Olemme olleet yhdessä puolitoista vuotta. Minä olen hyvin epävarma ihminen joka miettii tosi paljon kaikkia asioita ja vatvoo jokaista elämän päätöstä. Alku oli ihastumista ja intohimoa, mutta joskus aina mietin näinkö sen kuuluu mennä ja onko kaikki nyt hyvin. Noin vuoden jälkeen seksihalut alkoivat hiipua, ajattelin ensin että se on varmaan ihan normaalia suhteessa, enkä koe seksiä muutenkaan kauhean keskeisenä asiana elämässäni. Samalla jatkui tämä miettiminen ja asioiden vatvominen, huomasin "virheitä" miehestä, joku ele tai joku ilmiselvä juttu minkä hän sanoi alkoi ärsyttämään minua. Toisaalta kuitenkin nautin läheisyydestä ja meillä on useimmiten hyvä, hauska ja rauhallista olla yhdessä, luotamme toisiimme, nauramme ja meillä on samanlaiset tulevaisuudensuunnitelmat jne.
Nyt en tiedä mitä tehdä, pistin suhteemme tauolle koska en pysty enää vatvomaan sitä, onko meillä kaikki hyvin vai ei. Viime aikoina on ollut paljon riitoja, ehkä juuri siksi että tarkkailen häntä jatkuvasti ja mietin mitä minä nyt tarkalleen tunnen häntä kohtaan?? Mielestäni hän on ihana mies ja hyvännäköinen, mutta en osaa sanoa mitä tarkalleen tunnen, ja tämä ahdistaa niin. Halutkin ovat kateissa, en tiedä johtuuko hänestä vai vatvomisen aiheuttamasta stressistä. Tiedän ettei alkuhuuma kestä, mutta millaista on sitten sen jälkeen? Olenkohan vain ajatellut asiaa niin paljon, etten voi rentoutua ja rakastaa, vai mistä tiedän onko jokin tosiaan pielessä? Eroa olen miettinyt mutta se tuntuisi kamalalta, vai pelkäänkö vain? Haluan olla yhdessä mutta ajatteleminen vie kaikki voimat. Mies taas on varma että haluaa olla loppuelämän yhdessä, kärsii kamalasti tauosta... Mitä mieltä olette? Onko samantyyppisiä kokemuksia?
Nyt en tiedä mitä tehdä, pistin suhteemme tauolle koska en pysty enää vatvomaan sitä, onko meillä kaikki hyvin vai ei. Viime aikoina on ollut paljon riitoja, ehkä juuri siksi että tarkkailen häntä jatkuvasti ja mietin mitä minä nyt tarkalleen tunnen häntä kohtaan?? Mielestäni hän on ihana mies ja hyvännäköinen, mutta en osaa sanoa mitä tarkalleen tunnen, ja tämä ahdistaa niin. Halutkin ovat kateissa, en tiedä johtuuko hänestä vai vatvomisen aiheuttamasta stressistä. Tiedän ettei alkuhuuma kestä, mutta millaista on sitten sen jälkeen? Olenkohan vain ajatellut asiaa niin paljon, etten voi rentoutua ja rakastaa, vai mistä tiedän onko jokin tosiaan pielessä? Eroa olen miettinyt mutta se tuntuisi kamalalta, vai pelkäänkö vain? Haluan olla yhdessä mutta ajatteleminen vie kaikki voimat. Mies taas on varma että haluaa olla loppuelämän yhdessä, kärsii kamalasti tauosta... Mitä mieltä olette? Onko samantyyppisiä kokemuksia?
Vastaukset 11
Vanhimmat
jos osaa hiukan englantia..
Tässä Byron Katie auttaa ihmisä ymmärtämään heidän ajatustensa tuottaman tuskan. Jos tuon oivaltaa koko elämästä tulee paljon nautittavampaa...
http://www.youtube.com/watch?v=fpbKmAIC16s
http://www.youtube.com/watch?v=O_Tu1xr0-Lo
tunteista yms. OLI!, mutta ei enää kun erottiin tauon jälkeen. Ihan uskomattoman helpottunut olo nyt! Vatvoin myös kaikkia asioita ja puntaroin huonoja/hyviä puolia, mutta en oikeasti keksinyt mitään hyvää enää loppupeleissä. Meillä oli liian epätasaarvoinen suhde muutenkin. Huh, onneksi pääsin vihdoin irti.
tietysti on oikein erota jos on paljon huonoja puolia... Minä taas en keksi monta huonoa puolta paitsi se, etten tiedä tunnenko tarpeeksi. Mies on kaikin puolin ihannemies ja kohtelee minua kuin prinsessaa. Haluaisin jatkaa yhdessä mutta pelkään että kuitenkin pitäisi odottaa niitä supersuuria tunteita. Mutta mistä tiedän voinko analyyttisenä järki-ihmisenä sellaisia tunteakaan, jos tämä onkin sitä rakkautta minulle? Välillä ahdistaa kun pelkään niin, että jokin on vinossa, ja silloin on tietysti vaikea olla normaali ja rakastava, rupean vaan riitelemään ja ärsyynnyn kaikesta. Halutkin ovat hävinneet, en tiedä onko syy stressissä vai suhteessa.
Voin kääntää kaiken ihan miten vaan, toisaalta on niin, mutta toisaalta taas näin. Kunpa olisin sellainen ihminen, joka tietää aina mitä haluaa. Tämä epävarmuus piinaa minua...
Olet kuitenkin ollut ihastunut mieheen? Kun katsot häntä arkiaskareissa, tunnetko kiintymystä, läheisyyttä, halua olla hyvä toiselle, antaa hellyyttä? Onko teillä samankaltainen arvomaailma? En nyt siis tarkoita, että haluatte molemmat ok-talon ja lapsia, vaan puhun muistakin elämän arvoista? Onko mies sinulle läheinen, voitko kertoa hänelle kaiken ja päinvastoin?
Jokaisessa on ärsyttäviä piirteitä. Minuakin ärsyttää mieheni tyyli syödä, katsoa ylikeskittyneestä tv:tä tai tietokoneruutua niin että räjähtää keskeytyksestä, tapa puhua silloin kun haluaa jonkun oppivan jotain jne...Ja minussa vähintäänkin yhtä paljon ärsyttäviä asioita! Meissä kaikissa on. Niiden kanssa täytyy vaan elää. Eri asia on, jos sinua ärsyttää sellaiset asiat, mitkä ovat kiinteä osa sitä ihmistä, hnäen luonnettaan ja ajatusmaailmaansa. Esimerksiksi negatiivista asennetta ihmisessä on hyvin vaikea kitkeä pois. Jotkut ihmiset vain näkevät aina huonot puolet ensin, ja valittavat aina kaikesta. Omia asenteitaan ja arvojaan voi muuttaa vain haluamalla itse, tajuamalla asian itse, kasvamalla henkisesti elämän kokemuksien kautta. Jos toinen yrittää väkisin muuttaa, tilanne yleensä menee vain pahempaan suuntaan ja puolisot ajatuvat erilleen.
Oletko sinäkin saanut vaikutteita liikaa naistenlehdistä? Ei kukaan ihminen tässä maailmassa tunne rakkautta puolisoonsa kohtaan joka ikinen päivä. Aina on epävarmuuden päiviä elämän varrella. Jos haluat miehesti kanssa jatkaa (ja se on PÄÄTÖSkysymys, ei vain tunnekysymys!!!), sinun täytyy sulkea takaovi. Mieletön määrä suhteenne energiasta valuu hukkaan, jos olet joka toinen päivä lähdössä ja joka toinen päivä jäämässä. Se on kamalaa toiselle, se on kamalaa myös itsellesi. Aivan kuin pelkäisit ottaa elämäsi ohjakset käsiisi. Toisaalta haluat kontrolloida elämäsi suuntaa (mahdoton tehtävä), toisaalta haluat, että kaikki tapahtuisi itsestään ilman että sinun tarvitsee tehdä juurikaan töitä asian eteen. Mikään suhde ei toimi vain niin, että tässä nyt on hyvä olla ja näin se loppuelämä sitten sujuukin. Kaiken eteen on tehtävä töitä.
Jotkut ihmiset ovat aina epävarmoja. Minullakin on siihen taipumusta, mutta iän myötä olen alkanut tajuamaan, että suurin osa ongelmista on minun itseni aiheuttamia. Meillä menee miehen kanssa hyvin aina silloin, kun minä itse uskon myös meihin ja yritän todella tehdä suhteemme toimivaksi. Kun antaa hyvää, sitä myös saa. Vaikka ei aina tekisi mieli halata toista, en silti missään nimessä kieltäydy siitä. Vastavuoroisuus suhteessa on todella tärkeää. Seksin suhteen en sano, että sinun täytyy alkaa harrastamaan enemmän seksiä, mutta yritä ottaa huomioon myös miehesi. Joskus suostuminen seksiin, vaikka ei itseä niin paljon haluttaisi, onkin hyvä juttu. Parhaimmassa tapauksessa halut pompahtavat takaisin jo saman tien, ja ihmettelee miksei seksiä ole ollut enemmän kun se on niin ihanaa. Seksuaalisuuskin on paljon kiinni ihmisen asenteista. Et kai vaan käytä seksiä pelinappulana? Onko miehesi sanonut kärsivän nuivan seksielämänne takia. Jos seksi ei ole sinulle tärkeää, mutta miehellesi on, ongelmia seuraa ennen pitkää. Vaikka kaikki muu toimisi, seksuaalisuus on yksi vahvimpia luontaisominaisuuksiamme. Jos ne menevät pahasti ristiin, toinen tuntee aina jäävänsä isosta asiasta paitsi.
Ota itseäsi niskasta kiinni ja laakkaa ylianalysoimasta ja märehtimästä epävarmuudessa. Ihminen on epävarma niin kauan, kunnes päättää tehneensä ratkaisun. Jos olet sisimmissäsi onneton, tiedosta, mistä se johtuu. Voi hyvin olla, että mies ei kaikesta hyvyydestään huolimatta ole sinulle oikea. Kaikkea ei voi aina järjellä selittää. Päästä tällöin miehesi vapaaksi, jotta hänellä on mahdollisuus löytää itselleen puoliso, joka on varma tunteistaan ja joka on tehnyt päätöksen sitoutua mieheen. Tuollainen poukkoilu jättää helposti arpia psyykeeseen, älä tee sitä toiselle.
Kiva kun vastasit... Samanlainen arvomaailma ja toiveet elämästä, kaikesta puhutaan. Ärsyttävät asiat ovat tällaisia tyhmiä kuten hiuksien raapiminen, kertoo jotain minkä jo tiedän..ihan tyhmää siis. Eteenkin on ärsyttänyt viime aikoina kun kauheasti mietin suhdetta ja tarkkailen häntä. Vai mistä se nyt johtuu...ehkä me emme vain sovi yhteen kun hän ärsyttää minua? Kyllä seksiä harrastetaan, mutta halut eivät silti palaa, en syty juuri mistään (enää?). Miehelle tietysti tärkeämpää kuin minulle, (voisin varmaan elää koko elämäni ilman seksiä, en vain halua, en ikinä tunne että nyt kaipaan sitä) mutta hän sanoo ettei haluttomuuteni haittaa kunhan emme lopeta kokonaan.
Olen yrittänyt kysyä itseltäni ja kuunnella sisintäni, onko hän vain väärä mies, mutten tiedä. Voi olla, voi myös olla että ylireagoin ja ylianalysoin kaiken pilalle. Kun en osaa sanoa!!!:( Kiitän kommentista, hienoa kuulla etteivät kaikki ole sitä mieltä että jos kaikki ei tunnu hyvältä ja ei ole lapsia, niin kannattaa heti lähteä hakemaan uutta miestä, en nimittäin haluaisi...
Hienosti kirjoitettu. Tapasin itse 2 vuotta miehen joka oli aivan kaikkea sitä mitä olen aina kaivannut. Komea, älykäs, seksikäs, urheilullinen, aivan oikea käyttäyttyminen kaikissa tilanteissa, jopa rikaskin jne.
Tunsin kuitenkin koko ajan että jotain ei ollut kuten piti. Olin varma omista tunteistani, mutta pudolla tavalla epävarma hänestä ja suhteen tulevaisuudesta. Olin oikeassa, mies ei halunnut sitoutua, oikea luonne tuli esille vasta eron jälkeen. Hän olikin oikea pelkuri, pakeni vastuuta ja valehteli päästäkseen helpommalla. Parempi siis mies jolla on pieniä vikoja mutta jolla on sama arvomaailma ja joka on psyykkisesti kunnossa.
Niin minäkin olen ajatellut. Siis että sisimmässäni minä tiedän, haluanko olla tyttöystäväni kanssa vai en. Mutta koska se sisäinen tieto oikein ponnahtaa esiin? Haluaisin sen tapahtuvan nyt.
Nimittäin ainakin tällä hetkellä (ja 25 vuotta tätä ennen) tuntuu siltä, että en halua lapsia. Sen sijaan tyttöystäväni haluaisi niitä saada. Ei tosin vielä, mutta muutaman vuoden päästä. En haluaisi jatkaa suhdetta, jos se kuitenkin tulee päättymään tuon lapsiongelman takia.
Toiseksi olen seksuaalisesti todella paljon passiivisempi kuin tyttöystäväni. Tällä hetkellä en halua häntä ollenkaan, sillä en yksinkertaisesti jaksa nähdä vaivaa hänen tyydyttämisekseen, koska en itsekään saa mitään tyydytystä. Osittain haluttomuuteni johtuu stressistä, lievästä masentuneisuudestani ja siitä, että olen epävarma suhteeni toimivuudesta. Mutta olen myös alkanut miettiä, että tunnenko enää vetoa tyttöystävääni kohtaan. En esim. tunne mitään, kun näen hänet alastomana. Tai jos tunnenkin, niin kiinnitän vain lähinnä huomiota hänen lievään ylipainoon.
En osaa kuvitella elämää ilman tyttöystävääni, sillä hän on todella mukava ja meillä on hauskaa yhdessä. Meillä on samantyylisiä kiinnostuksenkohteita, mutta suuria erojakin löytyy: hän on sosiaalinen, minä taas välttelen sosiaalisia tilanteita; minä pidän järjestyksestä, häntä epäjärjestys ei haittaa; olen oppinut, että raha ei kasva puussa, mutta hänen mielestään tulevaisuus näyttää valoisalta, koska hänen vanhempansa auttavat häntä taloudellisesti jonnin verran jne. jne. Olenkin ajatellut, että kaikkeen tottuu: ensin ero vihlaisisi pahasti ja masentuisin varmastikin aika paljon, mutta toisaalta olen jo nyt masentunut, joten kyllähän siihen yksinäisyyteenkin tottuu. Kuulostaa surulliselta, mutta näin minä olen miettinyt.
näistä tunteista vielä sille toiselle osapuolelle? Tiedätkö ollenkaan, mitä mieltä hän on asiasta?
puhunut, mehän olimme tauolla koska en tiennyt mitä haluan, kyllä hän sen tiesi. Puhuimme heti alussa kun tuntui että epäröin tunteitani. Ei hän tietysti tästä pidä, eteenkin kun vain jatkan miettimistä ja epäröin. Hän haluaa jatkaa, haluaa yrittää, sanoo tekevänsä mitä vain.
Yritämme nyt tauon jälkeen taas, mutta NIIN vaikeaa on. Mietin tauon aikana eroa ja mitä voisin saada jos eramme, "ehkä löydän jonkun joka on tällainen ja tällainen", vaikken muita miehiä NYT halua katsoa. Ja sitten pitäisi yhtäkkiä yrittää tosissaan parantaa suhdetta. On vaikea jopa olla yhdessä, ei ole mitään sanottavaa, kun on koko päivän miettinyt pitäisikö erota vai ei, ja sitten istuu sen ihmisen kanssa illalla että jaa, no mitä sinä olet tänään tehnyt? Yhteys on niin kuin hävinnyt...en tiedä tuleeko se takaisin ajan myötä.
Mies tietää että mietin kaikkea liikaa enkä osaa päättää. Silti hän tietysti haluaa että tietäisin mitä haluan hänen suhteen. En tiedä mitä tehdä. Olen niin väsynyt, päivät menee itkien ja miettien. Välillä tuntuu että meillähän oli kaikki ihan ok, oli hyvä olla yhdessä vaikken ollut kauhean rakastunut/varma tunteistani. Mutta toisaalta tuntuu etten voi jatkaa epäröintiä, ei sellainen suhde ole hyvä missä etsii ja löytää toisessa virheitä ja ärsyntyy useammin kuin on onnnellinen. Menisin psykologille mutta ei ole varaa maksaa 100e tunnin juttelusta, tuskin hänkään osaa auttaa. En näe mitään ulospääsyä. Mitä teen???
Me ollaan oltu 3 vuotta yhdessä ja oon edelleenkin epävarma tunteistani. Tää on eka poikakaveri jonka kans seurustelen. Molemmat ollaan 19. Eli aloitettiin seurustelu aika nuorina. Tähän mun epävarmuuteen voi vaikuttaa se että mä haluaisin vielä kokea ja nähdä maailmaa, tietysti sitä voi nähdä ja kokea seurustellessaki mut ei se välttämättä oo sama asia. Kun seurustelee kaipaa sinkkuutta ja ne jotka on sinkkuja toivoo kovasti et löytäisivät seurustelukumppanin. Poikakaveri on taas et se on tyytyväinen näin niinkuin on, kuulema on jo kaikki mitä tarvitsee ja on hyvä näin. Mä olen monen monta kertaa miettinyt et pitäiskö erota, mutta siihen se on jäänytkin. En mä oo lähteny, enkä varmaan lähdekkään. En sitten tiiä enkä uskalla lähteä koska välitän ja (rakastan?) poikakaveriani. Sanon rakastan koska en voisi elää ilman häntä, välitän niin paljon. Hän on paras ystäväni. Tiedän että pitkästä suhteesta selviää ajan kanssa ja sitten joskus tapaa taas jonkun ihanan miehen. Mutta niitä ei voi verrata toisiinsa sillä kaikilla on hyvät ja huonto puolensa. Nyt vaan tuntuu vaikealta ajatella edes että elämässäni olisi joku toinen mies 3 vuoden päästä. Ehkä asia on niin sillä alitajnunnassani ajattelen että elämässäni vielä olisi muita miehiä. Mutta tässä suhteessa on hyvä olla. Ja jos on hyvä olla niin miks sitä lähtemään? Ja se on normaalia et sun vaiheessa seurustelua tunteet hiipuu, se on ku alkuhuuma häviää, jotkut eroaa ja jotkut voittavat tunteet ja jatkavat. Se on pieni kynnys eteenpäin, mä vaan oon jumittunu samaan kohtaan. Toisaalta, en mä koko aikaa ajattele eroa, menee monta kk vaikka puoli vuotta ennenku taas saan ero aiheet päähän. Nyt ne on taas noussu päähän ku oon täällä lueskellu juttuja, mut ei sais ottaa liikaa vaikutteita muilta. Nyt ahdistaa kun mä oon ollu se ekana joka suunittelee ihan kauheasti kaikenmaailman juttuja ja tietysti olen tämän 3 vuoden aikana ajatellu meidän tulevaisuutta. Eli et jossain vaiheessa kihlaudutaan, ja muutetaan yhteen ku mies pääsee intistä jne. Hankitaan saksanpaimekoira ja tollasta ollaan ajateltu. Nyt siis vaan ahdistaa se kun poikakaveri on nyt tullu asiaan mukaan, siis ennen oon ite vaan haaveillu mut hän ajattelee vakavissaan, ja me todennäköisesti muutetaan omistusasuntoon ensi vuonna. Ja kihloja hän miettii, ja on sanonut että kyllä se selviää.. Eli aikoo varmaan kosia sitten kun asutaan yhdessä. Noh, tätä mä oon aina halunnu ja tässä haaveillu mut nyt tulee tunne että mitä ihmettä nytkö jo, apua? Ja ennen suhteesa se olin mä joka olin tosi mustasukkanen mut nykyään se on muuttunu ihan päinvastaseks, eli poikakaveri on muuttunu sellaseks minkälainen mä olin alussa, suunnitteleva ja mustis. Ja mä taas välinpitämätön ja "kattoo nyt" meiningillä. Mä tahtoisin jatkaa mut hirvittää nää epävarmuuden tunteet =/ Ulkopuoliset varmaan kehoittavat eroa mut ei se niin helppoa olo.
Nostan vanhan ketjun ylös uudestaan. Aloitusviesti on juuri sitä mitä itse olen pohtinut. Sillä erotuksella, että yhdessä olo vaatisi minulta muuttoa pois kotikaupungistani. Tämä tuo pienen lisän, että johtuuko tunteiden epäily tästä muutoksesta.
On mielenkiintoista lukea muiden kokemuksista. Tai miten teillä jo kirjoittaneilla kävi.