Olen pariton vaikken haluaisi. Ei vain tule sellaista miestä vastaan, joka haluaisi jotain vakavaa. Surullista. Ystäviä minulla on, miespuolisiakin, mutta missä ovat miehet, jotka haluavat normaalin, pitkääaikaisen parisuhteen? Törmään vaan ukkomiehiin, joille sanon samantien kiitos ei. Tai sinkkumiehiin, jotka pyörittää naisia, ei halua sitoutua jne. Olen ihan hyvännäköinen nainen, ikää 37v., sopusuhtainen, töissä käyvä, elämän perusasiat kunnossa, normaalilla järjenjuoksulla varustettu nainen. Pärjäänhän yksinkin, mutta kun haluaisi jakaa nämä asiat ja tämän, joskus tylsänkin arjen, jonkun kanssa, ja olla välillä vaikka vähän heikko. Yleensä olen kyllä positiivinen ja nauravainen ihminen. Onko niin, ettei nykyajan ihmiset halua mitään mistään? Eletään vain minä-minä-elämää? Etsitään vaan uusia kokemuksia?
Pariton
Uneton
12950
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
että kun ei odota mitään niin voi yllättyä erittäin positiivisesti. Ei kukaan löydä kumppania ns. etsimällä, se sinun unelmien mies kyllä tulee vielä kohdalle, ihan sattumalta ja odottamatta :D näin ainakin kävi itselleni.
etsimättä, siis ollut vaan ja elänyt elämääni, jakaen sen ystävieni kanssa, ollut onnellinen siitä mitä on. Olen myös etsimällä etsinyt, yhtälailla tuloksetta. Tulee surullinen olo kun miettii, että yksinkö tämä polku on kuljettava? Vaikkakin rakkaat ystävät lähellä. Syliinkaipuu on välillä niin kova, että meinaa itku tulla. Yhden yön jutuista en lohtua hae.
Minulle sanoi pitkäaikainen viestituttu ja muutenkin tuttu (nainen 50 ), että ei viitsi alkaa kun haluaa olla sinkku ja tehdä mitä tykkää.
Miehiä saa kuulemma vaikka joka yöksi ..jos on tarve.
Myöhemmin sitten ehkä jonkun voisi OTTAA kun lapset (toinen jo aikuinen ja toinen parin vuoden päästä)ovat muuttaneet pois kotoa.
Kuule, minulla on eroni jälkeen ollut ihan sama ongelma...vastaan on tullut vain sitoutumiskammoisia ja psyykkisesti epästabiileita miehiä, joiden vuoksi olen saanut monta kyyneltä vuodattaa ja sydämen tuskaa kokea. Nyt minut löysi mies, joka on hänkin sitoutumiskammoinen ja se ongelma varjostaa suhdettamme jo nyt alkumetreillä. Toivon, että rakkaus joku päivä voittaa...Juttu on niin, että tässä iässä kaikki stabiilit miehet ovat naimisissa ja ne epästabiilit vapaana...
Tää on ihan normaalia. Ja meitä on paljon!
Voitais lähteä isommalla ryhmällä hakemaan miehiä Keski-Euroopasta. Tässä pieni vihje jollekin matkatoimistolle. Tehdään Venäjät.
Jätetään nämä meidän jämät tänne!
Oletko laittanut profiilin nettiin? Täällä ei kai saa mainostaa, mutta match.comista löytyy kuulemma enemmän tositarkoituksella-seuraa kuin suomi24:sta nykyään. Varmaan kun siinä on jokin maksu, että saa profiilin sinne. Monet tuttavani (ikäisesi, vanhemmat ja nuoremmat) ovat netistä löytäneet miehen, ei nyt välttämättä sen kliseisen Oikean, mutta vähintäänkin sopivan.
Tietenkään ei pidä olla onnettomassa suhteessa, mutta hirveän usein ongelmat lähtevät meistä itsestämme. Itse emme ole valmiita kompromisseihin, mutta kumppanin täytyy olla. Sinä olet ilmeisesti törmännyt sellaisiin valioyksilöihin, jotka ovat jääneet baanaalle rellestämään tai jotka eivät syystä tai toisesta kykene kunnon parisuhteeseen. Luulen, että baareista suuremmalla todennäköisyydellä löytää sellaisen, joka vastedeskin haluaa hillua baareissa tai tehdä jotain muuta kuin sitoutua.
Iänikuiset "pidä silmät auki kirjastossa" eivät todellakaan toimi, tarkoitus hyvä, käytäntö ei :)
Nettiin profiili, johon monipuolisesti kerrot itsestäsi ja myös mitä kumppaniltasi toivot. Ei vaatimuslistaa, ei katkeria sanoja, ja tähdennät vielä erikseen, ettet hae yhdenillanjuttuja tai mitään pelkkää tapailuseuraa. Kyllä Suomi on hyviä miehiä pullollaan, monille se aloitteen tekeminen on vaan aika vaikeaa. Mene sinä niitä miehiä vastaan, äläkä odota että "sellainen tulisi vastaan, joka haluaisi jotain vakavaa". Eivät ne ajatuksiasi lue.
ja käynytkin pari kertaa treffeillä. Ihan kivoja miehiä olleet. On vain jotenkin sellainen olo, että kyllä sen pitäisi vastaan kävellä ja haluaisinkin tutustua ns. normaali oloissa. Nuo nettitreffit ei siis ole ihan mun juttu. Olen kyllä sosiaalinen ihminen, en mikään tuppisuu siis, mutten myöskään mikään mahdoton höpöttäjä. Joidenkin kans tulee siis juttuun ja joidenkin kanssa ei. Hakusessa siis ihan normaali mies, joka on rehellinen ja luotettava. Sama onko tumma vai vaalea, ei mitään kriittisiä mittoja, eikä ulkonäkövaatimuksia. Tosin silmät ovat sielun peili. No, ei auta kuin jatkaa polkujen tallaamista ja ehkäpä joku eksyy polulleni :) Ei ole ihan pokkaa mennä kaupan kassajonossa pyytämään ketään kahville, saattaisivat pitää hulluna tai ainakin omituisena :) Harrastusten kauttakaan ei ole oikein tutustunut keneenkään. No, otsa kohti taivasta ja hymyä huuleen. Ei elämä ole hassumpaa näinkään, mutta olisi se vaan niin kiva käpertyä toisen kainaloon.
Mä erosin joku aika sitten monivuotisesta miehestäni. Oli pitkä ja komea, raitis, urheilullinen, työssäkäyvä, älykäs. Sellanen jota muutkin naiset katsoi.
Vaan eipä paljon käperrytty toistemme kainaloon, hyvä että viime aikoina puhuttiin.
Nyt sanoo kaverit ja tutut että mitä ihmettä sulle on tapahtunut, kun näytät niin onnelliselta ja kauniilta.
Eli summa summarum: ei se ole aina ole hyvä kaksinkaan. Eikä päälle päin pareista aina näy miten vaikeaa niillä on.
on hyvät ja huonot puolensa. Tiedän, että parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa. Siksihän olen yksin. En tyytynyt huonoon suhteseen, pettämiseen yms. Mutta kun kaipuu lähelle toista ihmistä on välillä niin suuri, että itkettää. Ja ihmettelen, että eikö ihmiset tänä päivänä osaa/halua päästää ketään elämäänsä jakamaan asioita, päästää ketään lähelleen. Pakkohan jossain on olla joku joka uskaltaa ja haluaa...
"Ihan kivoja miehiä olleet. On vain jotenkin sellainen olo, että kyllä sen pitäisi vastaan kävellä ja haluaisinkin tutustua ns. normaali oloissa."
Ongelma?? Suurin osa niistä nettitreffin kokeilijoista on samoja normaaleja, rehellisiä ja luotettavia miehiä, joita haet elämääsi. Tuo on taas median ja naistenlehtien luomaa kuvaa, että viulujen pitäisi vinkua taustalla, kun kaksi ihmistä kohtaavat sillalla joen yllä, he näkevät yksinäisyyden toisen silmistä, he näkevät toistensa sieluun ja heille valkenee räjähdysmäisellä tavalla: tässä on se ihminen jota olen ikäni etsinyt!! Hehh...HYVIN harvoin se menee noin. Livemaailmassa tavattukin on yleensä tavattu baarissa, keskustelu avattu jollain arkisella repliikillä: hei oisko sul tulta jne.
Minäkin tapasin mieheni netin kautta. Jos haluat olla tietämättä miehestä juuri etukäteen mitään, kannattaa tavata hänet mahdollisimman pian! Me juteltiin chatissa yksi ilta, mies oli todella suoran toiminnan mies. Kysyttiin toisiltamme mm. haluatko lapsia, käytkö baareissa, mitä harrastat, uskotko avioliittoon ja semmosia perustavalaatuisia kysymyksiä. Ei ollut todellakaan mitään sielujen sympatiaa!! :) Lopulta mies soitti minulle samana iltana ja kysyi että nähdäänkö huomenna. Se oli kummallekin eka nettitreffi, ja se tuntui ihan samalta kuin treffit livemaailmassa kohdatun kanssa. Sama jännitys, ehkä vielä enemmänkin!! Mentiin syömään, juteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Ei minulla ekalla kerralla ollut muunlaista oloa, että ihan kiva mies jne. Me vaan päätettiin että okei, ollaan yhdessä tästä päivästä lähtien :) Ja rakastamme nykyään toisiamme enemmän kun osasin ikinä arvatakaan :) Älä tee ihmisen tapaamisesta liian vaikeaa.
haavekuvia parisuhteesta. En kuvittele sen olevan mitään auvoista onnea. Enkä odota viulunsoittoa taustalle. Ihan normaaliin arkeen kaipaan ihmistä. Minulle onni on käpertyä rankan työpäivän jälkeen toisen kainaloon, käydä yhdessä ruokaostoksilla, tehdä ruokaa yhdessä, käydä kävelyllä, syömässä, elokuvissa, siivota. Harrastaa omia juttuja ja tietää, että illalla näkee toisen.
Kyllä uskon, että nettitreffi-ihmiset ovat tavallisia ihmisiä, ihan kuten kuka tahansa meistä. Se ei vaan ole mun juttu. Kivoja miehiä ovat olleet, kuten sanoin, mutta ei vain ole mennyt ihan yksiin ajatusmaailma. Ehkä kokeilen taas jonain päivänä.
Pointti on vain se, että onko niitä ns. tavallisia miehiä olemassa, haluaako kukaan nykyaikana mitään vakavaa parisuhdetta? Tuntuu, että kaikki pelaa jotain peliä ja hakee vain uusia kokemuksia, extremeä elämäänsä...
Ei se helppoa ole. Kemioiden pitää kohdata. Kumppanin löytäminen on sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Minulla toimi itseni psyykkaus siten, että unohdin koko "projektin" muutaman vuoden etsimisen jälkeen. Ehkä se vapautuneisuus näkyi myös naamasta, koska aika pian sen jälkeen aloin seurustelemaan. Nyt mennään jo kuudetta vuotta. Se hyvä puoli tuossa etsimis vaiheessa oli, että näin toisella kierroksella ollessaan särmät ovat hioutuneet ja osaa antaa arvoa suhteelle ja haluaa satsata siihen ennenkaikkea aikaa.