Erosta on kaksi viikkoa. Yhdessä olimme 10vuotta. Mieheni jätti minut sinä kauheana iltana. Jäin kotiin itkemään, makasin kaksin kerroin lattialla, oksensin, tärisin ja itkin. Olin aivan varma, että elämäni loppuu, että kuolen siihen tuskaan. En edelleenkään voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun hän poisti sormuksen ja jätti avaimensa. Samalla hetkellä tunsin, että sydämeni meni rikki.
Kaksi päivää meni suunnattoman ahdistuneena. Tai oikeastaan se oli tuskaa, ei ahdistusta. koitin ulkoilla, kävelin metsässä ja itkin. Väsytti ja tuntui, kuin olisi jäänyt rekanalle.
Mieheni laittoi jo seuraavana päivänä viestiä, että anna anteeksi, rakastaa minua ja on ikävä. Jostain syystä olin niin vahva, etten vastannut hänen puheluihin, tai viesteihin. Kuulin muualta, että hänellä meni huonosti. Asuu erään miehen nurkissa.
Jokatapauksessa kolmas päivä tuli, menin töihin ja yhtäkkiä tuli selvä helpotus. Tuska ikäänkuin väistyi. Itkua tuli vielä aina kun näin, että hän yritti soittaa tai laittoi viestiä. Perheeni ja ystäväni kävivät jokapäivä luonani, kiitos heille siitä.
Sinä iltana kun hän lähti, en olisi ikinä uskonut selviäväni siitä viikosta, mutta selvisin. Ja hämmästyksekseni selvisin hienosti. Tuska on poissa. En voi sanoa olevani onnellinen, sillä en ole, mutta en ole enää ahdistunut tai tuskainen. Hän tuntuu äkisti kaukaiselta.
Ole nauranut, nauttinut pitkistä juoksumatkoista koirien kanssa. Saunonut, siivonnut, käynyt töissä, tavannut ystäviäni. Olen tehnyt kasvohoitoja, hiushoitoja. Käynyt solariumissa ja uimassa.
Viime yönä näin unta hänestä. Aamulla heräsin ja muistin unen. Tuntui hetken pahalta, mutta vain hetken. Yksipäivä vastasin hänen puheluunsa. Hänellä ei ole mennyt hyvin. Olin rauhallinen, puhelun jälkeen itkin, mutta suuntasin askeleeni lenkkipoluille.
Tuli vain mieleeni, että onko se tuska nurkan takana odottamassa? Entä jos se iskee myöhemmin ihan hirveänä päälle? En voi mitenkään selvitä tästä näin hyvin? Olen todella ihmeissäni itsestäni, että selviänkö tosiaan täysjärkisenä ja elossa tästä? Niin kipeästi se otti ja nyt ei mitään.
Listasin jopa eron positiiviset ja negatiiviset asiat, ja sain negatiivisia ylös äkisti vain neljä. Nekin olivat nämä: Taloushuolet, autohuolet, yksinäisyys, työasiat.
Mitä tämä oikein tarkoittaa? Selviänkö oikeasti muka näin helpolla? Uskollanko uskoa elämään?
Kaksi päivää meni suunnattoman ahdistuneena. Tai oikeastaan se oli tuskaa, ei ahdistusta. koitin ulkoilla, kävelin metsässä ja itkin. Väsytti ja tuntui, kuin olisi jäänyt rekanalle.
Mieheni laittoi jo seuraavana päivänä viestiä, että anna anteeksi, rakastaa minua ja on ikävä. Jostain syystä olin niin vahva, etten vastannut hänen puheluihin, tai viesteihin. Kuulin muualta, että hänellä meni huonosti. Asuu erään miehen nurkissa.
Jokatapauksessa kolmas päivä tuli, menin töihin ja yhtäkkiä tuli selvä helpotus. Tuska ikäänkuin väistyi. Itkua tuli vielä aina kun näin, että hän yritti soittaa tai laittoi viestiä. Perheeni ja ystäväni kävivät jokapäivä luonani, kiitos heille siitä.
Sinä iltana kun hän lähti, en olisi ikinä uskonut selviäväni siitä viikosta, mutta selvisin. Ja hämmästyksekseni selvisin hienosti. Tuska on poissa. En voi sanoa olevani onnellinen, sillä en ole, mutta en ole enää ahdistunut tai tuskainen. Hän tuntuu äkisti kaukaiselta.
Ole nauranut, nauttinut pitkistä juoksumatkoista koirien kanssa. Saunonut, siivonnut, käynyt töissä, tavannut ystäviäni. Olen tehnyt kasvohoitoja, hiushoitoja. Käynyt solariumissa ja uimassa.
Viime yönä näin unta hänestä. Aamulla heräsin ja muistin unen. Tuntui hetken pahalta, mutta vain hetken. Yksipäivä vastasin hänen puheluunsa. Hänellä ei ole mennyt hyvin. Olin rauhallinen, puhelun jälkeen itkin, mutta suuntasin askeleeni lenkkipoluille.
Tuli vain mieleeni, että onko se tuska nurkan takana odottamassa? Entä jos se iskee myöhemmin ihan hirveänä päälle? En voi mitenkään selvitä tästä näin hyvin? Olen todella ihmeissäni itsestäni, että selviänkö tosiaan täysjärkisenä ja elossa tästä? Niin kipeästi se otti ja nyt ei mitään.
Listasin jopa eron positiiviset ja negatiiviset asiat, ja sain negatiivisia ylös äkisti vain neljä. Nekin olivat nämä: Taloushuolet, autohuolet, yksinäisyys, työasiat.
Mitä tämä oikein tarkoittaa? Selviänkö oikeasti muka näin helpolla? Uskollanko uskoa elämään?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tosiaan mielenkiintoinen asia tuo ihmisen mieli ja tunteet.
Oli erittäin hyvä valinta alkaa suorittamaan sitä suru-prosessia heti, eikä vain jättää sitä hyväksymättä, että kaipaat miestäsi. Tosin sinun tapasi oli harvinainen. Monet ihmiset ja varsinkin miehet suorittavat sitä pitkän aikaa, yrittäen ottaa uudestaan puolisoon yhteyttä ja elätellä toivoa. Sinä hyväksyit eron ja sen tuoman surun sillä minuutilla.
Onneksesi voin kertoa, että minä olen samanlainen kuin sinä. Eli et ole "tunnevammainen".
Olet surrut sen pahimman osan kerralla pois.. Järisyttävällä nopeudella. Ei ole ollenkaan outoa, että tuon alku "kohtauksen" jälkeen tuntuu, että et tuntisi mitään. Menetit luottamuksesi tai jotakin muuta joka oli elintärkeää suhteessanne, jonka miehesi käytös tavoitti sinussa välittömästi ja romahdutti sen alas.
Silti sinulla on vielä surua surettavana. Itke kun siltä tuntuu. On tärkeää, että näytät tunteesi. Se on jopa tärkeää siltäkin kannalta, että pysyt henkisesti sekä fyysisesti terveenä. Jos et tätä tee, niin kohtalokas seuraus saattaa olla jopa mielenterveysongelmia vanhempana..
Sinulle voi tulla esimerkiksi äkillisiä kohtauksia ja kun niitä aletaan tutkimaan, käykin ilmi että eron jälkeinen, surun kieltäminen, on saanut aikaan pysyvän mielenterveysongelman ja pahimmassa tapauksessa ne saattavat johtaa itsemurhaan.
Tämä suru prosessi noinkin pitkän suhteen jälkeen saattaa kestää jopa vuosia, joten älä aliarvioi sen vakavuutta. Voi kestää viikkoja ennenkuin se alkaa itkettämään taas, mutta tärkeää on vain itkeä, kun siltä tuntuu.
Nyt on todella tärkeää, että saat tukea, osaat puhua asiasta ja myönnät eron tapahtuneen.
Koita jaksella!
-AngeLight
Et tosiaankaan ole mikään tunnevammainen. Olet varmasti vielä niin shokissa tapahtuneesta, että kaikki tunteet eivät vielä tule. Jonkinlainen suojamekanismi siis, vain sen verran tunteita käsiteltäväksi kun sillä hetkellä jaksaa ja kestää. Surun, vihan, katkeruuden jne tunteiden on kuitenkin jossain vaiheessa tultava pintaan, sillä muuten ne jäävät kalvamaan sinua ja saattavat pahimmillaan aiheuttaa masennusta ja muita terveysongelmia.
Tässä sinulle pari hyvää kirjaa tueksesi: Bruce Fisher: Jälleenrakennus ja John Gray: Mars ja Venus;Uusi rakkaus. Itse sain näistä paljon apua ja tajusin, että se tunnevuoristorata, jota kävin läpi oli normaalia ja tarpeellista. Erityisesti niissä tilanteissa apua kun luuli jo päässeensä kaiken yli, niin sitten yhtäkkiä joku asia vetäisi taas tunteet sekaisin.
Tuossa Fisherin kirjassa on kerrottu surun eri vaiheista. Jotenkin sen lukeminen helpotti ja auttoi jäsentelemään asioita. Tässä vaiheet lyhyesti, toivottavasti niistä on sinulle apua.
1. Asian kieltäminen, shokki. 2. Viha 3. Kaupanteko " Teen mitä tahansa, jos vain tulet takaisin", haluttomuus päästää irti 4. Masennus, elämän tarkoituksen miettiminen, väsymys, plääh-vaihe 5. Hyväksyntä ja vapaus.
Voimia sinulle!!!
Ei elämää kannata tuhlata pelkäämiseen. Olen itsekin ollut joskus tilanteessa, josta en ikinä olisi uskonut selviäväni. Jotenkin päivät vain menivät ohitseni enkä edes huomannut niitä. Alun tuska muuttui tasapaksuksi turtumukseksi. Mietin myös, että "tunteettomuus" kostautuu jossain vaiheessa. Ei ole kostautunut. Totta kai, toinen saattaa tulla aina välillä mieleen ja sen mukana hetkellinen ahdistus, mutta pääasiassa olen vain onnellinen, että se ihminen on poistunut elämästäni. Olen tasapainoisempi ja huomattavasti mukavampi ilman häntä. Ja taidan jopa kuunnella itseäni enkä vain toistaa totuttua kaavaa.
Tietty, joskus olisi mukavaa käpertyä jonkun kainaloon. Kiitos Luojan, minun ei kuitenkaan tarvitse enää tyytyä hänen kainaloonsa. Tyynykin on huomattavasti joustavampi.:)
Keskity omaan elämääsi ja omien tunteittesi kuuntelemiseen. Joskus on vain niin pirun hyvä olla ja joskus ei. Ihminen on kuitenkin kauneimmillaan ollessaan sujut itsensä kanssa. Jos et ole itsellesi rehellinen, niin kenellekäs sitten...?
tunsin aikoinaan samoin kuin sinäkin tällähetkellä.tajusin ,että yksi elämänvaihe olijäänyt taakse enkä tuntenut kaipausta menneeseen.tunsin suurta helpotusta ja suorastaan humalluin itsenäisyyden javapauden tunteesta.elämähän voi tarjota sinullekkin vielä runsain mitoin uutta ja jännittävää.nauti, panosta itseesi,muista ,että olet ainutkertainen ihana nainen.
... ja jokaisella on oma tapansa läpikäydä surunsa. Toinen itkee eroa kuukausikaupalla, toinen käsittelee asian nopeasti ja jatkaa elämäänsä parhaan kykynsä mukaan hyväksyttyään asian -- tai käsittelee suruaan hetkittäin tulevien kuukausien/vuosien aikana. Mielestäni sinun ei kannata alkaa ajattelemaan että sinussa on jotain vikaa... ja vaikka terapia ja asiasta keskustelu ovat pelkästään positiivisia asioita, ei mielestäni voi sitäkään ajatusta yleistää että jos et nyt pian sure "murhetta esille ja pois", niin asia jotenkin hyökkää kimppuusi myöhemmässä vaiheessa psyykkisenä tai fyysisenä sairautena. Joillekin voi näin käydä, mutta on myös ihmisiä jotka selviävät vaikeista asioista itsekseen ja elävät silti terveinä. Itse olen kokenut sukulaisten ja perheenjäsenten kuolemia, itsemurhia...suhteiden loppumisia, työsuhteiden valtavia muutoksia -- ja joskus olen asiat käsitellyt hyvinkin nopeasti, jopa ns. laittamalla surun hetkeksi "taka-alalle"...ei ole toki ollut aina helppoa, mutta olen mielestäni nykyisinkin ihan täysissä mielen ja ruumiin voimissa ;-) En missään nimessä ole terapiaa vastaan, ja toivon että ihmisillä on rohkeutta hakea ammattiapua jos se on tarpeen -- mutta halusin tällä viestilläni kertoa sinulle, että se, että selviää asioista itsekin ja ehkä vähemmällä murheella kuin olit odottanut, on myös mahdollista eikä todellakaan tee sinusta tunnevammaista, eikä tarkoita sitä että väistämättä joku päivä vinksahdat ;-) Voimia sinulle ja hienoa syksyä !
Olitkohan oikeesti toisesta välittävä puoliso ?
Nyt erosta n. kaksi kuukautta. Me olimme yhdessä neljä "raskasta" vuotta. Lopulta minä tein oikeasti eron, sain jostain voimia tehdä sen ratkaisun myös konkreettisesti. Olin jo oikeastaan eronnut miehestä jo kauan sitten.. Tavallaan mies oli tehnyt suhteessa eroa monesti aina riidan tullen, mutta aina jatkoimme. Kai se oli häneltä vaan uhkailua--------> Mutta kyllä siinä mun tunteet kuoli!
Itse en vaan enää pitkiin aikoihin tuntenut mitään miestä kohtaan. Olen itkenyt eroitkutkin jo kauan sitten.
Mies vaan on ottanut eron aika raskaasti vissiinkin ja On ihmetellyt/ haukkunut/ syytellyt mua asioista ja että ku olen mukamas niin kylmä ihminen!?? Olen yrittänyt kertoa asioista, mutta ei..
Mies tais vaan luulla etten ole tosissani, että palaamme vielä yhteen ja on odottanut että sanoisin että "voi kun mulla on ollut sua ikävä, unohdetaan kaikki" (ja nyt olenkin kylmä ihminen ku en ole niin sanonut) Enkä aio, koska en todellakaan tunne niin!
-----> Olen ollut niin helpottunut tästä erosta ettei ole tosikaan. Nyt tunteettomuus miestä kohtaan on vaan muuttunut vihaksi hänen typerän/naurettavan käytöksensä takia ym.!! Enkä kyllä tunne sääliä yhtään. Olis voinu käyttäytyy!
""Ole nauranut, nauttinut pitkistä juoksumatkoista koirien kanssa. Saunonut, siivonnut, käynyt töissä, tavannut ystäviäni. Olen tehnyt kasvohoitoja, hiushoitoja. Käynyt solariumissa ja uimassa. ""
---------------> Niin minäkin!!! :)