Tosi kurja fiilis. Sunnuntai-ilta, kaverit lähteneet koteihinsa, miestensä luo, juhlat on ohi. Tuntuu että olen ainut jolla ei ole ketään kenen kainaloon käpertyä. Tuntuu vaan kerrassaan niin pahalta. Olen iloinen hyvän ystävän puolesta, joka löysi upean ihmisen rinnalleen ja on onnellinen ja rakastunut. Olen iloinen heidän KAIKKIEN puolesta, mutta toivoisin itselle jotain samanlaista. Jokainen ystävistäni on yksi kerrallaan löytänyt oman rakkaan, vain minä olen yksin... ja lähes luopunut toivosta koskaan löytääkään ketään... olenhan kuitenkin jo 31 vuotias.
Surkeaa ja yksinäistä
Tytti.
7928
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
pää pystyyn. Viikko edessä mielenkiintoisia haasteita täynnä.
Ei tämä elämä kenellekään pelkkää hymyä ole, oli sitten sinkku tai parisuhteessa oleva.
Taitaa olla vaan krapula. Onkohan se yksin vaikeampi kestää kuin jos pään voisi kallistaa jonkun kainaloon? Ei kait nyt sentään. Onneksi ei ole krapulaa, kun ei ollut niitä juhliakaan.
"Taitaa olla vaan krapula." :) Toi oli hauska. Ja hyvä veikkaus muuten - on tosiaan.. vaikka hiljalleen onneks jo menossa sekin. Ihanan lohdullinen tuo viestisi, tulee ihan äiti mieleen. Kiitos siitä. Ja totta, uusi viikko on edessä ja ihan totta sekin, että haasteita on myös luvassa, joten... ei se sit ihan pelkkää paskaa ookaan.. :)
meni ohi.
Pirteämpiä ajatuksia ensi viikolle.
t.Äiti
Oletko miettinyt syitä yksinäisyydellesi? Onko luonteessasi ja ulkonäössäsi jotain vikaa? Oletko ylipainoinen..jne?
olen minä niitä miettinyt. Ajattelen että aika on ajanut jotenkin "yli" ja ikäsiäni ei ole enää vapailla markkinoilla kovin paljoa.
Olen kai ihan nätti tyttö, mutta hieman pullukka kyllä 170/80 että tavallaan voisi sanoa ylipainoiseksikin. Se on varmaan aika turn-off ihmisille. Luonteeltani olen kiltti, iloinen, joskus melankolinen. Mutta esim. työpaikalla minusta pidetään. Ihmiset tulevat juttelemaan sermilleni nojaillen ja minulla on hyviä ystäviä kyllä. Että en sitten tiedä oikein, voihan olla kyllä että en osaa itse arvioida sitä asiaa riittävästi, ehkä minussa on jok luonteenpiirre tai olen jotenkin "kummallinen/outo" miesten mielestä, en osaa sanoa.
Laihduta. Tuskin sinussa mitään mystistä "outoa" piirrettä on. Laihduta(älkääkä rakkaat kanssaihmiset aloittako mitään lässytystä "lihavuuden hyväksymisestä"). Näin homma vaan menee. 170/80 on kyllä jo lihava, valiettavasti. Pudota kymppi pois vähintään, niin huomaat eron monessa suhteessa;)!!
Tsemiä ja hyvää syksynjatkoa!
Tunnen fiiliksen sataprosenttisesti, niin kuin varmaan melkein kaikki muutkin sinkut.(Ainakin jossain vaiheessa). Yksinäisyys painaa päälle vielä pahemmin kun kaverit ovat löytäneet partnerin. Tosiaan kaveripiirissäni ei pelkästään ole onnellisesti elämänkumppaninsa tavanneita, vaan myös muita näennäisesti ikuisia sinkkuja (kaikki yli 30-v., niin kuin minäkin. Olen itse jo 34, huh!). Ja tässäpä filosofinen pulma, johon haluaisin kommentteja: Kaikki tuttavat, sukulaiset ja kaverit, jotka löysivät partnerinsa nuorina, ja joista suuri osa (valitettavasti) on jo eronnut, ovat löytäneet uuden kumppanin. Ts. kariutunut avoliitto, avioliitto on takuu sille, että löytää uuden partnerin. Mutta me ikisinkut, jotka olemme toistaiseksi aina asuneet yksin, emme koskaan saa mahdollisuutta pariutua. Kaikki suhteen poikaset epäonnistuvat (aina!). Ja tämä ei siis vain päde minuun, vaan myös erittäin moneen tuttavaan ja myös tuntemiini miehiin. Joten miten päästä tästä noidankehästä ulos? En kaipaa peräkkäisten suhteitten helminauhaa, mutta onko tosiaan niin, että jos on kerran pudonnut kärryiltä, niin ei koskaan pääse suhteeseen kiinni?