Olen seurustellut 2,5 vuotta miehen kanssa, johon en oikeastaan koskaan rakastunut, en tiedä edes ihastuinko. Elämäntilanne, jossa suhde alkoi, ei ollut otollisin kestävän parisuhteen syntymiselle. Olin silloin eronnut puoli vuotta takaperin, ja alitajuisesti hain varmasti vain turvallista ihmistä rinnalleni, parantamaan edellisen suhteen haavoja. Edellinen mieheni oli alkoholisti, jota kuitenkin rakastin. Hän oli kiltti ja hyvä mies kaikesta huolimatta. Joskus tuntuu, että rakastan häntä edelleen. Ainakin hänellä on aina paikka sydämessäni. Minulla on hyvin kaksijakoinen suhde häneen, samalla olen katkera, samalla jollain tasolla hyväksynyt asian. Emme ole nähneet yli vuoteen. Viimeisellä kerralla purskahdin itkuun, kun hänet näin, vaikka minun piti olla niin onnellinen uuden mieheni kanssa.
En taida sitä olla. Hän on hyvä minulle, ehkä parasta on, että voin luottaa ihmiseen täysin eri tavalla kuin entisessä suhteessani. Kuitenkin minusta on tullut mustasukkainen tässä suhteessa. Mies on hyvin suorapuheinen, ja alussa toimimme tavallaan toistemme terapeutteina (virhe!). Sain kuulla ummet ja lammet mm. hänen entisistä naissuhteistaan. Itselläni ei ole kokemusta muusta kuin entisestäni, mies taas harrastanut runsaasti yhdenillanjuttuja nuorempana. Arvomaailmaani ei mahdu sitten millään tämä asia, en pysty ymmärtämään ihmistä, joka saa nautintoa pelkän seksin metsästämisestä, jolle on riittänyt pelkkä fyysinen purkautuminen tuntemattomaan ihmiseen. Ehkä tämä on suurimpia asioita, miehen aiempi suhtautuminen naisiin..miksi en pysty arvostamaan häntä miehenä isolla M:llä. Vastuuntuntoinen, uskollinen, hellä ja rakastava hän kyllä on minua kohtaan. Vasta nyt hän kokee tietävänsä mitä elämältä tahtoo, ja siihen kuuluu perhe kanssani. Hänessä on kaksi puolta, toinen on tämä uskollinen perheenisä, ja toinen pornoa lataava ikuinen kaksikymppinen. Suhtaudun itse seksiin parisuhteessa erittäin avoimesti ja olen kokeilunhaluinen ynnä muuta, mutta jotenkin minulla on lukko seksuaalisuudessani tässä suhteessa. En pysty läheskään niin kokonaisvaltaiseen ja "oikealta tuntuvaan" seksielämään kuin ennen. Voiko se johtua miehen suorapuheisuudesta ja menneisyydestä? Onko ongelma korjattavissa, vai kertooko tämä siitä, etten ole oikean ihmisen kanssa?
Kun alan miettiä meitä yhdistäviä tekijöitä...olemme kumpikin liian itsepäisiä, herkkiä (mies kovan kuorensa alla) ja perhekeskeisiä. Pidämme mökkeilystä ja viikonlopun ruuanlaitoista, saunomisesta...kaikkea tavallista yhdistävää. Erona on jotkin arvot. Mies on materialisti monissa asioissa, minulle taas riittää köyhemmätkin puitteet kunhan perustarpeet on täytetty. Miehellä on usein "vahvin voittaa"-asenne, mikä on raadollisella tavalla totuus tämän päivän maailmassa. Miehelle elämä on usein kilpailua tavalla tai toisella. Jonkinlaista alemmuuskompleksia hän potee jo lapsuudestaan lähtien. Sille vaan ei toinen voi tehdä mitään, kun mies ei itse ole halukas katsomaan sisimpäänsä.
Minusta tuntuu, että haluan liikaa sysätä häntä kohti muutosta. Ei se vain toimi niin. Mitä enemmän annan hänelle ajattelun aihetta, sitä enemmän hän on muutosta vastaan. Hän sanoo joskus, että hän on sitten yksin kun ei kerran kukaan nainen voi häntä rakastaa, kun hän on niin kamala kaikkien mielestä. Hän märehtii helposti itsesäälissä, kerjää huomiota ja rakkautta minulta. Mitä annan nykyään liian vähän. Hän rakastaa kehuja, ja odottaa naisen edes jollain tasolla palvovan miestään. Hänen kohdalla en vain pysty siihen.
Näitä olen miettinyt parisen vuotta! Ja edelleen olen tässä!? Jollain tasolla kai olen syvästi kiintynyt häneen, ja hän olisi monessa mielessä hyvä aviopuoliso. Jokin sisälläni pistää kuitenkin vastaan. Pelottaa silti tulevaisuus, olemme jo siinä iässä, ettei tässä kauan enää olla nuoria ja perhettä perustamassa. Ei ole enää samalla tavalla aikaa miettiä kuin parikymppisenä. Pelkään todella, etten enää löydä sellaista rakkautta, josta olisin vilpittömästi kiitollinen ja onnellinen. Nyt luulen, että rakastan miestä siksi, koska hän rakastaa minua enemmän kuin itseään. Sitähän rakkaus on...toisen tarpeet menee omien edelle. Siksi kai kestin juoppomiestä vuodesta toiseen.
Kyllä elämä on vaikeaa. Onko kumppaniin tyytyminen tie turmioon? En uskalla enkä jaksa enää odottaa, josko elämä heittäisi eteeni vielä ihmisen isolla I:llä, jota aidosti rakastaisin. :(
En taida sitä olla. Hän on hyvä minulle, ehkä parasta on, että voin luottaa ihmiseen täysin eri tavalla kuin entisessä suhteessani. Kuitenkin minusta on tullut mustasukkainen tässä suhteessa. Mies on hyvin suorapuheinen, ja alussa toimimme tavallaan toistemme terapeutteina (virhe!). Sain kuulla ummet ja lammet mm. hänen entisistä naissuhteistaan. Itselläni ei ole kokemusta muusta kuin entisestäni, mies taas harrastanut runsaasti yhdenillanjuttuja nuorempana. Arvomaailmaani ei mahdu sitten millään tämä asia, en pysty ymmärtämään ihmistä, joka saa nautintoa pelkän seksin metsästämisestä, jolle on riittänyt pelkkä fyysinen purkautuminen tuntemattomaan ihmiseen. Ehkä tämä on suurimpia asioita, miehen aiempi suhtautuminen naisiin..miksi en pysty arvostamaan häntä miehenä isolla M:llä. Vastuuntuntoinen, uskollinen, hellä ja rakastava hän kyllä on minua kohtaan. Vasta nyt hän kokee tietävänsä mitä elämältä tahtoo, ja siihen kuuluu perhe kanssani. Hänessä on kaksi puolta, toinen on tämä uskollinen perheenisä, ja toinen pornoa lataava ikuinen kaksikymppinen. Suhtaudun itse seksiin parisuhteessa erittäin avoimesti ja olen kokeilunhaluinen ynnä muuta, mutta jotenkin minulla on lukko seksuaalisuudessani tässä suhteessa. En pysty läheskään niin kokonaisvaltaiseen ja "oikealta tuntuvaan" seksielämään kuin ennen. Voiko se johtua miehen suorapuheisuudesta ja menneisyydestä? Onko ongelma korjattavissa, vai kertooko tämä siitä, etten ole oikean ihmisen kanssa?
Kun alan miettiä meitä yhdistäviä tekijöitä...olemme kumpikin liian itsepäisiä, herkkiä (mies kovan kuorensa alla) ja perhekeskeisiä. Pidämme mökkeilystä ja viikonlopun ruuanlaitoista, saunomisesta...kaikkea tavallista yhdistävää. Erona on jotkin arvot. Mies on materialisti monissa asioissa, minulle taas riittää köyhemmätkin puitteet kunhan perustarpeet on täytetty. Miehellä on usein "vahvin voittaa"-asenne, mikä on raadollisella tavalla totuus tämän päivän maailmassa. Miehelle elämä on usein kilpailua tavalla tai toisella. Jonkinlaista alemmuuskompleksia hän potee jo lapsuudestaan lähtien. Sille vaan ei toinen voi tehdä mitään, kun mies ei itse ole halukas katsomaan sisimpäänsä.
Minusta tuntuu, että haluan liikaa sysätä häntä kohti muutosta. Ei se vain toimi niin. Mitä enemmän annan hänelle ajattelun aihetta, sitä enemmän hän on muutosta vastaan. Hän sanoo joskus, että hän on sitten yksin kun ei kerran kukaan nainen voi häntä rakastaa, kun hän on niin kamala kaikkien mielestä. Hän märehtii helposti itsesäälissä, kerjää huomiota ja rakkautta minulta. Mitä annan nykyään liian vähän. Hän rakastaa kehuja, ja odottaa naisen edes jollain tasolla palvovan miestään. Hänen kohdalla en vain pysty siihen.
Näitä olen miettinyt parisen vuotta! Ja edelleen olen tässä!? Jollain tasolla kai olen syvästi kiintynyt häneen, ja hän olisi monessa mielessä hyvä aviopuoliso. Jokin sisälläni pistää kuitenkin vastaan. Pelottaa silti tulevaisuus, olemme jo siinä iässä, ettei tässä kauan enää olla nuoria ja perhettä perustamassa. Ei ole enää samalla tavalla aikaa miettiä kuin parikymppisenä. Pelkään todella, etten enää löydä sellaista rakkautta, josta olisin vilpittömästi kiitollinen ja onnellinen. Nyt luulen, että rakastan miestä siksi, koska hän rakastaa minua enemmän kuin itseään. Sitähän rakkaus on...toisen tarpeet menee omien edelle. Siksi kai kestin juoppomiestä vuodesta toiseen.
Kyllä elämä on vaikeaa. Onko kumppaniin tyytyminen tie turmioon? En uskalla enkä jaksa enää odottaa, josko elämä heittäisi eteeni vielä ihmisen isolla I:llä, jota aidosti rakastaisin. :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei keneenkään tarvitse vaan tyytyä, jos se ei omasta mielestä tunnu hyvältä. Vielä sä ehdit, mut mieti ja punnitse nyt tätä suhdetta, jos vaan siltä tuntuu.
Jätä se keskenkasvuinen hyypiö.
Heheh, huvittaa lukea näitä vastauksia tähän ap:n tekstiin... "jätä se"... ei hyvää päivää.
Ensinnäkin miehesi kuulostaa noilta "negatiivisilta" puoliltaan täysin normaalilta mieheltä ja jos vielä on kertonut kaiken eikä piilottele esim. pornoilujaan, niin silloin on kyseessä vielä kaupan päälle rehellinen mies.
Aiemmat yhdenillanjutut ovat hyvinkin normaaleja. Ratkaiseva ero miehillä on se että onko heillä rahkeita toteuttaa luontoaan, eli useimiten nuoruudessa hoidella useampi naaras... Eriäviä mielipiteitä kuulee tietenkin paljon siitä mikä on moraalista miestenkin suusta, mutta monesti mielipide on realiteettien sanelema... Itsekkään en ole (ollut nuoruudessa) kuuminta hottia, eli kuulun tähän kunnolliseen / uskolliseen kategoriaan käytännössä sen takia että minulla ei ole ikinä ollut paukkuja toisenlaiseen elämään.
Mitä tulee pornoon, se on normaalia sanoi kuka tahansa toisin. Jokainen sukukypsä mies harrastaa "virikkeitä" oli ne sitten nettipornoa tai tissien bongailua kadulla tms. Ainoa asia mikä tämän suhteen vaihtelee on totuuden kaunistelun määrä.
Ja tuo suora "raadollinen" asenne... sekin on normaalia tai sanotaanko vähintäänkin tarvittavaa ja suotavaa, etenkin miehellä.
Ainoa "oikea" ongelma teillä taitaa olla se että et ole tuosta edellisestäsi päässyt yli. Tuskin siinä toiset Ihmiset isolla I:llä autta ennen kuin tunteet vanhaan saadaan pysyvästi kuopattua. Nykyinen mihesi kuulostaa näin toisen miehen korvassa hyvältä ja normaalilta mieheltä... eli jos haluat keplotella itsesi irti suhteesta joudut tekemään sen ihan itse, et vikoja etsimällä...
Loppujen lopuksihan joudut valintasi tekemään sen perusteella oletko onneellinen vai et, muu on hiusten halkomista.
En vain tiedä, pääsenkö koskaan täysin yli exästäni. Ainahan me kannetaan menneisyyttä mukanamme tavalla tai toisella. Kyse on varmaan myös siitä, että nuorena kaikki on uutta, ihmeellistä. Rakastuminen ja rakastaminen ovat silloin niin mahtavia asioita. Silloin minulla oli parisuhteessa mukana vahva sitoutumisen halu, mietin usein että jos lapsia saadaan, niin minusta ei ainakaan ikinä tule sellaista vaimoa, joka unohtaa miehensä jne. Nyt luulen, että olen jo ilman lapsiakin veemäisen ämmän stereotypia, käännän kylkeä sängyssä, nipotan, nalkutan, huudan, itken, raivoan. Olen aivan erilainen kuin ennen. Viattomuus, usko huomiseen, suhteeseen ja rakkauteen ovat täysin kadonneet.
Pornot eivät sinänsä haittaa, katsoi exäkin ja katsoimme joskus yhdessä. Jostain syystä vain ällöttää NYKYISEN miehen touhut...vaikka ne olisivat ihan samaa juttua kuin entisellä. Kyse on varmaan omasta asennoitumisesta mieheen. Kaikki v*tuttaa, mitkä ennen olivat ihan ok asioita. Etsin oikein syytä, miksi meillä menisi todella huonosti. Miehen mielestä meillä menee tosi hyvin. En vain hyväksy häntä sellaisena kuin hän on. Tiedän että monet hänen luonteenpiirteensä ovat ihan normaaleja monille miehille, monet hänen laukomansa asiat ovat totuuksia jne. Arvostan silti enemmän kilttiä ja toisia ihmisiä kunnioittavaa miestä. Siis sellaista, jolle yksikään ihminen ei ole huono vain ammattinsa, sosiaalisen taustansa tai ihonvärinsä takia. Ärsyttää kuunnella miehen värikkäitä juttuja asioista, joista hänellä ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta. Ärsyttää, miten hän monissa asioissa kulkee omat ehdottomat lappunsa silmillään. Joku sanoo, että hyvä kun on mielipiteitä. On on...mutta olisi kiva, jos oma mies ajattelisi edes jostain asiasta samankaltaisesti kuin minä, ettei aina tarvitsisi vänkyttää joka asiasta.
Olen sanonut miehelle, etten ole tyytyväinen suhteeseemme. Olen eritellyt, sanonut myös ihan suoraan siitä että entinen elämä vaivaa vieläkin. Avoimesti puhutaan aina. Silti mies ei näe mitään syytä erota, ei edes siksi etten olisi päässyt exästä yli. Meillä taitaa olla ihan eri käsitykset suhteemme tilasta. Keskustelut aina niitataan miehen päätöksellä, että yhdessä jatketaan hamaan tappiin asti, hääkellot jo soivat ja niin edelleen. Ei vain tunnu oikealta tällaisen epävarmuuden keskellä suunnitella perhettä ynnä muuta. Tuskin tämä mihinkään muuttuu sitomalla itsensä paperilla, sormuksella ja talolla toiseen ihmiseen. Sitoutuminen on henkinen asia. Onkohan tämä vaan jatkuvaa omaa kriiseilyäni, jotenkin ei vain tunnu että tilanne tulisi tästä pysyvästi muuttumaan. Se olisi viimeinen tikki, että menisin rakastumaan toiseen. Vihaisin itseäni, uskollisuus ja sitoutuminen ovat aina olleet tärkeimpiä asioita suhteessa.
Hyvä Johanna,
Olen myös itse tällä hetkellä todella vaikeassa tilanteessa parisuhteessani. Olemme olleet vaikeuksissa jo noin parin vuoden ajan. Meillä ei ole seksiä, koska naisystäväni ei halua sitä traumaattisen menneisyytensä vuoksi. Meidän on ajoittain hyvin vaikea keskustella asioista rakentavasti. Meillä ei ole juuri aikaa toisillemme hänen epäsäännöllisten työvuorojensa vuoksi. Eikä asiaa helpota se että meillä on yhteinen lapsi. Syy miksi olemme vaikeuksissa ei kuitenkaan löydy näistä tekijöistä. Se löytyy paljon lähempää. Ja näillä vaikeuksilla on myös oma tehtävänsä.
Lue alla oleva teksti. Se auttoi ainakin minua:
Pikkutyttö äidilleen: ”Onko totta, että joissain maissa tulevat puolisot eivät tunne toisiaan mennessään naimisiin?”
Äiti: ”Niin tapahtuu kaikissa maissa.”
Itsenäistymisvaiheessa korostetaan omaa itsemääräämisoikeutta, haetaan rajoja yhdessä ja erillään ololle. Tämä usein näkyy valtataisteluna. Tässä vaiheessa havaitsemme, että ”ethän sinä ollutkaan se, miksi sinua luulin”. Voimme nähdä kumppanissamme niitäkin puolia, joita rakastumisvaiheessa ei ollut tullut esiin tai joita ei kyetty vielä näkemään. Joskus suhteessa ajaudutaan vahvaan ristiriitatilanteeseen, jolloin ennen kokonaisuudessaan ihanana nähty henkilö voidaan nähdä hyvin kielteisessä valossa. Joskus yksilön reagointi jossain uudessa tilanteessa voi yllättää hänet itsensäkin – ihmisessä on puolia, joista ei itsekään ole ollut tietoinen.
Itsenäistymisvaiheessa haetaan sopivaa läheisyyden ja etäisyyden astetta verrattuna alun yhteen kietoutuneisuuteen. Aletaan tehdä asioita erikseen, eikä aina yhdessä, opetellaan ongelmanratkaisuja, eri mieltä olemista ja lopulta onnistuttaessa kehitetään yhteistä sosiaalista todellisuutta: kenen kanssa seurustellaan yhdessä ja erikseen. Sovitaan miten harrastetaan: yhteiset, omat harrastukset jne. Tällöin opetellaan miten otetaan omaa tilaa ilman, että se uhkaa liikaa toista. Vasta tässä vaiheessa mahdollistuu todellinen intimiteetti, kun puolisot jakavat tunteita ja kokemuksia realistisesti.
Tässä vaiheessa valitettavan usein parit päätyvät eroon kun itsenäistyminen ja oman tilan otto parinsuhteen sisällä koetaan liian vaikeaksi ja sitten itsenäistytään parisuhteesta ulos. Jotkut juuttuvat tähän vaiheeseen, ja aina hakevat tässä kohtaa uuden kumppanin.
Tämä vaihe on merkki siitä, että suhde on siirtymässä reaalisemmaksi. Parisuhteessa on kaksi erilaista yksilöä ja näiden kahden ihmisen erilaisuus tulee ajan myötä esiin. Ellei näin kävisi, jompikumpi joutuisi jäämään Muumi-tarinan Näkymättömäksi lapseksi – yksilöksi, joka ei voi tuoda esiin todellista itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan. Kokemuksellisesti suhde usein tuntuu toimivan hyvin silloin, kun siellä on sopivasti mukana jollakin tavoin samanlaisuutta sekä erilaisuutta. Yhdessä eläminen ei ole pelkästään jommankumman kumppanin elämän jatkamista yhdessä, vaan jotain ainutkertaista, mitä nämä kaksi saavat yhdessä syntymään.
Parisuhteen tekee mielenkiintoiseksi se, että ihmisen käyttäytyminen on aina joltain osin tilanteeseen sidottua. Me voimme toimia eri ympäristössä ja tilanteissa eri tavoin. Parisuhteen syntyminen ja kehittyminen luo koko ajan uusia tilanteita, joihin joudumme reagoimaan ja sopeutumaan.
Joidenkin oman itsen puolien esiin tuleminen on mahdollista ainoastaan sitoutuneessa suhteessa toiseen ihmiseen. Tällöin sitoutuminen läheiseen suhteeseen merkitsee samalla sitoutumista oman itsen kohtaamiseen uudella tavalla ja myös mahdollisuutta esiin nousevien teemojen työstämiseen, kasvuun ja kehitykseen.
Itsenäistymisen aikana ruusunpunaiset sävyt saattavat vaihtua tummanpuhuviksi. Ne puolet, joita ei ole voinut hyväksyä itsessään, voidaan heijastaa toiseen ja taistella niitä vastaan toisessa. Kun rakastumisvaihe edusti läheisyyttä ja yhteenkuulumista, itsenäistymisvaihe edustaa erillisyyttä, tilaa itselle tärkeille asioille. Tässä vaiheessa tuntuu syntyvän taistelua näennäisesti vähäpätöisistä asioista. Pahimmillaan joudutaan jumiutuneeseen suhteeseen, jota hallitsee epätoivoinen taistelu. Tähän olemassaolon taisteluun ei aina näytä löytyvän ratkaisua ja lopputuloksena voi olla pysyvä katkeruus, eläminen suhteessa, jossa on tunnetasolla erottu toisistaan, tai sitten suhteen päättyminen.
Jumiutuneen tilanteen olennainen kysymys on siinä, mikä on kummankin elämän unelma, joka näyttäisi olevan uhattuna. Kysymys on siitä, mitkä ovat riidan alla olevat todelliset kysymykset. Taustalla oleva kysymys voi kuulua ”onko tässäkään suhteessa tilaa minun tärkeille asioilleni”. Tässä tilanteessa voi kumppanilleen esittää kysymykset: ”Mikä on sinun elämäsi unelma?” ja ”Mikä on unelman takana oleva tarina?” Miksi juuri tietyt teemat ovat elintärkeitä, mitä asioita ne symbolisoivat toiselle? Tilanteessa ei todellisuudessa olekaan kysymys esiin tulevasta riidan aiheesta, vaan siitä, mitkä ovat riidan takana olevat todelliset kysymykset.
Otetaan esimerkki: Toinen on järjestyksen ihminen, toinen ei. Kynnyskysymykseksi voi nousta siisteys ja järjestys yhteisessä kodissa. Järjestyksen ihmisen taustaan voisi liittyä vaikkapa oma kasvuperhe, jossa vanhempien mielenterveys- tai alkoholiongelmat näkyivät kodin kaaoksena. Kumppanin vähäinen kiinnostus kodin siistinä pitämiseen voi nostaa esiin omat lapsuuden ahdistavat mielikuvat turvattomasta kodista, masennuksesta ja yksinäisyydestä, ”en olekaan päässyt pois lapsuuden kauhuista”. Jos toisen lapsuuden koti edusti toista ääripäätä: steriili koti, jossa olennaista oli toimia ulkonaisesti sääntöjen mukaan, mutta sisäinen turvallisuus ja läheisyys puuttui, kumppanin siisteyden vaateet merkitsevät palaamista lapsuuden ahdistavaan jäykkyyteen. Niin kauan kuin ei löydy ymmärrystä siitä, mitä tietyn asian takana olevat seikat merkitsevät, jäädään taistelemaan vääristä asioista. Mutta koska nämä asiat symbolisella tasolla merkitsevät joitain elämää suurempia asioita omassa elämässä, niistä ei voi antaa periksi, vaikka ei olisikaan itse tietoinen siitä, mitkä alla olevat teemat ovat.
Kun kysymme toiselta, mitä nämä asiat merkitsevät hänelle, on mahdollista edetä kohtamaan toisen ja omaa elämän unelmaa. Jos autat toista saavuttamaan oman elämänsä unelman, se luo pohjaa hyvän läheisyyden syntymiselle parisuhteessa.
Miksi me sitten ”valitsemme väärin”, miksi siisteyttä kaipaava ihminen ei valitse siistiä kumppania? Yksi näkökulma on siinä, että vain tämän näennäisen ”väärän” valinnan kautta jokin omaan elämään liittyvä keskeinen teema voidaan kohdata. Ja tärkein asia on siinä, että sitä kautta on mahdollista kohdata jokin puoli itsestä, jonka on joutunut omassa itsessään ja elämässään panemaan sivuun. Jos on joutunut panemaan itsessään olleen pienen lapsen surun sivuun jotta pärjäisi maailmassa, niin tämän osan jälleen löytäminen on kuin kadonneen lapsen löytyminen. Ja näin tämä niin sanottu ”väärä valinta” onkin oikea valinta, koska juuri sitä on mahdollisuus siihen kasvuun ja eheytymiseen, johon sitoutuminen parisuhteeseen voi antaa.
Valitessamme tietyn kumppanin me samalla valitsemme tietyn sarjan ongelmia, joista osa voi olla ”ikuisuusongelmia” ja osa voi olla ratkaistavissa. Ongelmat ovat osa jokaista parisuhdetta ja jokaisella ihmisellä on jokin sarja ongelmia parisuhteessaan riippumatta siitä, kenet hän valitsee. Jussi meni naimisiin Liisan kanssa, mutta häntä ärsytti, kun Liisa jo häissä keskittyi Jussin mielestä liikaa muihin ja Jussi koki jäävänsä yksin. Mutta jos Jussi olisi mennyt naimisiin Leena kanssa, he olisivat saaneet riidan aikaan jo siinä vaiheessa, kun he vasta valmistautuvat lähtöön, koska Jussi on aina myöhässä joka paikasta. Jos Jussi olisi valinnut Leilan, heille olisi tullut riita siitä, että Leilan mielestä Jussi antaa äitinsä vaikuttaa liikaa häiden suunnitteluun. Jos Jussi olisi valinnut Lotan, Jussi olisi aloittanut mykkäkoulun, koska hän olisi kokenut, että Lotta haluaa yksin päättää kaikesta.
Parin valintaan voi sisältyä aina jossain määrin tuttua ja toisaalta jotain erilaiselta tuntuvaa. Ja samoin parisuhteessa toisesta esiin nousevat puolet voivat olla osin tuttuja asioita ja osin uusia. Silti voi olla niinkin, että vaikka päälle päin näyttäisimme olevan kuin täysin erilaisia, pohjalla olevat ratkaistavat perusteemat voivat olla hyvin samantyyppisiä.
Itsenäistymisvaiheesta selviäminen näkyy siinä, että
syntyy uudella tasolla tapahtuva sitoutuminen parisuhteeseen, johon liittyy riittävää vastavuoroisuutta
molemmat tunnustavat toistensa arvon
molemmat voivat ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan ja ne tulevat riittävästi vastaanotetuksi ja ymmärretyksi
Jotta pystyisi neuvottelemaan omista tarpeistaan kumppanin kanssa on pystyttävä myös kontrolloimaan itseään ja lähestymään ristiriitaisia asioita asioina eikä liian tunnevaltaisesti. Rakkauden tunteista ei neuvotella. On kyettävä erottamaan neuvoteltavat ristiriitaisetkin asiat näistä tunteista.