Eli olen jo aikuinen nainen ja elän nykyään täysin onnellisessa, ihanassa ja vakituisessa pari suhteessa. Elämäni nuoruus vuosilta on jäänyt käteen paljon syyllisyyttä, josta en ole vieläkään päässyt irti. Nykyään tuntuu etten pääse elämässäni eteenpäin, jolle käsittele tätä asiaa jonku ammattiauttajan kanssa. En ole jaksanut kuitenkaan vaivautua menemään spykologille kun on työt ja kaikkea muuta... joten ajattelin, että ehkä tänne tilittäminen voisi helpottaa oloani.
Nuoruudessani oli paljon suhteita... noin 2vk- 1½ v. kestoisia suhteita. Olen käynyt läpi naistenhakkaajat ja myös nekin miehet, jotka panevat paksuksi ja häipyvät. Eniten harmittaa että olen pettänyt lähes kaikkia entisiä poika/miesystäviäni (paitsi tämän hetkistä miestäni). Monet kumppanini olivat aivan unelmamiehiä, mutta eivät ihan kaikki. Kohtelivat minua tosi hyvin. Ja sitten aina petin heitä. Tuotin heille suurta tuskaa ja monesti he jopa antoivat minulle anteeksi, koska olivat niin rakastuneita. Kunnes olin pettänyt yhtä jo niin monta kertaa, ettei hän enää jaksanut katsella minua. Sitten elämäni jatkui sen ihmisen kanssa, jonka kanssa olin pettänyt. Ja näin tämä oravanpyörä pyöri noin 2 vuotta.
Nykyään kun kuulen jonkun entisen miesystäväni seurustelevan jonkun uuden naisen kanssa, minut valtaa mieletön suru ja mustasukkaisuus. Toivon aina kuitenkin että se uusi naisystävä olisi parempi kumppani kuin minä. Ja yleensä jopa pyrin vertaamaan itseäni tähän uuteen naiseen.. normaalia? Eli että onko hän kauniimpi kuin minä? Parempi ihminen jne...
En osaa sanoa mistä tämä johtuu. En pidä mitään yhteyttä entisiin miehiini ettei tämän hetkinen suhde vaarantuisi ja lähes kaikki exäni vihaavat minua, enkä yhtän ihmettele sitä. Kaikilta olen pyytänyt anteeksi, mutta en todellakaan odota että he antaisivat anteeksi. Päivästä toiseen tunnen syyllisyyttä entisen elämäni sähläilemisistä. Ja joistakin existäni en tunnu pääsevän millään irti. Joitakin minulla on jopa ikävä ja aina kun näen heitä jossain ohimennen, tunnen ihastuvani uudestaan heihin. Tämä on myös yksi syy miksi en itse tapaile heitä.
Tämän oravanpyörän aikana masennuin täysin ja ymmärsin että sen täytyy loppua, mutten pystynyt siihen. En arvostanut itseäni yhtään. Olin vain pelkkä lumppu! Vihasin itseäni ja joskus myös niitä ihmisiä joiden kanssa petin. Kun tarpeeksi vihasin itseäni ja kaveritkin alkoivat kaikota, pysäytin tuon oravanpyörän. Nykyään olen oppinut rakastamaan itseäni ja tykkään olla
minä. Mutta se raskas syyllisyys kulkee vain edelleen perässäni, enkä tiedä että miten pääsisin siitä irti. Joskus pelkään myös, että tuo sama oravanpyörä käynnistyy uudelleen.
Jos muilla on samanlaisia kokemuksia, olisi kiva jos kertoisitten ja ehkä osaisitte antaa jotain neuvoja?
Nuoruudessani oli paljon suhteita... noin 2vk- 1½ v. kestoisia suhteita. Olen käynyt läpi naistenhakkaajat ja myös nekin miehet, jotka panevat paksuksi ja häipyvät. Eniten harmittaa että olen pettänyt lähes kaikkia entisiä poika/miesystäviäni (paitsi tämän hetkistä miestäni). Monet kumppanini olivat aivan unelmamiehiä, mutta eivät ihan kaikki. Kohtelivat minua tosi hyvin. Ja sitten aina petin heitä. Tuotin heille suurta tuskaa ja monesti he jopa antoivat minulle anteeksi, koska olivat niin rakastuneita. Kunnes olin pettänyt yhtä jo niin monta kertaa, ettei hän enää jaksanut katsella minua. Sitten elämäni jatkui sen ihmisen kanssa, jonka kanssa olin pettänyt. Ja näin tämä oravanpyörä pyöri noin 2 vuotta.
Nykyään kun kuulen jonkun entisen miesystäväni seurustelevan jonkun uuden naisen kanssa, minut valtaa mieletön suru ja mustasukkaisuus. Toivon aina kuitenkin että se uusi naisystävä olisi parempi kumppani kuin minä. Ja yleensä jopa pyrin vertaamaan itseäni tähän uuteen naiseen.. normaalia? Eli että onko hän kauniimpi kuin minä? Parempi ihminen jne...
En osaa sanoa mistä tämä johtuu. En pidä mitään yhteyttä entisiin miehiini ettei tämän hetkinen suhde vaarantuisi ja lähes kaikki exäni vihaavat minua, enkä yhtän ihmettele sitä. Kaikilta olen pyytänyt anteeksi, mutta en todellakaan odota että he antaisivat anteeksi. Päivästä toiseen tunnen syyllisyyttä entisen elämäni sähläilemisistä. Ja joistakin existäni en tunnu pääsevän millään irti. Joitakin minulla on jopa ikävä ja aina kun näen heitä jossain ohimennen, tunnen ihastuvani uudestaan heihin. Tämä on myös yksi syy miksi en itse tapaile heitä.
Tämän oravanpyörän aikana masennuin täysin ja ymmärsin että sen täytyy loppua, mutten pystynyt siihen. En arvostanut itseäni yhtään. Olin vain pelkkä lumppu! Vihasin itseäni ja joskus myös niitä ihmisiä joiden kanssa petin. Kun tarpeeksi vihasin itseäni ja kaveritkin alkoivat kaikota, pysäytin tuon oravanpyörän. Nykyään olen oppinut rakastamaan itseäni ja tykkään olla
minä. Mutta se raskas syyllisyys kulkee vain edelleen perässäni, enkä tiedä että miten pääsisin siitä irti. Joskus pelkään myös, että tuo sama oravanpyörä käynnistyy uudelleen.
Jos muilla on samanlaisia kokemuksia, olisi kiva jos kertoisitten ja ehkä osaisitte antaa jotain neuvoja?
Vastaukset 4
Vanhimmat
mutta luulen että sinun pitäisi käydä näitä asioita niiden ihmisten kanssa läpi ketä olet loukannut. Muuten tuo syyllisyys ja huono-omatunto vaivaavat sinua pitkään. Ammattiauttaja tietysti ehkä voisi helpottaa oloasi keskustelemalla, en tiedä. Toinen vaihtoehto jos et halua eksiäksi nähdä jne. on antaa itsellesi anteeksi.
asiantuntijan kanssa käydä läpi
syitä miksi toimit niin,
ettei sama jatkuisi ja pääsisit
itsesi kanssa tasapainoon?
Sä tunnut olevan sairaalloinen lutka, etkä muuksi taida muuttua. Pakko levittää sitä rakoasi vähän jokaselle ja saat kiksejä pettämisestä. Jatka vaan samaan malliin, äläkä koskaan enää edes mieti seurustelua kenenkään kanssa. Hyvä että tiedostat olevasi lutka ja huono ihminen. Ne hyvät miehet ansaitsi paljon parempaa ja toivottavasti ovat nyt sen toisen puoliskonsa löytäneet.
no, minä samaistuin siihen itsevihaan ja häpeään ja anteeksiantamattomuuteen jota tunnet itseäsi kohtaan.. aivan samoin olen minäkin opetellut tuntemaan itseni ja jopa pitämään siitä, mutta menneisyys varjostaa ja joskus menetän yöunet moneksikin yöksi.. sitten taas muistan, että jokainen ihminen on aivan yhtä arvokas kuin muut ihmiset.. myös minä.. ainoa joka voi tuomita on se joka minut on luonut, minulla itsellänikään ei ole oikeutta tuomita itseäni, joten miksi niin sitten on.. ihmisluonto on vaikea eikä naisena olo ollenkaan helppoa, mutta omat asiat menneisyydessä helpottui hieman kun huomasin etten tunne näin ainoana maailmassa, joku muukin tuntee aivan samoin, tai ainakin voin lohduttautua sillä.. joten kiitos tekstistäsi.