Juuri kukaan ei sitä myönnä, mutta useimmille meistä se tulee jossain vaiheessa.
Tunnistatko ikäkriisin, edes jälkikäteen?
Milloin se tuli ja miten siitä selviää?
Tunnistatko ikäkriisin, edes jälkikäteen?
Milloin se tuli ja miten siitä selviää?
Ikäkriisi
la.ra
341986
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 19 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 34
Vanhimmat
ajankohta sille on kaikkein huonoin; Ja lähtee silloin kun se edessä luovuttaa. Itellä se oli 35-38 vuoden iässä. Olis pitänyt heittää heti pyyhe kehää:)
kiitos vinkistä! Täytyy muista kun... tai siis JOS tilanne osuu kerran kohdalle.
miettinyt ja odotellut ikäkriisejä. 3kympin kriisiä mulla ei näkynyt tai se peittyi siihen miehen kriisiin ja eroon. Olen kyllä miettinyt ettei mulle välttämättä niitä niin tulekkaan. Olen ensinnäkin realisti ja toiseksi täysin pms-free eli mua ei paljoa hormonit heittele minnekkään, sekin voi vaikuttaa.
Veikkaisin, että siitä selviää parhaiten realistisesti järkeilemällä.
Eisemtn, en mä valita. Aina parempi jos saa tasaisella mielellä kulkea :D
Näin neljänkybän korvilla pukkaa päälle jonkinlaista kriisiä. Aikaisemmin en sellaista ole kyllä havainnut.
sanoi, et ihmiset ei tiiä ikäkriiseistä mittee ennen kuin on vähintään 50 mittarissa - kun huomaa, et oma keho ei pelaakaan enää entiseen malliin, pelot lisääntyvät ja ruoka putoaa rinnuksille, koska jopa suupielet löystyvät.
Ko. mittarin mukaan mulla ei ole siis ollut ikäkriisejä - enkä mä kyllä ole mitään huomannutkaan.
Mä luulen, et siitä selviää samoin kuin kaikesta muustakin ei omissa käsissä olevasta - hyväksymällä.
ootan sitä päivää, että suupielet alkaa falskata ...
Mutta joo, olen 48-v ja mun toinen kymppikriisi on selvästi iskenyt - huomaahan sen jo mun nimimerkistä. Mulla oli pieni 20-kriisi nuorena miehenä, myöhemmin ne sanoivat sitä murrosiäksi. 30 ja 40 kriisit mä jätin väliin ihan vauhdin hurmassa. Tää 50 alkaa kuitenkin jotenki ahistaa - olen alkanut epäillä, että tuolla jossain on kersoja, jotka yrittää ottaa mun paikan maailman kunkkuna.
Pakko myöntää, että samalla kun saa olevinaan perspektiiviä suuriin kaariin, pienten asioiden hallinta katoaa - niinkuin ton pikkuveljen...
Mulla se iski just kolmekymppisenä. Hirveesti ajatuksia päässä, että voi kun sen ja sen asian voisi vielä tehdä toisin. Tai olisi siis silloin tehnyt eri tavalla.
koskaan ollut ikäkriisejä. Muita kriisejä on ollut kylläkin.
Vanhenemisesta: odotan suorastaan aikaa, jolloin olen mummo ja voin näyttää mummolta, suloiselta mummolta. :)
viidentoista vanhana oli kauhee kriisi, poikuudesta piti päästä kiivaasti eroon.
No siitä vaivasta yksi naisenalku päästi mut ja se jäi taakse.
Katotaas mikä seuraavaksi iskee.
tossa 35-40 vuotiaana, pistin koko elämäni uusiksi, lopetin huonon parisuhteen alkoholistin kanssa, lähdin opiskelemaan. Ja kaikkea sellaista
tuntui, että "kaikki mulle heti tänne nyt" ja kiire oli kamala. Tai ei kiire vaan pikemminkin paniikki siitä, että muka_pitäisi_kiirehtiä.
Nyt viimeiset pari vuotta olen ajatellut miten mahtavaa on lähestyä neljääkymppiä ja etten enää ole parikymppinen. Elämästä nauttii vuosi vuodelta enemmän. Eli ei ikäkriisiä tässä vaiheessa.
Ikäkriisithän on seurausta epärealistisista haaveista / suunnitelmista / tavoitteista.
Kun tekee vähän enemmän kuin on koskaan suunnitellutkaan tekevänsä niin ei tarvitse vuosikymmenten täyttyessä tehdä tekemättömistä asioista itselleen kriisiä.
Mutta en sitten tiedä.. Ei tämä taida liittyä niinkään ikään vaan enemmänkin opiskelujen loppumiseen, työelämään siirtymiseen ja itsekseen asumiseen...
Toisaalta kamalaa, toisaalta aivan loistavaa.
Muistan ikuisesti sen tunteen kun muutin opiskelujen vuoksi vieraalle paikkakunnalle, pyöräilin kaatosateessa (eksyin tietty ja poljin varmaan tunnin vartin matkaa) mukanani pari vaatekassia määränpäänä ihana opiskelijakämppä jossa ei ollut suunnilleen muuta kuin nariseva laverisänky. Perille päästyäni pääsi itku mutta äkkiä se ahdistus sitten helpotti :)
Näin ulkopuolisena tuo tarinasi nauratti =).
Hattua nostan kaikille niille jotka muuttavat täysin vieraalle paikkakunnalle tuntematta sieltä juuri ketään. Varmasti kasvattavaa.
Kyllä mua itseänikin se nyt naurattaa, oon mä mahtanu olla näky raijatessani kahta urheilukassia ja reppua pyörän kanssa kaatosateessa mutta silloin ei kauheasti naurattanut. Onneks se olo meni nopeasti ohi ja jo seuraavana päivänä koulussa tapasi muita kohtalotovereita ja siitä se rattoisa opiskelijaelämä sitten lähti sujumaan :)
oli kesällä, mutta se meni onneksi ohi jo.
Ei ehkä liittynyt niinkään ikään vaan siihen että erosin pitkäaikaisesta poikaystävästä ja muutin itsekseni.
Samaan aikaan mutsi toivo lapsenlapsia ja isosysterikin selitti kuinka sillä oli jo kaksi lasta ja oli naimisissa mun ikäisenä.
Vähemmästäkin alkoi tuntee itsensä liian vanhaksi eroamaan (huom. olen 22v). Lapsenteko haluja ei multa vielä löydy ja nyt sen on muutkin jo tajunneet (tai sit ne lopetti ku ei oo enää sitä miestä). Katsotaan uudestaan sit ehkä 10-15v päästä, nyt pitää sinkkuilla =)
"Vähemmästäkin alkoi tuntee itsensä liian vanhaksi eroamaan (huom. olen 22v)."
Jepjep.
oikeesti. jos joku koko ajan jankuttaa että oot jo noin vanha, tee lapsia. väkisinkin nuoresta alkaa tuntuu vanhalle. oon herkkä.
täynnä alle kolmekymppisiä yksinhuoltajanaisia, jotka valittavat elämän epäoikeudenmukaisuutta kun eivät pysty antamaan itselleen anteeksi teininä tekemiään virheitä vaan syyttävät a) miestä b) sukulaisten tai c) yhteiskunnan painostusta. Onneksi sinä sentään käytit järkeäsi.
etenkin sukulaisten paine tälläsessä asiassa voi olla aika kova. Eihän ne ymmärrä että jos on itsellä ihan elämä kesken vielä, ei silloin voi alkaa lapsia miettimään.
En kyllä väitä että kaikilla olis näin, systerikin on nyt 31v ja sillä on kaksi isoa lasta ja sama mies vielä. Sillä on nyt aikaa matkustella ja tehdä vaikka mitä, lasten kanssa ja ilman. Se ei oo varmasti ikinä katunu ratkaisuaan perustaa perhe jo nuorena. Mulle se ei vaan sovi. Sitä ehtii sitten myöhemminkin.
keskustelupalstalla on mukava maleksia ja tuntea itsensä nuoreksi =) eikö?
"Mulle se ei vaan sovi."
Olen myös saanut kuunnella vaikka minkälaista vihjailevaa painostusta omalta äidiltäni, mutta en ole suostunut tekemään sellaista mitä en ole kokenut sopivaksi itselleni. Ikää on reilusti yli kolmenkymmenen enkä vieläkään koe olevani valmis tai edes halukas luopumaan ns vapaudestani. Jos se päivä koittaa, että olen valmis ajatukselle lapsesta ja elämäntilanne on sopiva sitten ok. Mutta me olemme kaikki erilaisia eikä kukaan muu voi sanoa mikä sinulle on parasta tai mitä sinun pitäisi tehdä. Sen tietää vain itse..ja joskus vaikka tuntuu ettei tietäisi itsekään myöhemmin oivaltaa tehneensä oikein. :) Ja sinulla on koko elämä vasta edessä!
Näin on =)
":) Ja sinulla on koko elämä vasta edessä! "
Näin on!
Se että sen tajusi vaan kesti hetken, sitä aikaa kutsun kriisiksi... =)
reilu parikymppisenä, että tärkeintä on nauttia siitä hetkestä eikä niin kovasti kiirehtiä elämää läpi ja käyttää aikaansa siihen, että murehtii olevansa "ikäloppu" kohta ja elämä ohitse :)
Vasta nyt ymmärrän kuinka nuori silloin olinkaan ja kuinka nuori olen edelleen! Totuus on, että tämänikäisenä elämä maistuu koko ajan paremmalta, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Kaikesta kokemastaan oppii ja jos ei opi tekee samat virheet uudelleen kunnes oppii, kantapään kautta.
Ihmissuhteista..kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu kestämään läpi elämän, mutta kaikilla tapaamillamme ihmisillä on jokin merkitys elämässämme, jokainen ottamamme askel johtaa johonkin, se itse merkitys saattaa paljastua sinulle vasta vuosienkin päästä. Ja yksi asia minkä olen huomannut, niin klisee kuin se onkin - elämä ei koskaan lakkaa yllättämästä.
mutta en mä silti halua tulla vanhaksi. Sen "vanhan" ikäraja vaan menee kokoajan ylöspäin =).
Tätä mun kesäistä kriisiä ei helpottanu sekään että kaksi parasta kaveria ilmoitti menevänsä ensi kesänä naimisiin. Kaikki jäi odottamaan mun ilmoitusta ja mitä S-H ilmoittikaan: ero! =)
Kaiken lisäksi kaikki ympärillä lisääntyy ja kun vielä yrittää soittaa vanhalle, unohtuneelle kaverille, niin eiköhän sekin ole saamassa vauvaa... plääh. Ei tullu siitäkään baarikaveria mulle.
tulla vanhaksi..enkä aiokaan :) Tuo on niin totta mitä sanoit "vanhan" ikäraja vaan menee kokoajan ylöspäin, samaa olen joskus tarkoittanut sanomalla, että mitä enemmän ikää tulee lisää sitä nuoremmaksi itseni tunnen.
Baarikavereista, kuule niitä kavereitakin löytyy uusia, usko vaan. Pysyt vain avoimena uusille tuttavuuksille :)
pysytään me vaan nuorina! =)
On mulla noita baarikavereita, harmi vaan että unohtuneita kavereita ei muista ajoissa, vaan sitten vasta kun niillä ei enää olekaan aikaa muulle kun perheelle.
Onhan noita jos jonkinmoisia ainakin kriisiltä tuntuvia hetkiä ollut elämässä mutta en usko että ne on ikään sidottu. Tällä hetkellä on kai jonkinlainen minä-kriisi meneillään, jota kai vois kutsua myös kolmenkympin kriisiks vaikka mä en usko että mulla se liittyy mitenkään siihen että kokisin olevani "jo" kohta kolmekymmentä vaan enemmänki elämäntilanteeseen. Sitä en vielä tiedä miten tästä selviän, omasta mielestäni oon ainakin kohtuuhyvin selvinnyt tähän asti, ottamalla päivän kerrallaan. Kerron sitten kun se on ohi että miten selvisin loppuun asti :)
Asia mietitytti siksi, että multa tivataan koko ajan, että onko kriisiä. Ja sitten muistutetaan kaikista niistä asioista, joiden takia mulla pitäisi olla kriisi. Ja sitten muistutetaan, ettei se ainakaan parempaan suuntaa muutu. Pöh. Mulla on jotenkin sellainen olo kuitenkin, että elämä muuttuu koko ajan vain paremmaksi.
Tässä on erinäisiä "vaiheita" ja kriisintynkiäkin ollut, mutta ikäkriisi mulla on yhden päivän ajan vuodessa, ja se mulle suotaakoon.
Mä luulen, että näitä juttuja voi kuitenkin loppupeleissä hallinnoida itse, ts. tarkkailla johtuuko kriisitunne siitä, mitä itse ajattelee vai mitä tuntee ympäristön odottavan jne.
Onneksi mun äitini pitää mummokuumeensa omana tietonaan ja purkaa sitä miehensä lapsenlapsiin ja isän mielestä "siihen herkkuun kerkiää kyllä" (oli se herkku sitten mitä tahansa).
Mie haluun harrikan!
Kyllä kai jonki sortin aikuistumis kriisikin oli, mut onneks se meni jo ohi, siis se aikuistuminen. Eikä se enää hankaloita elämää
kertonutkin monesti.
Mulla pamahti karsee kriisi 27, joku tommonen kolmenkympin kohtaus, että apua kuka mä oon, mistä mä tuun, mihin mä meen. Mä oon kohta kolkyt ja elämä takana ja hitsi mä katoin joka aamu peilii ja tutkin mahdolliset rypyt naamasta ja kun ei ollut kuvittelin niitä ja ostin törkeen hintasia ryppyvoiteita yn.muuta. Sitä kesti ja kesti, kunnes 29-v. täytti ja lopulta kolkyt, nii eipä tunnu enää miltään ja kaikki viel edessä päin.
Ei sitä silloin silleen tiedostanut: kauheen levoton ja ahdistunut sisäisesti oli ja siitä selvis lopulta sillä, kun puolisen vuotta veti viinaa, melkein joka päivä, nii lopulta tajus, että mä en jaksa enää renttuilla. Tuttavat kelas vaa et toi on jotain teiniäitiyden aiheuttamaa psykologista kilarointia ja katso sivusta tokeneekohan itse vai laitetaako hoitoon. Tulipahan kokeiltuu tuommoinen dokaus/biletysvaihekin ja lasten kannalta taas *ittu mutsist pamahti teini. Asia ei kyllä niin paha mitä ehkä kuulostaa, mut kuitenkin. Elämä on, enkä ainut joka sekoilee jossain elämän vaiheessa ;DD
"Tunnistatko ikäkriisin, edes jälkikäteen?"
En oo tunistanut, on ollu muita riisejä ja on tainnut toi ikäkriisi jäädä väliin... No se oon huomannu että on alkanut aattelee asioita hieman pidemmmällä aikavälillä... ja viikonloppuisin ei huvita vetää pitkänkaavan mukaan aamuun kuin mutama kerta korkeintaan vuodessa... ehkä mökillä... Se että on tullut ikää tuntuu ihan hyvältä...
"Milloin se tuli ja miten siitä selviää?"
En tiiä...luulisin et urheilemalla, harrastamalle, tekemällä lapsia...