Olen niin väsynyt tähän liittoon ja kaikkeen etten näe enää järkevänä jatkaa, mikä enää olisi niin hyvä syy jatkaa, lapset vai? ei todellakaan, joka päivä saavat katsoa kuinka äiti on nneton ja masentunut. Miehen kanssa ollaan puhuttu, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Kaksi kuukautta tuntunut sltä ettei tästä enää mitään tuu, rakkautta en tunne enkä mitään onnellisuutta, lapset on ainoa joka tuntuu meitä yhdessä vielä pitävän. Mies ei varmaan eroa halua, muttei halua suhteen eteenkään tehdä mitään, niin itse olen nyt aikeissa hakea eroa kaikessa hiljaisuudessa, se kuinka kerron sitten miehelleni on mietittävä juttu, nyt en ole kertakaikkiaan valmis, olen niin väsynyt, etten jaksa alkaa puida kaikkea mikä on puitu jo kerta toisensa jälkeen.
Olen 100% varma siitä, että tulen onnellisemmaksi eron koittaessa, samoin miehenikin, ei tarvitse enää panostaa suhteeseen. lapsia varten olen suunnitellut, että saavat olla isänsä kanssa niin paljon kuin mahdollsta jatkossakin, etten ala tinkiä tapaamisista. Löytäisinpä nyt vain voimaa jaksaa, lähinnä lasten takia.
Olen 100% varma siitä, että tulen onnellisemmaksi eron koittaessa, samoin miehenikin, ei tarvitse enää panostaa suhteeseen. lapsia varten olen suunnitellut, että saavat olla isänsä kanssa niin paljon kuin mahdollsta jatkossakin, etten ala tinkiä tapaamisista. Löytäisinpä nyt vain voimaa jaksaa, lähinnä lasten takia.
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Kaksi kuukautta tuntunut siltä, ettei tästä enää mitään tuu" Mielestäni tuo on kyllä todella lyhyt aika ja nyt olet jo eroamassa. Kuinkas kauan olet tuntenut miehesi ja kaunako olette olleet naimissa?
Mikä on todellinen syy, miksi olet onneton ja väsynyt? Onko se miehen vika, vai eikö unelmat ole toteutuneet vai oletko masentunut?
On aivan luonnollista, että avioliitossa tulee aikoja, kun tunteet toista kohtaan ei syki. Asioiden jatkuva vatvominenkaan ei aina ole hyvästä, vaan on hyvä välillä puhaltaa peli poikki ja yrittää elää ihan tavallisesti. Sopikaa vaikka pelisäännöt miten tästä edetään.
Mielestäni on erittäin väärin toista kohtaan, jos haet eroa miehesi selän takana, koska sehän kertoo, että sinä itse et ole avoin häntä kohtaan.
Kerro sitten miksi olen eroa jo ajatellut viimeiset kuusi vuotta, neljästi paperit tilannut, neljästi ne repinyt, koska olen uskonut puheita, teot olleet päinvastaisia.
Kymmenen vuotta tunnettu ja melkein saman verran oltu naimisissa.
Ai en ole avoin, olen liikaakin, minulla ei ole voimia tällä hetkellä taas aloittaa asioiden vatvontaa.
Unelmina oli perhe, jossa lapset voivat elää, nyt se on sitä, että lapset saavat joka päivä nähdä kinaamista ja lapsillekkin on alettu jo tiuskia. Muita unelmia ei ole ollut ollenkaan. En ole osannut mieheltä vaatia mitään muuta kuin, että hän ei muuttuisi, niin kuitenkin on käynyt eikä hän ole enää se mies johon rakastuin.
jutella miehesi kanssa? Oletko tosissasi puhunut miehellesi eroaikeistasi? Kyllä parisuhdekkin saadaan toimivaksi, jos siihen panostetaan, jos siinä on ongelmia. Puhumattomuus on huono asia, eli olla hiljaa, jos itsellä on huono olla ja ei sano suoraan asioita, mistä pitäisi keskustella.
Muista kuitenkin se, että sinä olet isolta osalta vastuussa omasta onnellisuudestasi. Mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi, mitkä kiinnostavat ja saavat sinut puhkumaan intoa? Pystyisitkö keksimään jotain uutta ideaa elämääsi? Jos saisit itse lisää elämäniloa, parisuhdekin voisi varmasti paremmin.
Tiedän pariskuntia, joissa uudet harrastukset tai tavoitteet ovat puhaltaneet liittoon uutta elämää. Monet eronneet ihmiset kehuskelevat kuinka mukavaksi elämä muuttui. No kai se muuttuu, kun laittaa kodissa sisustuksen uusiksi, alkaa pitää huolta itsestään niin henkisesti kuin fyysisestikin, keksii uusia harrastuksia ja alkaa liikkua enemmän ihmisten ilmoilla. Monesti tulee mieleen, että miksi sitä samaa ei voi tehdä ennen eroa:O
olla suora ja kertoa tunteistani, minusta kun niistä pitäisi puhua saan aina tovin odottaa että mieheni puhuisi tunteistaan, ja usein saan kysyä mitä mietit ja taas odottaa.
ja sain puhuttua hänelle juuri tästä, suhteemme ongelma on siinä ettei meillä kerta kaikkiaan ole ollut parisuhteen laatuaikaa, kun ei ole ketään joka voisi paria tuntia viikossa hoitaa lapsiamme, sekin menee vähän sen piikkiin kun mieheni rikkoi välinsä vanhempiinsa 2v. sitten, aluksi sekin aika meni kivasti, ei tarvinnut takuta heidän kanssaan, kunnes vuosi sitten se alkoi jo rasittaa, meni tavallaan se yksi yökylä paikka lapsilta, ja hekin ovat sinne kyselleet "koska pääsee jne". siitä tuli sitten maristua että on se varmaan hyvä kun ei tarvi takuta niiden kanssa, mutta avioliiton kustannuksella, koska yhteinen aika on jämähtänyt pariin kertaan vuodessa, ja esim. väestöliiton mukaan pitäisi olla 2t. viikossa.
eli tämän suhteen ongelma on ollu se että se pyörii aivan liikaa lasten ympärillä, tuokin selvisi kun saatiin edes vähän keskustella asioista
siis erosin noin 3v. sitten.
Otin itseäni niskasta ja päätin mennä kohti onnellisuutta.
Alkuun ehdä haparoiden mutta siitä se vaan lähti.
Kyllä elämä kantaa, sitä mieltä minä olen.
tätäkin asiaamme täältä...
muka olet?
juttelin mieheni kanssa ja hän ei tuota kirjoitusta ollu kirjoittanut, joten sinulla on väärän naisen kirjoituksessa vastaus.
(muillakin voi olla samanlainen tilanne)
Kaksi kuukautta masennusta? Hakeudu heti hoitoon! Salakähmäinen ero pilaa lastesi elämän. Siitä näet tulee ikuinen riita, vaikka nyt et niin uskokaan. Älä puukota selkään, jos mies ei halua erota. Hän ei vain tiedä mitä tehdä masentuneen vaimon kanssa. Mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa?
Jos sinulta todella on voimat lopussa, olet todella avun tarpeessa.
Erosta et saa lisää voimia, vaan päinvastoin.
asioista on avoimesti puhuttu 4.10 ja 5.10
minne muka hakeutuisin hoitoon, olen käynyt jo psykologilla joka toinen viikko, sekin loppui heinäkuussa kun psykologi totesi ettei mussa vikaa oo jne.
ja kuka muka hoitaa lapsia jos johonki hoitoon meen? mies ei voi jäädä palkattomalla vapaalle eikä kuulu liittoihinkaan tms.
et miten muka tuollasen järkkää??
uusi elämänvaihe tulee siinäkin kun 2kk päästä jatkan koulua loppu tämä neljän seinän sisällä kykkiminen jota vuoden jo ollu.
ja enköhän tulevana lähihoitajana tiedä mikä oikeasti on masennusta, yleensä masentunut ei tunnista itse masennustaan, ja voi tällä syksyllä olla osuutta asiaan niinkuin joka vuosi aina kun heinäkuu loppuu mnulla alkaa apaattinen olotila.
mutta miehen kanssa asioista puhuttiin avoimesti ja hän nyt järkkäsi 20.10 olevan lauantain meille parisuhdeajaksi jolloin lapset menee hetkeksi mummolaan niin olen takuuvarma että sen vaikutus on suuri. odotan ainakin jo innoissani.
En seuraa tätä palstaa säännöllisesti joten en tiedä mitä olet kertonut aiemmin.
Olet siis hakenut apua. Hyvä niin. En sentään tarkoittanut mitään laitoshoitoa.
Masennusta on siis kuitenkin joka syksy? Osta kirkasvalolamppu.
Olet oikeassa, että masentunut ei aina tunnista masennustaan. Kannattaisiko käydä toisellakin psykologilla. Miehen myös.
Miehen työasiat järjetyvät, jos hän niin haluaa. Asiat vain pitää saada tärkeysjärjestykseen.
Hyvä että valmistut ammattiin. Työstä ei varmaan tule olemaan pulaa.
Vaikutat hyvinkin innostuneelta tämän kirjoituksen perusteella.
Et ollenkaan sellaiselta, jolla on ylipääsemättömiä vaikeuksia.
Toivottavasti sinulla ei ole vain liian suuria odotuksia sille lauantaille. Elämä on useimmiten aika arkista, eikä yksi ilta ihan kaikkea pelasta. Nauttikaa niistä vähistä(?) hyvistä hetkistä, älkääkö surko toteutumattomia unelmia.
Minulle toteutumaton unelma oli kestävä avioliitto. Nyt menee oikein hienosti, mutta vaihtaisin sen koska tahansa tavalliseen kotielämään jossa ei tarvitsisi säntäillä lapsen kanssa minuuttiaikataululla paikasta toiseen. Se on rankkaa aikuiselle, saati sitten lapselle jonka takia ajellaan, neuvotellaan ja riidelläänkin. Mikään muu ei enää merkitse mitään. Ei edes uusi onni, vaikka hänen kanssaan kaikki tuntuu paratiisilta. Se ei kuitenkaan ole oikea perhe.
Pidä sinä omastasi kiinni.
onneksi ei lapsilla ole harrastuksia tms. ettei tarvi säntäillä niiden kanssa missään.
en onneksi odota kovin suuria tuolta lauantailta, tottunut siihen et voi käydä niin ettei asiat menekään suunnitelmien mukaan. elämää ei kannata suunnitella, sen lauantain näkee sitten lauantai aamuna onnistuuko jne.
psykologikin sanoi että vaikutan sellaiselta joka haluaa organisoida asiansa ja pitää ne järjestyksessä, elämänhalua kuitenkin on.
meillä on monta monta ylämäkeä ollut kymmenen vuoden aikana joten tämä vain taitaa olla yksi niistä.
yksi ammatti minulla jo on mutta tämä jota nyt haen on oikeastaan se kutsuma-ammatti niinsanotusti. tänään paistoi ihanasti aurinko se jos mikä piristi.
mutta kiitos tekstistäsi, ja eiköhän tämä tästä, päivä kerrallaan ettepäin.