tiedustelisin kokemuksianne mielipiteitänne parisuhteeseen, jossa toinen osapuoli on lähdössä muutamaksi vuodeksi ulkomaille.. onko parisuhteen jatkamisesta hyötyä, voiko se toimia?
onko teillä omia kokemuksia?...kaverien mukaan siinä ei ole järkeä...itse en toisaalta osaa kuvitellakaan eroa..
ps. molemmat olemme hyvin rakastuneita, mutta toisaalta nuoria
onko teillä omia kokemuksia?...kaverien mukaan siinä ei ole järkeä...itse en toisaalta osaa kuvitellakaan eroa..
ps. molemmat olemme hyvin rakastuneita, mutta toisaalta nuoria
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla ei ole henkilökohtaisia kokemuksia, mutta eräs ystäväni oli ulkomailla komennuksella n. vuoden ja pääsi n. kerran kuussa Suomeen. Tämä pariskunta oli kihloissa. Tulipa kerran sitten tämä miespuolinen henkilö kotiin ja löysi akkansa toisen miehen kanssa sängystä. Siinä lensi molemmat, akka ja sen poka, niska-perse-otteella pihalle...
Eihän tietenkään aina pidä alkaa maalailemaan piruja seinille, mutta tässä vain yksi kokemus...
homma puolestaan toimi hyvin. Mies oli komennuksella ulkomailla yli kaksi vuotta, kävi kerran kuukaudessa vkonlopun ajan Suomessa ja minä noin 6 krt/v siellä. Mutta paljon se suhde vaatii silloin. Ja vielä enemmän sen jälkeen :)
Tahtoisin itse ainaki uskoa, että suhde kestää jos tulisi vastaava tilanne. Mustasukkaisuus voi tietenkin iskeä, kun ei tiedä toisen menoista. Jos todella rakastaa ja kunnioittaa toista, niin suhteen pitäisi kestää. Pettämistä saattaa tietty joissain tapauksissa tapahtua. Voihan siitä valmiiksi sopia, että molemmilla on vapaus olla toisen kanssa.. Ja sitten katsoa tilanteen uudestaan kun voi olla taas yhdessä. Sellainenkin voi joillain toimia. Ongelmia aiheuttaa se, että pystyykö hyväksymään sen, että toinen on ollut jonkun toisen kanssa. Ettei sitä sitten mietitä enää kun ollaan taas yhdessä. Tuskin kuitenkaan itse pystyisin sellaiseen järjestelyyn. Mielestäni raukkas vaatii uskollisuutta. Tiedän parin joka eli muutaman vuoden kaukosuhteessa ja on tällä hetkellä onnellisesti naimisissa. =)
Olen syntynyt "leskeksi". Miehen työt on aina olleet ulkomailla ja me tapasimme loma-aikoja lukuunottamatta alussa tosi harvoin. 8 vkoakin saattoi olla väliä ja silloin ei olut kännyköitä ja hän oli Venäjällä...
No myöhemmin muualla ja tuli kännykätkin. Hän järjesti työt niin, että oli viikon kerran kuukaudessa kotona. Aina oli katkerat lähdöt ja kamala ikävä ne eron hetket, aina piti luovuttaa. sitten vain tottui elämään ilman häntä. Lapset syntyivät, sairastivat. olin aina yksin. Väsyin loputtomaan arkeen, hän alkoi juoda siellä jossakin. Kerran jäi pettämisestä kiinni. Se sovittiin ja meni 16 vuotta, kun tuli ongelmia.
Keskimmäinen lapsemme sortui huumeisiin. Olin ihan yksin kaiken kanssa. Hänelle se oli liian iso asia, menettää rakas lapsensa, jota ei ollut edes ehtinyt oppia tuntemaan. Hän ei kestänyt sitä.
Olen nyt yksin lasteni kanssa kuten silloin ennenkin. Puuttuu vain se tieto, että hän on siellä jossakin ja tulee joskus. Puuttuu se taloudellinen turva, jonka hän kuitenkin osaltaan antoi.
HÄN löysi uuden naisen. Ikinä en pettänyt. Ei ikinä edes ehtinyt tulla mieleen. Itkin kyllä ussein yksinäisyyttäni ja lohduttomuuttani. Ketään muuta en olisi halunnut, se olisi ollut halveksuntaa aviolitollemme ja ihmissuhteellemme. Lopuksi kerrottakoon, että lapsi ei ikinä toipunut. Alamäki on jo kohta liu'uttu kokonaan loppuun.
Kannattaa avoimesti keskustella ja sivistyneesti luopua kaikesta mahd. vähin loukkauksin ja hylkäyksin. Elämä on niin pitkä ja kuitenkin niin lyhyt.