Niin siina sitten kavi etta toimistooni kaveli eraana paivana sisaan mies, sanotaanko vaikka etta Jaakko, ja jo esitellessa unohdin kaiken minulle sanotun. Sokaistuin. En niinkaan pelkasta ulkonaosta, vaan siita mita nain hanen silmistaan.
Olen elellyt viime vuodet sinkkuna, nuori kun olen, enka siis voinut uskoa myllerrysta jonka tama mies sai aikaan. En uskaltanut nayttaa hanelle mitaan. Olin hiljaa hanen paikalla ollessa. Etten vain mokaisi itseani. Typera kun olin.
Vahitellen tietysti jouduimme vaihtamaan sanan tai pari tyon ohella. Tai rikkinaisen tulostimen aarella. Livistin tietysti akkia omalle poydalleni, ettei han vain tajuaisi etta olen kiinnostunut. Olenhan itsenainen nainen.
Tuntui kuin han jattaisi minut taysin huomaamatta. Puhui kaikille muille, ei minulle. Kun jaimme kaksin toimistoon, han alkoi jutella aina heti. Miksi? Olin varma etta han vain pelkaa hiljaisuutta.
En kaipaa ketaan. Olenhan itsenainen. Han tuli juttelemaan yha useammin. Minua arsytti. Olenhan itsenainen, en kaipaa ketaan juuri nyt. Han kertoi etta on lahdossa maailmanymparysmatkalle pian. Sydameni sarkyi.
En puhunut hanelle enaa mitaan. Miksi puhuisin, hanhan on lahdossa poiskin. Naytinko mieltani hanelle? En kai. En ainakaan halunnut uskoa niin.
Lahdimme samaan aikaan toimistosta kotiin. Kavelimme kotiin samaan suuntaan. Han kysyi haluaisinko drinkille. Enkai kehdannut kieltaytyakaan, olinhan juuri sanonut etten aio tehda illalla muuta kuin levata.
Seuraavana aamuna menimme vakavan oloisina eri matkaa toimistoon. Emmehan tahtoneet muiden tietavan mita edellisena yona oli kaynyt. Olimme tosin vain jutelleet. Suudellet. Halanneet. Kosketelleet. Jutelleet enemman. Emme nukkuneet sekuntiakaan. Kavimme suihkussa ja lahdimme toihin.
Lounasaikaan sain hanelta tekstiviestin viereiselta poydalta. Lahdenko lounaalle.
Nyt han lahti matkalle. Emme sinansa saaneet olla pitkaan yhdessa. Muutaman kokonaisen yon ja paivan, koska olin valissa lomalla. Halasin hanta tanaan aamulla ja toivotin hyvaa matkaa. Han sanoi soittavansa viela ennen lentoaan. Suljin oven. Itkin.
Juttelimme koko viime yon sylikkain. Miksi aina silloin tapaa jonkun kun on aika lahtea. Sanoin sen olevan vain elamaa. Han ei hyvaksynyt vastausta ja kysyi uudelleen. Vastasin etten tieda. Vastasin taas etta se on elamaa. Han kysyi millaisista miehista pidan. Vastasin etta pitkista ja persoonallisista. Kysyin millaisista naisista han pitaa. Han vastasi etta han pitaa minusta, ja rutisti pitkaan.
"Ela jokainen hetki niinkuin se olisi viimeinen, koska tahan asti, se on." Tama tyopaikkaromanssi jai kauniiksi ja lyhyeksi, mutta se avasi silmani. Pitkan sinkkuuteni jalkeen uskoin oikeasti olevani niin itsenainen ja onnellinen etten kaipaa ketaan elamaani. Mutta olinkin nakojaan vain tavannut vaaria ihmisia. Kun han kerran halasi minua, tiesin heti etta ihminen tarvitsee myos laheisyytta ollakseen itsenainen.
Kaikki sinkut, toivottavasti tama antaa toivoa. Olen sen huomannut ettei sinkkuudessa ole mitaan pahaa, mutta kun uudelleen kolahtaa, muistaa kaiken sen ihanuuden. Vaikka tama loppuikin lyhyeen niin ainakin silla oli kaunis alku.
Olen elellyt viime vuodet sinkkuna, nuori kun olen, enka siis voinut uskoa myllerrysta jonka tama mies sai aikaan. En uskaltanut nayttaa hanelle mitaan. Olin hiljaa hanen paikalla ollessa. Etten vain mokaisi itseani. Typera kun olin.
Vahitellen tietysti jouduimme vaihtamaan sanan tai pari tyon ohella. Tai rikkinaisen tulostimen aarella. Livistin tietysti akkia omalle poydalleni, ettei han vain tajuaisi etta olen kiinnostunut. Olenhan itsenainen nainen.
Tuntui kuin han jattaisi minut taysin huomaamatta. Puhui kaikille muille, ei minulle. Kun jaimme kaksin toimistoon, han alkoi jutella aina heti. Miksi? Olin varma etta han vain pelkaa hiljaisuutta.
En kaipaa ketaan. Olenhan itsenainen. Han tuli juttelemaan yha useammin. Minua arsytti. Olenhan itsenainen, en kaipaa ketaan juuri nyt. Han kertoi etta on lahdossa maailmanymparysmatkalle pian. Sydameni sarkyi.
En puhunut hanelle enaa mitaan. Miksi puhuisin, hanhan on lahdossa poiskin. Naytinko mieltani hanelle? En kai. En ainakaan halunnut uskoa niin.
Lahdimme samaan aikaan toimistosta kotiin. Kavelimme kotiin samaan suuntaan. Han kysyi haluaisinko drinkille. Enkai kehdannut kieltaytyakaan, olinhan juuri sanonut etten aio tehda illalla muuta kuin levata.
Seuraavana aamuna menimme vakavan oloisina eri matkaa toimistoon. Emmehan tahtoneet muiden tietavan mita edellisena yona oli kaynyt. Olimme tosin vain jutelleet. Suudellet. Halanneet. Kosketelleet. Jutelleet enemman. Emme nukkuneet sekuntiakaan. Kavimme suihkussa ja lahdimme toihin.
Lounasaikaan sain hanelta tekstiviestin viereiselta poydalta. Lahdenko lounaalle.
Nyt han lahti matkalle. Emme sinansa saaneet olla pitkaan yhdessa. Muutaman kokonaisen yon ja paivan, koska olin valissa lomalla. Halasin hanta tanaan aamulla ja toivotin hyvaa matkaa. Han sanoi soittavansa viela ennen lentoaan. Suljin oven. Itkin.
Juttelimme koko viime yon sylikkain. Miksi aina silloin tapaa jonkun kun on aika lahtea. Sanoin sen olevan vain elamaa. Han ei hyvaksynyt vastausta ja kysyi uudelleen. Vastasin etten tieda. Vastasin taas etta se on elamaa. Han kysyi millaisista miehista pidan. Vastasin etta pitkista ja persoonallisista. Kysyin millaisista naisista han pitaa. Han vastasi etta han pitaa minusta, ja rutisti pitkaan.
"Ela jokainen hetki niinkuin se olisi viimeinen, koska tahan asti, se on." Tama tyopaikkaromanssi jai kauniiksi ja lyhyeksi, mutta se avasi silmani. Pitkan sinkkuuteni jalkeen uskoin oikeasti olevani niin itsenainen ja onnellinen etten kaipaa ketaan elamaani. Mutta olinkin nakojaan vain tavannut vaaria ihmisia. Kun han kerran halasi minua, tiesin heti etta ihminen tarvitsee myos laheisyytta ollakseen itsenainen.
Kaikki sinkut, toivottavasti tama antaa toivoa. Olen sen huomannut ettei sinkkuudessa ole mitaan pahaa, mutta kun uudelleen kolahtaa, muistaa kaiken sen ihanuuden. Vaikka tama loppuikin lyhyeen niin ainakin silla oli kaunis alku.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.