mieheni sairastamista"? Silloinhan on kyse säälistä!
Yhdyn tuon vihan pelon tunteisiin, ja siihen että suru tulee kuoleman jälkeen, ja silloinki se on aika hetkellinen? tunne joka muuttuu ikäväksi ja kaipaukseksi.
niin paljon,että varmasti riittää!Oli minun onneni,että juuri sinä olet sattunut viestejäni lukemaan ja näin suuressa viisaudessasi teit määritelmän elämästäni.!Mitäpäs minä tässä surisin-tuli varmaan koko loppuelämäkseni niin onnellinen olo,kun sain tuon upean viestisi!!!
Mahrookko (tahorookko) ymmärtää sanaakaa mun tekstistäni, vai otikko niin palajo ittehes, jottet kyenny ku suutahtamahan?
Koitappa miettiä tosisnas, mitä suru summielestäs tarkoottaa? Se tuntuu olevan sulle kovin yleismaailmallinen käsite. Sä et näe mettää(s) puilta.
Kaikki on vain olovana yhtä suurta surua... -ja varmahan onki, kun sen ittelensä niin haluaa selittää.
Lykkyä pyttyhyn sulle ja komeeta syyspäiviä sinne mettähän.
mie nuin vähästä suutu-huumori silimäkulumassa tuo vasttaus siulle oli kirjutettu!Jännä juttu muuten,että täälläpäin suru ja murhe on sama asia!Eilen luin Raimo Mäkelän kirjoitusta;"Pelastava ja tuhoava murhe"josta lainaus;"Yleensä ajattelemme ja koemme,että murhe on yksinomaan kielteinen asia.Se on raskasta kannettavaksi ja väriltään musta.Varmaankin jokainen haluaisi olla murheetta eli surua vailla ja murheitta eli huolia vailla!Murheiden kokemista ei kukaan voi loputtomiin välttää,vaikka me kaikki sitä tietenkin yritämme.Ennemmin tai myöhemmin niitä tulee jokaiselle enemmän tai vähemmän.Jokainen joutuu joka tapauksessa kerran kuolemaan.Useimmat kokevat sitä ennen monia ja monenlaisia pikkukuolemia,jotka ennakoivat viimeistä ja varsinaista kuolemaa.Juuri siksi murhe onkin aina kovin katkera.Lohdullisesti murheesta on kirjoittanut saksalainen Georg Neumark virressään:Ei surustamme turvaa meillä,/ei auta murhe,vaikerrus,/jos aamu alkaa kyyneleillä,/ja päivän päättää huokaus./Vain raskaammaksi kuorma käy,/jos murheelle ei määrää näy.Parempi vähän vaivaa kantaa/ja luottaa Herran hyvyyteen,/tyytyen siihen,mitä antaa/hän laupiaasti lapsilleen./Ei Isältämme taivaassa,/tarpeemme ole salassa./Nyt huokaat ehkä alla surun:/"Jo minut Herra hylkäsi."/Vaan taas hän poistaa murheen sumun/ja olet vielä rakkaampi./On aika täällä vaihtuva,/myös murhepäivä loppuva.Kiitos sinulle,että kirjoitit murteellasi-aina se luo mielipiteisiin oman persoonallisen leimansa-syksyn jatkoja vaan sinnekin!!!
Kyllä mie ymmärrin ihan täysin,mitä sie kirjutit!Mie mietin,mitä suru on.?Miun kohalla se on ollu sitä,kun ymmärttää mänettänneesä lähheissijjään-hyö ei ikinä tuu takas!Toinen assii on se,miten heijät on mänettänä-yks riippuu narunjatkona nuama mustana,kiel ulukopuolella-toinen makovvaa sairraalassa hengityskonneessa pien vauva ja vähän suurempi vieressään,kolomas vuotaa haisevvoo mättee ja riippuu minussa,kuin elämässä kaksin käsin,neljäs kuolloo miun sylliin,viijes huuttaa minnuu ja äittii appuun,kuuves...,ei näitä kaikkii jaksa muistella,yritän vain tässä sannoo,jotta joisttai kuolemista jiäpi syvät arvet-traumat-joita miekkii oon terapiassa selevittämässä!Jos ei pysty pyyhkimmään mielesttään lähheisen kuolemmoo,niin se suru jiäpi tavallaan piälle-sille on joku hieno nimikkii-oiskkoon ollu postraumaattinen stressireaktio.Lie tää nyt sittä sitä surulla mässäillyy!Ei kaikki miun elämässä oo yhtä surruu-niikun tuossa ylempänä jo kirjutin-tänäkkii päivänä nauratti niin,jotta kusi oli männä houssuun!Elekkee turhhoo syyllistäkö minnuu-ei se onnistu kuitenkkaa-sie oot sie ja mie oon mie-yhessä myö ollaan myö!!!
ole sitä "mässäilyä"??? Miksi muistelet läheistesi viimeisiä hetkiä, nekö ovat päällimmäiset muistosi heistä?
mie muistan-jos ei muuta,niin nuo tapahtumat tulloot yöllä painajaisina!Sitähän mie tuossa edellisessä yritin selittee,jotta joskus lähheisen kuolema voi olla hyvinnii traummaattinen kokemus,josta ei piäse yli iliman ulukopuolista appuu ja sitä appuu mie onneks oon älynnä hakkee!Tuo tuommonen turha syyllistäminen ei auta minnuu -eikä muitakkaa surevvii-yhttää!Miten paljo se sinun elämmääs vaikuttaa,surraanko myö toiset 2 päivvee vai pitemppään?Ei kaikkien läheisten kuolemmoo muistele kauhulla-kuolema voipi olla myös kaunis ja herkkä hetki,jonka muisttaa iliman kauhhuu-jiäpi vain kaippuu ja ne hyvät muistot!!!
tuo erellinen kirjoottaja sua tahtoo syyllistää, se oli vain sen näkemys sun kirjootteluustas.
Eihän kukaa tietystikkää unillensa mitää voi, mutta päiväsaikahan ainaski pitääs muistella poismenneitä sellaasina kunne tervehinä oli. -Niin, tai se ny on mun mielipires. Emminä ainaskaa halua muistella miestäni sellaasena kun se oli sairastaessaan vaan sellaasena ku se oli tervehenä, vahvana ja komiana.
Multa kuoli, ennen tätä viimeesintä menetystäni, vajaan vuoren sisällä kolme läheistä. Niistäkin oon selevinny ja aion selevitä tästä viimeesimmästäkin.
Mutta kuten sanoot, jokaanen suroo laillansa.
Me toiset oomma sitte vissihin selviytyjiä, vaikkei se heloppua ookkaa... Kuulin justihin johnakin sanonnan: "Karjalan koivu taipuu mutta ei taitu", mä(kin) oon puoliksi karjalaanen, jospahan ne evakkoken geenit yhristettynä pohojalaisuutehen onki mun voimani näis vastoonkäymisis.
Niin ja pakko viä lopuksi sanua näistä paikallista kieli?eroavaisuuksista! Elikkä suru ja murhe, mulle kaksi aiva eriasiaa, muttei sulle, sinä ku oot iräs ja minoon lännes. Esimerkkinä vaikka sellaanen jotta mä en sure tulevaa vaan murehrin sitä.
Oletko menettänyt monta läheistäsi? Otan osaa. Minäkin olen menettänyt vanhempani, tosin kuolemien välissä oli yli 10 vuotta. Isä kuoli ajat sitten (olisin hänta tarvinnut vielä monet monet vuodet) ja äiti noin 4 kk sitten. Häntäkin olisin vielä tarvinnut.
Nyt äitini kuoltua aloin surra uudelleen myös isääni, tosin se suru pysyy ns. hallinnassa. Lähinnä sellaista ikävää, ei kai sitä oikein suruksi voi sanoa.
Äidin takia suru on vielä päällä eikä minulla ole siihen mitään aikaa määritelty. Olet oikeassa että moni ei pysty suremaan tiettyä aikaa ja sitten täysillä eteenpäin. Suru äidistäni jatkuu vielä kauan.
Voimia sinulle!