En todellakaan tiedä mikä minua vaivaa ja toivon että joku muu tietäisi tai edes tuntisi jonkun joka on kokenut samaa ja ehkä selvinnytkin siitä.
Olen vetänyt itseni aivan piippuun aivan kaikilla elämän osa-alueilla. Tapasin noin neljä vuotta sitten miehen johon rakastuin äärettömän voimakkaasti, en edes uskaltanut nimetä tunnetta jota tunsin, se oli niin voimakas etten uskonut edes rakkauden riittävän kuvaamaan sitä mitä tunsin. Ihanuutta kesti muutaman kuukauden kunnes mieheni päätti perustaa yrityksen. Minä nuori ja hölmö tietysti lupauduin mukaan toimintaan auttamaan vaikeaa ja kituvaa alkutaivalta omalla työpanoksellani. Siinä jäi sitten koulut kesken ja töitä tehtiin niin että silmissä vilisi. Ensimmäiset vuodet mentiin miinuksella ja maailmankuva alkoi muuttumaan. Ihmiset joita olin pitänyt ystävinä kaikkosivat ja puukottivat selkään silloin kun oli muutenkin vaikeaa. Pahempaa oli miehelläni, muutamat tutut kääntyivät täysin häntä vastaan sotkien melkein koko yrityksen toiminnan perättömillä puheilla ja toimilla. Kaiken lisäksi kaikenlaista tahatonta ilkivaltaa alkoi esiintyä miestäni kohtaan, hänen henk.kohtaista sekä yrityksen omaisuuttaa tuhottiin, hänen kimppuunsa käytiin ja todella luulin että kuolemme vielä niihin kauheisiin epätoivon ja pelon kuukausiin. Koskaan mitään rahallista korvausta ei kuulunut vaikka asiat puitiin oikeussaleja myöten, tosin niin viiveellä ettei kukaan käräjäpäivänä enää edes muistanut mistä puhuttiin. Kaiken hirveyden jälkeen minä paloin loppuun. Energia loppui, virta ja mielenkiinto. En sitä itse tajunnut, mieheni ei huomannut. Elimme kuin sumussa, lopetin yhtydenpidon kaikkiin ystäviin, en edes uskaltanut vastata kun he soittivat, ajattelin ettei minulla ole mitään jaettavaa kenenkään kanssa. Tein töitä enemmän kuin jaksoin, itkin ja masennuin. Mieheni kanssa en pystynyt puhumaan mistään yöuupumukseen liityvästä asiasta koska hän oli tavallaan pomoni.
Firma lähti nousuun, ihmisiä alkoi pyörimään ympärillä. Jos silloin kun oli vaikeaa tuntui siltä että ihmiset puukottivat selkään, niin nyt ne vasta puukottivatkin kun alkoi näkymään että tulosta syntyy. Ihmisiä tippui elämästä pois kuin jääkiekkoilijalta hampaita ja aloin menttämän uskoni kaikkeen. En arvostanut enää mitään, en työtä enkä ihmissuhteita. Kaikki tuntui naurettavalta pelleilyltä, tyhjältä kuorelta vailla aitoa tarkoitusta. Pyrin tutustumaan uusiin ihmisiin ennakkoluulottomasti ja avoimesti, sellainenhan olin aina ollut, iloinen ja ystävällinen, herkkä ja haavoittuva, ajatteleva ja auttava. Tämä yhdistelmä johti siihen että minuun haluttiin tutustua, kuten vasta jälkeenpäin tajusin, hyötymistarkoituksessa. Minua pyydettiin mukaan juttuihin, joissa ryhmän ja enemmistön voimalla jyrättiin ylitseni kun selvisi ettei minusta olisikaan oletettua rahallista hyötyä. Minut hylättiin ja sysättiin syrjään ihmisenä. En merkinnyt mitään, olin vain rikkaan miehen lellitty avovaimo koreissa kulisseissaan. Todellisuudessa olin varmasti rahallisesti huonommassa asemassa kuin "kiusaajani" lopetettuani työnteon ja yritettyä parannella itseäni vain huiman opintotuen turvin. Olisin tarvinnut ystäviä ja olkapäitä enemmän kuin koskaan mutta sain vain puukkoja niskaan, kun kaikki luulivat minun elävän samppanjavirrassa, setelien kahinassa, loistavassa massimaailmassa. Miten väärässä ne olivatkaan!
Ystävyys sai sanana tyhjän kaiun kun kaksi tärkeää ja läheistä opiskeluaikaista ystävääni hylkäsivät minut. Raha kai siinäkin oli syynä. Kateus. Viha. Usko. Väärä Usko. Vaivuin syvemmälle epäuskoiseen maailmaani, yritin näyttää iloista kuorta ja olla kuin minuun ei koskisi. Kaiken alla alkoi kyteä viha jokaista uutta ihmistä kohtaan, mitä sinäkin minusta haluat?
Enää en jaksa edes hymyillä. Harvat asiat jopa naurattavat, uusien ihmisten kanssa jaksan hädintuskin keskustella syvemmin, paitsi opiskelemani alan ammatillisista asioista. Kyllä, onneksi sain järjen päähäni ja palasin koulunpenkille saadakseni jotain omaa, jotain mitä tehdä, millä päteä. Tiedoilla ja Taidoillani, ei uskomuksilla. Uudet ihmiset ärsyttävät. Kun he tulevat lähelle, tuntuu että tukehdun, ilma loppuu on pakko päästä pois. Sydän hakkaa ja puhun nopeasti, katkonaisesti, hymyillen väkinäisesti, tukahdutetusti. Ketään en päästä lähelle. Toimin kaikissa ihmissuhteissani MINIMAL LOSS-periaatteella, mitä vähemmän menetettävää sen parempi. Ajattelen ihmisistä pahoja asioita, arvostelen heidän älykkyyttään ja tapaa toimia ja puhua koska oletan että he tekevät kuitenkin niin minusta. En kestä kysymyksiä miehestäni, hänen yrityksestään tai mistään rahaan liittyvästä. Mieheni työpaikalla tunnen oloni todella epämiellytäväksi ihmisten katseista, vaikka tiedän suurimman osan olevan täysin tahattomia. En vain enää kestä mitään! kaikkein pahinta on small talk jota kerta kaikkiaan vihaan. Menen melkein paniikkiin jonkun lähestyessä minua, ajattelen että älä jumalauta tule sanomaan sanaakaan mulle. En tiedä mistä tämä vihamielisyys johtuu. Joskus jopa näytän sen ulospäin ettei keskustelu kiinnosta ja tunnen itseni aivan idiootiksi ja ajattelen että se on ihan oikein sille keskustelukumppanilleni että pitää minua kamalana, ajatteleepahan kerrankin jotain muuta kun rahaa! Koen etten kiinny ihmisiin jos selitän itselleni miksi he eivät ole sopivia ystävikseni, ja kuitenkinhan he haluavat minusta jotain muuta kuin aitoa ystävyyttäni, sitä rahaa jota he luulevat olevan, mutta jota minulla ei todellakaan ole!
En tiedä, voisin kirjoittaa loputtomiin. Olen 25-vuotias ja todella pettynyt tähän maailmaan. Missä on usko ja toivo joiden ei pitäisi koskaan kuolla. Niin kauan kun on uskoa, on elämää. Mitä se siis kertoo minusta?
Olen vetänyt itseni aivan piippuun aivan kaikilla elämän osa-alueilla. Tapasin noin neljä vuotta sitten miehen johon rakastuin äärettömän voimakkaasti, en edes uskaltanut nimetä tunnetta jota tunsin, se oli niin voimakas etten uskonut edes rakkauden riittävän kuvaamaan sitä mitä tunsin. Ihanuutta kesti muutaman kuukauden kunnes mieheni päätti perustaa yrityksen. Minä nuori ja hölmö tietysti lupauduin mukaan toimintaan auttamaan vaikeaa ja kituvaa alkutaivalta omalla työpanoksellani. Siinä jäi sitten koulut kesken ja töitä tehtiin niin että silmissä vilisi. Ensimmäiset vuodet mentiin miinuksella ja maailmankuva alkoi muuttumaan. Ihmiset joita olin pitänyt ystävinä kaikkosivat ja puukottivat selkään silloin kun oli muutenkin vaikeaa. Pahempaa oli miehelläni, muutamat tutut kääntyivät täysin häntä vastaan sotkien melkein koko yrityksen toiminnan perättömillä puheilla ja toimilla. Kaiken lisäksi kaikenlaista tahatonta ilkivaltaa alkoi esiintyä miestäni kohtaan, hänen henk.kohtaista sekä yrityksen omaisuuttaa tuhottiin, hänen kimppuunsa käytiin ja todella luulin että kuolemme vielä niihin kauheisiin epätoivon ja pelon kuukausiin. Koskaan mitään rahallista korvausta ei kuulunut vaikka asiat puitiin oikeussaleja myöten, tosin niin viiveellä ettei kukaan käräjäpäivänä enää edes muistanut mistä puhuttiin. Kaiken hirveyden jälkeen minä paloin loppuun. Energia loppui, virta ja mielenkiinto. En sitä itse tajunnut, mieheni ei huomannut. Elimme kuin sumussa, lopetin yhtydenpidon kaikkiin ystäviin, en edes uskaltanut vastata kun he soittivat, ajattelin ettei minulla ole mitään jaettavaa kenenkään kanssa. Tein töitä enemmän kuin jaksoin, itkin ja masennuin. Mieheni kanssa en pystynyt puhumaan mistään yöuupumukseen liityvästä asiasta koska hän oli tavallaan pomoni.
Firma lähti nousuun, ihmisiä alkoi pyörimään ympärillä. Jos silloin kun oli vaikeaa tuntui siltä että ihmiset puukottivat selkään, niin nyt ne vasta puukottivatkin kun alkoi näkymään että tulosta syntyy. Ihmisiä tippui elämästä pois kuin jääkiekkoilijalta hampaita ja aloin menttämän uskoni kaikkeen. En arvostanut enää mitään, en työtä enkä ihmissuhteita. Kaikki tuntui naurettavalta pelleilyltä, tyhjältä kuorelta vailla aitoa tarkoitusta. Pyrin tutustumaan uusiin ihmisiin ennakkoluulottomasti ja avoimesti, sellainenhan olin aina ollut, iloinen ja ystävällinen, herkkä ja haavoittuva, ajatteleva ja auttava. Tämä yhdistelmä johti siihen että minuun haluttiin tutustua, kuten vasta jälkeenpäin tajusin, hyötymistarkoituksessa. Minua pyydettiin mukaan juttuihin, joissa ryhmän ja enemmistön voimalla jyrättiin ylitseni kun selvisi ettei minusta olisikaan oletettua rahallista hyötyä. Minut hylättiin ja sysättiin syrjään ihmisenä. En merkinnyt mitään, olin vain rikkaan miehen lellitty avovaimo koreissa kulisseissaan. Todellisuudessa olin varmasti rahallisesti huonommassa asemassa kuin "kiusaajani" lopetettuani työnteon ja yritettyä parannella itseäni vain huiman opintotuen turvin. Olisin tarvinnut ystäviä ja olkapäitä enemmän kuin koskaan mutta sain vain puukkoja niskaan, kun kaikki luulivat minun elävän samppanjavirrassa, setelien kahinassa, loistavassa massimaailmassa. Miten väärässä ne olivatkaan!
Ystävyys sai sanana tyhjän kaiun kun kaksi tärkeää ja läheistä opiskeluaikaista ystävääni hylkäsivät minut. Raha kai siinäkin oli syynä. Kateus. Viha. Usko. Väärä Usko. Vaivuin syvemmälle epäuskoiseen maailmaani, yritin näyttää iloista kuorta ja olla kuin minuun ei koskisi. Kaiken alla alkoi kyteä viha jokaista uutta ihmistä kohtaan, mitä sinäkin minusta haluat?
Enää en jaksa edes hymyillä. Harvat asiat jopa naurattavat, uusien ihmisten kanssa jaksan hädintuskin keskustella syvemmin, paitsi opiskelemani alan ammatillisista asioista. Kyllä, onneksi sain järjen päähäni ja palasin koulunpenkille saadakseni jotain omaa, jotain mitä tehdä, millä päteä. Tiedoilla ja Taidoillani, ei uskomuksilla. Uudet ihmiset ärsyttävät. Kun he tulevat lähelle, tuntuu että tukehdun, ilma loppuu on pakko päästä pois. Sydän hakkaa ja puhun nopeasti, katkonaisesti, hymyillen väkinäisesti, tukahdutetusti. Ketään en päästä lähelle. Toimin kaikissa ihmissuhteissani MINIMAL LOSS-periaatteella, mitä vähemmän menetettävää sen parempi. Ajattelen ihmisistä pahoja asioita, arvostelen heidän älykkyyttään ja tapaa toimia ja puhua koska oletan että he tekevät kuitenkin niin minusta. En kestä kysymyksiä miehestäni, hänen yrityksestään tai mistään rahaan liittyvästä. Mieheni työpaikalla tunnen oloni todella epämiellytäväksi ihmisten katseista, vaikka tiedän suurimman osan olevan täysin tahattomia. En vain enää kestä mitään! kaikkein pahinta on small talk jota kerta kaikkiaan vihaan. Menen melkein paniikkiin jonkun lähestyessä minua, ajattelen että älä jumalauta tule sanomaan sanaakaan mulle. En tiedä mistä tämä vihamielisyys johtuu. Joskus jopa näytän sen ulospäin ettei keskustelu kiinnosta ja tunnen itseni aivan idiootiksi ja ajattelen että se on ihan oikein sille keskustelukumppanilleni että pitää minua kamalana, ajatteleepahan kerrankin jotain muuta kun rahaa! Koen etten kiinny ihmisiin jos selitän itselleni miksi he eivät ole sopivia ystävikseni, ja kuitenkinhan he haluavat minusta jotain muuta kuin aitoa ystävyyttäni, sitä rahaa jota he luulevat olevan, mutta jota minulla ei todellakaan ole!
En tiedä, voisin kirjoittaa loputtomiin. Olen 25-vuotias ja todella pettynyt tähän maailmaan. Missä on usko ja toivo joiden ei pitäisi koskaan kuolla. Niin kauan kun on uskoa, on elämää. Mitä se siis kertoo minusta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Miten 15 vuotias poika voisi auttaa sua...
Ei mitenkään... Mutta sun juttus kosketti mua oikeasti..
En tiedä mitä sanoisin..
Yritä piristyä..
Minulla on vähän samanlaisia tuntemuksia ihmisistä kuin sinullakin mutta huomattavasti lievemmässä mittakaavassa.
Ensimmäinen kysymys, kun uusi ihminen lähestyy on , että mitä sinäkin minusta haluat. Siis mielessäni tietenkin. Ennen suhtauduin eri tavalla ihmisiin mutta muutamien tosi pahojen pettymyksien jälkeen olen sitten tämmöinen.
Olen yrittänyt jo monta vuotta palauttaa uskoani ihmisiin mutta aina tapahtuu lisää paskaa joka on vähitellen vienyt uskoni kokonaan.
Nykyään joutuu miettimään ihmisten tarkoitusperiä. Mitä sinä hyödyt minusta, mitä sinä haluat minulta? Luulen, että ihmiset ennen lähestyivät minua ihan eri syistä kuin nykyään ja nyt saan tosissani epäillä mitä joku minusta haluaa.
En tosiaan halua päästää elämääni ihmistä joka nykyisen elämäni takia haluaisi hyötyä minusta.
Niinpä olen tullut tulokseen, että parempi olla ilman ihmistä kuin ihmisen kanssa.
Kysyit mitä kirjoituksesi kertoo sinusta... se kertoo nuoren ihmisen totaalisen loppuunpalamisen.
Hoitokeinoksi ehdotan pidempää lomaa, jossakin missä et tunne ketään muita kuin mahdollisen matkakumppanisi. Saat lomalla perspektiiviä asioihin ja ihmisiin, huomaat, että ihmiset, jotka eivät tiedä sinusta ja tilanteestasi mitään, haluavat tutustua sinuun, vain uusiin ihmisiin tutustumisen ilosta ilman hyötymistarkoitusta. Kotiin palatessa olet ehkä saavuttanut hieman takaisin luottamustasi ihmisiin ja tarkoitusperiin, sekä huomaat, että toiset ehkä sittenkin haluavat sinusta ystävän, jota tuolla mielentilalla et kykene olemaan.
Toivon todella että sinulla on mahdollisuus ottaa etäisyyttä "omaan elämään", se on joskus pelastava tekijä ajatusten kaaoksessa.
Tilanteesi kuulostaa äärimmäisen kurjalta. Olet silti vielä vahvoilla: jaksat analysoida elämääsi, itseäsi ja ihmissuhteitasi.
Tuon erittäin suositeltavan irtioton lisäksi saattaisi pikku terapia olla hyödyksi. Syvältä suosta noustaan yleensä vain pitkäaikaisella työllä.
Terapioita on joka lähtöön, itse pidän ryhmäterapiaa toimivimpana. Kuulee hiukan muitakin näkökulmia. Anonyymit burnoutistit ;-)
Jos olet vielä opiskelija, ota ihmeessä selvää, tarjoaako opiskelijaterveydenhuolto terapiaryhmiä ja/tai yksilöterapiaa.
Ykkösenä kuitenkin tämä: paskastakin voi nousta ja vielä se hihitys sinustakin purkautuu.
Jaksuja sinulle!