Olen ihmetellyt omia tuntemuksiani, sillä ikävöin vieläkin entistä avomistäni, joka jätti minut yli vuosi sitten kurjimmalla mahdollisella tavalla. Seurustelimme 8,5 vuotta ja suurimman osan asuimme yhdessä.
Eron jälkeen aluksi olin vihainen ja vannoin ikuista katkeruutta häntä kohtaan. Selvisin pahimmasta kriisistä, toteutin haaveitani vapaana sinkkuna ja omasta mielestäni palauduin ihmeen pian balanssiin eron aiheuttamasta järkytyksestä. Vihantunteeni haalistui pikku hiljaa vuoden aikana, inhon tunne pettämisestä ja karusta jättämisestä unohtui taka-alalle.
Nyt muistelen turvallista kainaloa, mieheni tuoksua, mukavia hassutteluhetkiä sängyssä ennen nukkumaanmenoa...ja sitä ihanaa arkista kumppanuutta, jota jaoimme.
En ymmärrä nyt enää omia tuntemuksiani, sillä edelleen, vielä vuoden jälkeen, kaikkien tunteiden ja kokemusten jälkeen ikävöin häntä...välillä jopa niin, että haluaisin van itkeä hetken aikaa, puristaa tyynyä ja kuvotella, että hän olisi siinä. Sen sijaan, menen usein tupakalle, nielen kyyneleet ja ajattelen olevani täysi idiootti, kun tunnen näin. Miten ikinä voisin ihastua johonkin uuteen kumppaniin, jos en pysty olemaan ikävöimättä vanhaa kumppaniani?
Miten kauan teillä meni, että pääsitte eroon vanhasta suhteesta ja ikävän tunteistä eksää kohtaan? Haluaisin kuulla mielipiteitänne ja kommentteja, miten pääsisin eteenpäin elämässäni ja lakkaisin haikailemasta ja muistelemasta mennyttä elämää. En halua viettää loppuelämääni yksin, sillä mielestäni elämä on tarkoitettu jaettavaksi.
Eron jälkeen aluksi olin vihainen ja vannoin ikuista katkeruutta häntä kohtaan. Selvisin pahimmasta kriisistä, toteutin haaveitani vapaana sinkkuna ja omasta mielestäni palauduin ihmeen pian balanssiin eron aiheuttamasta järkytyksestä. Vihantunteeni haalistui pikku hiljaa vuoden aikana, inhon tunne pettämisestä ja karusta jättämisestä unohtui taka-alalle.
Nyt muistelen turvallista kainaloa, mieheni tuoksua, mukavia hassutteluhetkiä sängyssä ennen nukkumaanmenoa...ja sitä ihanaa arkista kumppanuutta, jota jaoimme.
En ymmärrä nyt enää omia tuntemuksiani, sillä edelleen, vielä vuoden jälkeen, kaikkien tunteiden ja kokemusten jälkeen ikävöin häntä...välillä jopa niin, että haluaisin van itkeä hetken aikaa, puristaa tyynyä ja kuvotella, että hän olisi siinä. Sen sijaan, menen usein tupakalle, nielen kyyneleet ja ajattelen olevani täysi idiootti, kun tunnen näin. Miten ikinä voisin ihastua johonkin uuteen kumppaniin, jos en pysty olemaan ikävöimättä vanhaa kumppaniani?
Miten kauan teillä meni, että pääsitte eroon vanhasta suhteesta ja ikävän tunteistä eksää kohtaan? Haluaisin kuulla mielipiteitänne ja kommentteja, miten pääsisin eteenpäin elämässäni ja lakkaisin haikailemasta ja muistelemasta mennyttä elämää. En halua viettää loppuelämääni yksin, sillä mielestäni elämä on tarkoitettu jaettavaksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En haluu mitenkään masentaa sua, mut jätin vaimoni helvetin raukkamaisesti kolmetoista vuotta sitte ja mulla on vieläkin ikävä häntä joka päivä ja on ollukki koko sen ajan mitä ollaan erossa oltu! Kaiken lisäksi ollaan hyvissä väleissä ja tosi usein tekemisissä ja jutuissa keskenämme muutenkin kuin tyttären takia, eikä se ainakaan helpota oloja, mut on parempi kuin typerä riidoissa oleminen. Tää maailma on ihme paikka, ei uskois kuin nuorena loppuelämän palikat on aseteltu, jos vaan ne silloin tajuais. Tää ei koske sua, mut ikinä ei kannatais jäädä väärästä kyydistä. Jos tunteet on näin vahvat tai niin vahvat ku sulla, niin ei niistä koskaan pääse. Täytyy vaan yrittää jatkaa elämää, tosin kyl ottaa aivoon ku kukaan, vaikka olis kuin hyvä tyyppi, ei oo lähellekään sitä ku pitäis. Ole tässä sit positiivinen...Kaikesta huolimatta, oikein hyvää jatkoa sulle, mä koitan kans klaarata tavallani!
"Miten ikinä voisin ihastua johonkin uuteen kumppaniin, jos en pysty olemaan ikävöimättä vanhaa kumppaniani? "
Älä pelkää, ex kyllä haihtuu sillä sekunnilla päästä kun oikeasti ihastut.
Olipa kuin minun kynästä.
Pitkä 20-vuotinen suhde loppui vuosi sitten ex-vaimoni löydettyä yllättäen uuden miehen. Vaikeuksia oli kuten joka parisuhteessa ja päätimme kokeilla asumuseroa muutaman kuukauden ajan.
Muutama viikko asuttuamme erillään vaimoni kylmästi vaan ilmoitti löytäneensä uuden miehen jäätyään sitä ennen kiinni salasuhteestaan.
Se oli elämäni hirvittävin päivä:(
Ikävöin häntä suunnattomasti vieläkin, kaikesta huolimatta ja välillä tuntuu että en pääse tämän surun ja menetyksen yli en sitten millään.
Hän oli (todellinen) ensirakkauteni, ketään muuta en pystynyt rakastamaan yhtä paljon kuin häntä, en vain osannut näyttää tunteitani hänelle viimeisinä vuosina ja jouduin maksamaan kovan hinnan.
Nyt elelen yksin ja pelkään että en koskaan pysty enää luomaan uutta suhdetta. Baareista kyllä seuraa olisi tyrkyllä mutta yhdenillan/yön jutut ei ole minun juttuni.
Monet itkut olen yksinäisinä iltoina/öinä itkenyt ja kuvittelen hänet viereeni että saisin rutistaa häntä ja sanoa kuinka paljon häntä rakastan. Myös nykyisin olen alkanut näkemään hänestä yhä enemmän ja enemmän unia. Se vain pahentaa ikävääni ja tuskaani.
Olemme kohtalotovereita mutta elämän on jatkuttava. Tuntemukseni ovat täysin samanlaiset kuin sinulla mutta uskon että aika parantaa haavat.
Kaikkea hyvää elämääsi ja koita jaksaa!
Kuulostaa liiankin tutulta. Mieheni piti peliään ns. perhetutun kanssa ihan silmieni edessä, kunnes lähti ko. naisen matkaan. No, kun kaikki oli sitten eron jälkeen luvallista, niin se rupeskin vonkaamaan kotia päin. Ja petti sitten uutta muijaansa minun kanssa. Sitten se muutti uuden muijan luota pois (ei kuitenkaan meille takaisin) ja piti peliä mun kanssa, mutta ei aikaakaan, kun uusvanha muija oli taas kuvioissa... Oikea triangeli siis.
Mutta mitä minä tästä opin? En mitään. Ikävöin silti sitä paskapäätä. Olen säälittävä, tiedän.
Enkä vieläkää tiie mitkä on tunteet....???Verisesti loukattu....