kuinka selvitä

menetin ystäväni äskettäin, kyllä siitä selviää ajan kanssa, jokainen päivä on aluksi raskas ja pitkä mutta se on sitä surutyötä joka pitää käydä läpi, ja aika kultaa muistot, jaksamista ja voimia sinulle.

Minun täytyy sanoa että jostain kumman syystä sitä selviää läheisen kuolemasta. Vaikkakin epäilen että meidän perhe ei olisi selvinnyt ilman ulkopuolista apua. Olemme nyt jälkeenpäin jutelleet keskenään ja tulleet siihen tulokseen että apu on ollut meille todella tarpeen. Jos tuntuu ettet selviä niin hae apua. Älä anna periksi. Emme mekään antaneet. Aikaa se vie vaikka apuakin saa. Suru muuttuu ajan kuluessa. Ja apua saadessa trauma ja suru erottuu kun niitä käsitellään.
Jaksamista ja voimaa sinulle.

Hei
Jokunen vuosi sitten menetin vuoden sisällä 5 läheistä ihmistä. 2 iäkkäämpää sukulaista menehtyivät sairaskohtaukseen mutta 3 nuorempaa oman käden kautta lyhyen ajan sisällä. Silloin ajattelin, että enempää en kestä enkä jaksa. Huomasin ajattelevani heitä usein, itku tuli aina arvaamatta ja yllättäen, olin vihainen, katkera sekä kyselin aina mennessäni läheisteni asumisalueelle, että miksi? ja miksi juuri heidän piti kuolla. Ajan kanssa suru alkoi väistyä ja nykyään voin jo ajatella heitä ilman että itkettää, vain kaipaus on jäljellä ja muistot.
Viimeisen kahden vuoden aikana on ollut taas surua. Ensin hyvä ja rakas nuori ystäväni oli vähällä menehtyä noin kaksi vuotta sitten ja vain paria päivää myöhemmin vanhempani joutuivat sairaalaan. Nuori ystäväni selvisi silloin, isäni pääsi sairaalasta, mutta äitini kuoli 2 kuukautta myöhemmin syöpään, joka oli levinnyt joka puolelle elimistöön nopeasti. Vain 9 kuukautta myöhemmin, viime syyskuussa isäni sitten kuoli, hän oli menettänyt elämänhalunsa ja sairaus vei mukanaan. Jotenkin näistä on itkemällä ja suremalla selvinnyt kunnes tänä keväänä toukokuun lopulla tämä samainen nuori ystäväni yllättäen menehtyi. Se oli sellainen järkytys etten ole siitä vieläkään toipunut. Olen kysynyt miksi, itkenyt vaikka kuinka paljon, ollut vihainen ja tuntenut kaikki mahdolliset tunteet mitä suruun kuuluu. Siitä huolimatta suru on vielä syvä ja raskas, näen painajaisia ja nukun huonosti, itken välillä, ajattelen häntä joka päivä ja olen välillä raivoissani siitä, että miksi hänen piti kuolla kun on paljon sellaisia jotka jo haluavat pois tästä elämästä esim. vanhoja ja sairaita. Tällä hetkellä olen työntänyt koko surun johonkin taka-alalle ja tiedän sen kuuluvan myös surutyöhön eli oma keho suojelee liialta surulta ja tuskalta. Jonain päivänä se taas tulee esille. Pelkään sitä päivää sillä hän olisi parin viikon kuluttua täyttänyt 30 vuotta ja tarkoitukseni on mennä haudalle häntä muistamaan. Teidän että itken siellä taas valtavasti.
Lisäksi elokuussa kuoli eräs vanhempi sukulaiseni ja nyt vain odotan kuka menee seuraavaksi sillä jotenkin on tunne, että joku läheinen kuolee vielä tänä vuonna (on jo iäkkäämpiä ja sairaita), mutta kuitenkin on taas surua tiedossa. Joskus ajattelen, että kuinka paljon ihminen oikein kestää ja jaksaa ennenkuin tulee stoppi eikä enää jaksakaan. Töissä on käytävä ja sairaslomaa ei tällaisten asioiden takia ole yhtään saanut. Uskon kuitenkin, että jotenkin tästäkin selvitään, se vie aikaa ehkä jopa useita vuosia, olen kuitenkin päättänyt ottaa päivän kerrallaan, tehdä työtä, lepäillä ja surra kun siltä tuntuu. Ehkä tämä auttaa Sinuakin jaksamaan sillä me muutkin olemme selvinneet ja apua kannattaa hakea ammatti-ihmisiltä jos omat voimat eivät riitä. Itke, ole vihainen ja koe kaikki tunteet mitä tulee esille, muista myös levätä. Tsemppiä Sinulle.

Maailma jatkaa kulkuaan vaikka maailmani on juuri mennyt rikki,särkynyt teräviksi piikeiksi paljaiden jalkojen alle. Tekisi mieli huutaa, niin paljon että koko maailma kuulisi, että kaikki tietäisivät miten rikki minä olen.

Lähimmäiset otettiin pois, muuttuivat sinisen taivaan enkeleiksi ja kuolema kultasi kaikki muistoni. Ensimmäinen ei kestänyt elämää, toinen ei ensimmäisen kuolemaa, ja minun pitäisi yksin jaksaa kantaa molempien menetykset. Antoivat perinnöksi luisut hartiat, hennon varren ja rikkinäisen mielen, eikä minulla ole enää voimia surra heitä.

Enkä minä uskalla antaa kenenkään itseäni rakastaa, kukaan ei koskaan pääse lähelleni, jos näin pahalta tuntuu se lopullinen menetys.

Minulla on kaksi omaa enkeliä, kirkkaina tähtinä mustalla taivaalla ja suojaamassa kulkuani pimeässä. Yö peittää samettiinsa suuren suruni eikä minua kuolema pelota enää ikinä.