Miten voi olla mahdollista löytää sellainen mies, joka ois kaikinpuolin sitä mitä kumppanilta toivon ja haluan? Sellainen, joka on uskollinen, luotettava, ei ryyppää eikä polta, saa seuraa lenkille ja salille, viihtyy myös kotona, pitää ittestään huolta ja osaa pukeutua (=omistaa edes ripauksen tyylitajua)??? Sellanen, joka osaa olla edes hiukan naisten kanssa eikä ois ihan tumpelo sängyssäkään. Ja ois nyt jotain opiskellukkin, ihan kunnon ammatin. Ja joka ei ois ihan tuppisuu, vaan saa suustaan ulos jotain järkevää ilman patisteluakin, sellanen avoin ja sosiaalinen. Ymmärtäväinen, keskustelutaitoinen
ja ennenkaikkea sellanen, jonka kanssa kiinnostus on aidosti molemminpuoleista. Entisistäni eka kohteli mua huonosti, toisella oli alkoholiongelma ja nykyinen on hieman kaavoihin kangistunu eikä juuri saa sanaa suustaan, esim. jos olemme mun kavereiden seurassa hän ei sano koskaan mitään. Seksikään ei mitään loistavaa ole, mutta arvostan hänessä kuitenkin niitä hyviä puolia eli mm. luotettavuutta, vastuullisuutta, samanlaista arvomaailmaa ja samoja intressejä, sitoutumiskykyä ja -halua. Oon vaan tullu siihen tulokseen, että noiden yllämainittujen ominaisuuksien löytäminen samassa paketissa taitaa olla täysi mahdottomuus, joten kai se on vaan mietittävä, joustanko persoonassa ja luonteessa, hyvässä seksissä, uskollisuudessa, alkoholinkäytössä vai ulkoisessa habituksessa.
Täydellisyyttä en hae enkä täydellinen ole itsekkään, mutta noi on kyllä kaikki ominaisuuksia, jotka pystyn myös itse tarjoamaan. Mut jotain vikaa itsessänikin on - enemmän tai vähemmän - kun tällaisia mietin. Mietin vaan, että riittääkö se alttarille asti, jos toisen kanssa on vaan hyvä olla mutta ei ole palavasti rakastunut? Toki alkuhuuma kaikkoaa aikanaan ja tilalle tulee arki, se on selvää. Olen kerran ollut palavasti rakastunut elämäni aikana, enkä usko sitä tunnetta samassa voimakkuudessa ihan heti uudelleen kokevani (tosi pessimististä ajattelua, tedän, mutta sen jälkeen kukaan mies ei ole saanut mua niin hulluksi). Ja todennäköisesti "just sitä miestä" ei mulle ole olemassakaan, joten kai vaan keskityn nykyisessä suhteessani niihin hyviin asioihin ja pyrin vahvistamaan niitä, ja hyväksyn sen, että kaikkea ei voi saada. Kun en usko, että on fiksu veto loputtomiin odotella - kun oma perhe on kuitenkin suunnitelmissa - voihan olla, ettei se oikeaksi luulemani juna sitten koskaan tulekkaan (jos sitä on edes oikeasti olemassa)...
ja ennenkaikkea sellanen, jonka kanssa kiinnostus on aidosti molemminpuoleista. Entisistäni eka kohteli mua huonosti, toisella oli alkoholiongelma ja nykyinen on hieman kaavoihin kangistunu eikä juuri saa sanaa suustaan, esim. jos olemme mun kavereiden seurassa hän ei sano koskaan mitään. Seksikään ei mitään loistavaa ole, mutta arvostan hänessä kuitenkin niitä hyviä puolia eli mm. luotettavuutta, vastuullisuutta, samanlaista arvomaailmaa ja samoja intressejä, sitoutumiskykyä ja -halua. Oon vaan tullu siihen tulokseen, että noiden yllämainittujen ominaisuuksien löytäminen samassa paketissa taitaa olla täysi mahdottomuus, joten kai se on vaan mietittävä, joustanko persoonassa ja luonteessa, hyvässä seksissä, uskollisuudessa, alkoholinkäytössä vai ulkoisessa habituksessa.
Täydellisyyttä en hae enkä täydellinen ole itsekkään, mutta noi on kyllä kaikki ominaisuuksia, jotka pystyn myös itse tarjoamaan. Mut jotain vikaa itsessänikin on - enemmän tai vähemmän - kun tällaisia mietin. Mietin vaan, että riittääkö se alttarille asti, jos toisen kanssa on vaan hyvä olla mutta ei ole palavasti rakastunut? Toki alkuhuuma kaikkoaa aikanaan ja tilalle tulee arki, se on selvää. Olen kerran ollut palavasti rakastunut elämäni aikana, enkä usko sitä tunnetta samassa voimakkuudessa ihan heti uudelleen kokevani (tosi pessimististä ajattelua, tedän, mutta sen jälkeen kukaan mies ei ole saanut mua niin hulluksi). Ja todennäköisesti "just sitä miestä" ei mulle ole olemassakaan, joten kai vaan keskityn nykyisessä suhteessani niihin hyviin asioihin ja pyrin vahvistamaan niitä, ja hyväksyn sen, että kaikkea ei voi saada. Kun en usko, että on fiksu veto loputtomiin odotella - kun oma perhe on kuitenkin suunnitelmissa - voihan olla, ettei se oikeaksi luulemani juna sitten koskaan tulekkaan (jos sitä on edes oikeasti olemassa)...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Puoliso on siis "paketti", jonka sinä valitset ikään kuin tuotteen hyllyltä...? Ehkä vähän muokkaat sitä? Otat kynän ja paperia ja ynnäät plussat ja miinukset? Sitten katsot, vastaako hän sinun tarpeitasi, onko hänestä lastesi isäksi?
toi on vähän ikä kysymys. Jos oot alle n.25 niin oota jos löytyis joku joka täyttäis noi sun kriteerit. (jotka ei oo liiallisia). Toisaalta nykyises täyttää jo aika monia eli jos oot yli 35 pieni "potkiminen" vois auttaa asiaa.?
Olen sun kanssa samaa mieltä, että kumppanin valinta on vaikeaa - ja samalla äärimmäisen tyhmää.
Kuten tuossa joku muu yritti vihjata, kumppania ei voi "valita". Ei noin, miten asian esität. Jos tahdot ihan oikean parisuhteen, et voi sitä valita - se kumppanuus valitsee sinut. En nyt jaksa pitkään moittia tuota tapaasi listata kriteerejä - totean vain, että kriteerilistoilla et koskaan löydä oikeaa rakkautta.
Vakavampi juttu, mistä tahdon puhua on tämä. Sanot näin: "en usko, että on fiksu veto loputtomiin odotella - kun oma perhe on kuitenkin suunnitelmissa "...
Älä tee sitä virhettä, että perustat perheen sellaisen miehen kanssa, jota et rakasta. Niin kauan kun olette vain kaksi aikuista, ei ole oikeastaan väliä, mistä syystä olette yhdessä. Mutta heti kun teette lapsia, kaikkien tekojenne motiivit heijastuvat myös lapsiin.
Jos vanhemmuus perustuu vain siihen, että oltiin jo valmiiksi yhdessä ja biologinen kello pärähti, niin se todellinen päätös minkä teette on tämä: Päätimme, lapseni, että synnyt perheeseen, jossa vanhemmat eivät rakastaneet toisiaan.
Lapsi / lapset muuttavat elämää enemmän kuin voit uskoa (mikäli sinulla ei jo ole lapsia). Ei siksi, että ne vievät niin paljon energiaa (minkä ne myös tekevät). Ne muuttavat parisuhteen perusteita. Jos parisuhde on alkujaankin huteralla pohjalla, enemmän käytännön järjestely, kuin rakkaussuhde, liiton ennuste on aivan helvetin huono. Miten tuette toisianne vaikeuksissa, jos rakkautta ei ole? Ja vaikeuksia on tiedossa.
En väitä, että näin käy, mutta tämä on enemmän kuin tavallista: kun lapsi syntyy, molemmat ovat innoissaan. ÄIDIN tunteet kääntyvät lähes kokonaan lapseen: siitä tulee elämän keskus, mies jää sivummalle. Tämä on ihan oikein, näin kuuluukin olla. MIES tuntee itsensä hylätyksi: kulta ei ole enää kainalossa ja suhtautuu seksiin välinpitämättömästi, vaikka tikit pyllystä ovat sulaneret jo viikkoja sitten. Mies alkaa äksyillä, kun ei saa sitä, mitä ennen sai. Vaimo väittää miestä itsekkääksi, kun tämä ei tajua, että lapsi vaatii nyt huomion.
Kumpi on itsekäs, kumpi on oikeassa? Molemmat, eikä kumpikaan.
Tämä on vain yksi esimerkki, joskin aivan todellinen. TODELLA moni liitto kaatuu tämän tapaisiin parisuhdeongemiin, joissa ei ole oikeastaan todellista ongelmaa, vaan pelkkää kypsymättämyyttä ja ymmärtämättömyyttä. Ja näin käy silloinkin, kun ihmiset arvelevat rakastavansa toisiaan. Kuinka sellainen liitto, jossa rakkauden tunne ei ole molemminpuolinen, kestää tuollaisia ristiriitoja. Erittäin huonosti, arvelen.
Tulipas taas pitkä juttu. Lopetan tähän. Pointtini tuli toivottavasti selväksi.
Kylläpä oli miellyttävä lukea hyvää, kypsää, asiallista näkemystä kumppanin valinnasta. Näin kokemattomampana osaa arvostaa toisten esiin tuomia mielipiteitä ja etenkin kokemusta elämän kuitenkin yksistä tärkeimmistä asioista. Kiitos sinulle ukko elämän realiteettien esiin nostamisesta! Jokainen kun niitä joutunee kuitenkin punnitsemaan omassa elämässään. Ei ole meinaan pahitteeksi!
"Kuten tuossa joku muu yritti vihjata, kumppania ei voi "valita". Ei noin, miten asian esität. Jos tahdot ihan oikean parisuhteen, et voi sitä valita - se kumppanuus valitsee sinut."
Aivan loistava teksti ukolta, kiitos. Kumppanin valintaan taitaa päteä se vanha sanonta "aina ei saa sitä mitä haluaa, vaan sen mitä tarvitsee". Kaverin puoliso voi vaikuttaa ulospäin ihan täydelliseltä, täyttää kaikki kriteerit ja on paljon enemmänkin, mutta onnellista parisuhdetta hänen kanssaan ei välttämättä saisi vaikka kuinka yrittäisi. Onnistunut suhde yhden kanssa ei takaa samaa onnea toisen kanssa. (Ja mistä edes tietää että he ovat onnellisia?)
Ilman rakkautta maailman täydellisinkin parisuhde on täysin tyhjä, pelkkää kulissia.
Tahdon itse uskoa, että rakastumme ihmiseen, joka saa meidät kasvamaan. Että vaikka meillä olisi etukäteen kuinka tahansa hieno lista kriteereitä, rakastumme epätäydelliseen ihmiseen jossa on niitä ominaisuuksia joista meillä on eniten oppimista. Jotta saamme peilata itseämme toiseen ihmiseen, ärsyyntyä ja ottaa yhteen, rakastaa ja sovitella, kehittyä ihmisinä...
kuin että -ukkoa- kannattaa uskoa.
mistä löytäisi naisen, joka rakastaisi minua ja sietäisi huonoja ominaisuuksianai?
Sen lisäksi naisen pitäisi olla tupakoimaton, terve, epäpoliittinen, hyvin kasvatettu, kiltti, ruuanlaitosta pitävä, liikunnallinen, seksuaalinen, uskollinen, ateisti ja lapsivastainen.
Iso, muodokas pylly olisi plussaa.
En ole koskaan ymmärtänyt noiden outojen listauksien suosiota. JOs listaa ihmisen hyviä ominaisuuksia ja etsii sitten sen mukaan ihmistä itselleen kumppaniksi, niin todennäköisesti ei kyllä koskaan löydä mitään tai ketään.
Minä en ole koskaan tehnyt mitään listoja. Tottakai itsestäänselvyytenä kuuluvat kaikki rehellisyydet, uskollisuudet ja huumorintaju, mutta ne nyt ovat itsestäänselvyyksiä eikä niitä erikseen tarvitse mainita. Omalla kohdallani kävi niin, että se ihannemies vain käveli duunin käytävällä vastaan. En edes tiennyt, että jaa, tällainenko se ihannemies nyt sitten olikin. Ja mitä enemmän tutustuin, sen enemmän hänestä tuli se ihannemieheni. Ei minulla ollut mitään ennakko-odotuksia siitä, millainen hänen olisi pitänyt olla. Hän on sellainen kun on - minulle riittävä ihannemies. Otin hänet vastaan sellaisena kuin hän on - vaatimatta häntä olemaan jotakin sellaista, mitä hän ei ole, mutta omassa ihannamaailmassani olisi.
Mutta järkevä ihminen nyt tietää tämän muutenkin. Typerät naistenlehdet kun ovat vain pullollaan jotain valkoisella hevosella pihaan karauttavia prinssejä ja kuvitelmia siitä, mitä ihanne-elämä oikeasti olisi. Ympäröivä yhteiskunta osoittaa meille, miten täydellisiä meidän pitäisi olla, mutta harva ihminen yltää moiseen autuuteen. Pettymys onkin sitten sitä hurjempi, kun huomaa, että höh, se hemmo olikin ihan inhimillinen ja tavallinen.
Itselläni oli aina tiukat vaatimukset, aikalailla vastaavat kuin tuolla aloittajallakin. Välillä meinasi usko loppua ja yritin seurustella "melkein täydellisen" kumppanin kanssa, mutta eihän siitä mitään tullut. Nyt kun olen löytänyt sen oikean ja täydellisen kumppanin, niin harmittaa hieman ajan ja energian haaskaus niihin tyhjänpäiväisyyksiin aikoinaan.
Jos sitä oikeaa ei tunnu löytyvän, niin keskittyy sitten harrastuksiin ja uraan, kyllä se kohdalla sattuu kun on sattuakseen. Hakemalla hakien ei välttämättä löydä ja kovin epätoivoisen kuvan itsestään antamalla, ei ehkä ole sen ihannekumppaninsa ihannekumppani.
Niin ja olen siis mies, eli voimme mekin vaatia.
Monet erot jäisivät tapahtumatta, jos ihmiset uskaltaisivat pysyä vaatimustensa takana, ekä tyytyä siihen melkein oikeaan. Uskon, että monet ihmiset eivät uskalla elää yksin, ja pelko yksinjäämisestä laittaa sitten heidät tyytymäään siihen "ihan mukavaan".
Itse ihmettelin kauan sinkkuna, miksi ihmeessä en löydä ketään sopivaa miestä itselleni. Aloin jo epäilemään, onko seulani liian tiukka. Toivoin mieheltä samoja arvoja kuin itselläni, miehekkyyttä, kohteliaisuutta, empaattisuutta, älykkyyttä & keskustelutaitoa, hauskuutta, luovuutta, sekä minun maun mukaisesti kivaa ulkomuotoa ja kipinöitä;)
Ja kyllä, lopulta sellainen löytyi! Älkää tyytykö vain johonkin, sillä ei kai kukaan itsekäään tahdo olla vain "joku" kellekään. Minäkin olen miehestäni juuri sellainen kuin hän haluaa naisensa olevan. Täydellisiä emme tietenkään ole, mutta näin ne heikkoudetkin on helpompi sietää.
Uskaltakaa luottaa siihen, että on olemassa se, joka on sinulle juuri Se! Uskaltakaa olla yksin, niin kauan, kuin Se ei ole vielä löytynyt. On ihanaa olla ihan huumassa ja palata niihin muistoihin myöhemminkin ammentamaan voimaa, kun arki on laskeutunut:)