Olen tässä miettinyt, että olenkohan ihan normaali ihminen. Tilanteeni on tämä; erosin heinäkuussa kahdeksan vuotisesta suhteestani lopullisesti.Tämä oli minun ensimmäinen suhteeni ja siis ensimmäinen eroni. Vuosi sitten olimme pari kuukautta erossa, mutta palasimme yhteen. Silloin itkin monet itkut eromme aikana. Nyt kesällä tein lopullisen päätöksen erosta ja muutin pois mieheni luota. Syynä eroomme oli lähinnä mieheni juominen ja oli kai ne tunteetkin, ainakin minun puolelta, kuolleet jo aikoja sitten. Olimme yhdessä lähinnä tavan vuoksi ja suhteemme laatu oli lähinnä kaverisuhde, nukuimme samassa sängyssä mutta se oli siinä.
Nyt olemme siis eronneet ja olen ihmetellyt, miten helposti kaikki on käynyt. En juurikaan ole ex-mieheni perään itkenyt, parina ensimmäisenä päivänä saatoin pari kyyneltä tirauttaa, samoin silloin kun kävin viimeiset tavarani miehen luota hakemassa. Muutenkaan ero ei ole aiheuttanut minulle suurta tuskaa, pikemminkin päin vastoin, olen helpottunut ja tyytyväinen nykyiseen olooni. Eilen huomasin, että en ole kertaakaan katunut päätöstäni. Ainoa asia mitä kaipasin heti eromme jälkeen oli ex-mieheni läheisyys, mutta sekin meni varmaan viikossa ohitse. Mainittakoon myös, ettei eroomme liittynyt mitään pettämisiä tai toisia miehiä/naisia.
Siispä haluaisinkin kysyä teiltä, miltä tämä mielestänne kuulostaa? Onko tämä ihan normaalia? Tuleeko se suuri suru vielä myöhemmin? Itse olen miettinyt tätä asiaa paljon ja tullut siihen tulokseen, että vuosi sitten itkin jo eroitkuni ja ettei niitä kyyneliä enää riitä. Samoin itkin monesti myös suhtemme aikana mieheni käytöksen vuoksi. Tuntuu, että olen päässyt eron yli, mutta mikähän mahtaa olla sitten totuus, vielä en edes haaveile uudesta suhteesta sillä haluan nauttia nyt täysin rinnoin vapaasta ja itsenäisestä elämästäni! Jos jollain on vastaavia kokemuksia, niin ois kiva kuulla niistä!
Nyt olemme siis eronneet ja olen ihmetellyt, miten helposti kaikki on käynyt. En juurikaan ole ex-mieheni perään itkenyt, parina ensimmäisenä päivänä saatoin pari kyyneltä tirauttaa, samoin silloin kun kävin viimeiset tavarani miehen luota hakemassa. Muutenkaan ero ei ole aiheuttanut minulle suurta tuskaa, pikemminkin päin vastoin, olen helpottunut ja tyytyväinen nykyiseen olooni. Eilen huomasin, että en ole kertaakaan katunut päätöstäni. Ainoa asia mitä kaipasin heti eromme jälkeen oli ex-mieheni läheisyys, mutta sekin meni varmaan viikossa ohitse. Mainittakoon myös, ettei eroomme liittynyt mitään pettämisiä tai toisia miehiä/naisia.
Siispä haluaisinkin kysyä teiltä, miltä tämä mielestänne kuulostaa? Onko tämä ihan normaalia? Tuleeko se suuri suru vielä myöhemmin? Itse olen miettinyt tätä asiaa paljon ja tullut siihen tulokseen, että vuosi sitten itkin jo eroitkuni ja ettei niitä kyyneliä enää riitä. Samoin itkin monesti myös suhtemme aikana mieheni käytöksen vuoksi. Tuntuu, että olen päässyt eron yli, mutta mikähän mahtaa olla sitten totuus, vielä en edes haaveile uudesta suhteesta sillä haluan nauttia nyt täysin rinnoin vapaasta ja itsenäisestä elämästäni! Jos jollain on vastaavia kokemuksia, niin ois kiva kuulla niistä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
työ otte ollu kuitekii 8 vuotta yhes...etkö sie oo ees aatellu kassajonos tai linja-autos ett jostai tulee "exä" tuoksu...jokaine exä jättää jälkesä ja sen eestää löytää..kaik ne ollu mei rakkaita jossai vaihees ..annetaa niillekki joku arvokuus ja annetaa olla..ellei meitä siit kaduta..
Niin kovin, pelottavan tuttua! Meillä on avokin kanssa pari päivää aikaa ratkaisevasta päätöksestä, kolme vuotta yhteiseloa takana. Toissa talvena erosimme hetkeksi, irroittaminen oli kuitenkin liian vaikeaa, ja jatkoimme vielä. Suhde on molemmille se ensimmäinen, täynnä sekä hyviä aikoja että myrkyisiä riitoja, joista jälkimmäiset repivät minut aika kappaleiksi. Itkin enemmän kuin ikinä kuvittelin olevan mahdollista.
Nyt kesän jälkeen oli elämä aika hiljaista. Tai oli jo aikaisemmin, mutta nyt sitä ei voinut enää kierrellä. Kun jälleen kerran sama paska tuli vastaan ja riita päällänsä, niin oli lopulta myönnettävä tappio. Ero itsessään kävi hyvin helposti, ja yhteisymmärryksessä. Olo oli helpottunut. Hulluinta tilanteessa tällä hetkellä on se, että elämme saman katon alla, eikä oleminen ole juuri aikaisemmasta muuttunut. Nyt on vain se pieni päätös takana. Etsin toki omaa kämppää, mutta kun kerran riidellä ei tarvinnut, niin etsin rauhassa hyvän.
Hetkittäin tuntuu toki pahalta, ja miettii päivää, jonka jälkeen toista ei ehkä näe enää ikinä. Mutta muuten mieliala on melko hyvä, kertaakaan en ole itkenyt itse eron jälkeen. Siksi pelottaakin niin kovasti, tuleeko jossain vaiheessa se kunnon jysähdys? Vai oliko se tässä? Hetkittäin huvittelen jo ajatuksella vapaan sinkkuelämän riennoista.. Kertooko se siitä, että ero oli oikea ratkaisu, vai siitä etten vain vielä ole hyväksynyt todellisuutta?
Eli alkuperäiseen en pysty antamaan mitään vastausta, ainakaan vielä, mutta kuvittelisin tietäväni miltä sinusta tuntuu..:)
Luulenpa,et sen vasta sitten tajuaa,kun jompikumpi oven perässään kiinni laittaa ja SE ON SIINÄ.
Erosin loppukesällä (eli aika vasta) melkein neljän vuoden suhteesta.
Ei kolmansia osapuolia, ei suurempaa juomista, ei fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä niinkin, satuttamista/loukkaamista, alistamista yms. sekä liian erilaiset luonteet/tavoitteet/halut, ja tunteet kuollu kans mun puolelta jo aikoja sitten
Itse eropäätöksen lopulta sitten tein, melkein vuoden harkinnan jälkeen. Tai oikeastaan jo vuoden suhteen jälkeen olen odottanut että mies tekisi jotain sellaista että olisi "kunnon" syy erota. Mutta ei, enkä aikaisemmin osannut erota, koska olihan siinä ihan ok olla, välillä parempi ja välillä huonompi. Ja olin aiemmin niin epävarma kaikesta.
Aiemmin riidoissa mua itketti ihan hirveesti ja hirvitti ajatellakin eroa. Meinattiin kerran pitää taukoa, mutta en pystynyt kuvittelemaankaan silloin... itketti vaan. Loppuaikana olin vaan tavallaan helpottunut jos riideltiin ja olin varmempi että haluan erota.
En ole vielä saanut omaa asuntoa, mutta innolla odotan pääseväni Omaan Kotiin muutaamaan. En kuitenkaan ole asunnut entisessä kodissani enää eromme jälkeen. Tällä hetkellä olo on niin helpottunut ja onnellinen!
Silti ihan vähän pelkään että josko se suru/ikävä kuitenkin tulee sitten kun asun yksin..
ja siksi olo on nyt helpompaa...kyllä niitä kaipauksen tunteita voi vielä myöhemmin tulla, mutta uskon, että olet eroanne jo jättämässä selkäsi taaksi ja uudet asiat ovat edessä päin.
Itse olen eronnut pitkästä avioliitosta ja tein eroa mielessäni jo kauan, ennenkuin uskalsin ottaa lopullisen askeleen ja olo oli sen jälkeen vain helpottunut. Oloni on tänä päivänä tyytyväinen ja seesteinen.