Kyllä se on suurta satua, että miehet ovat mammanpoikia!
Paremminkin sanoisin, että mies hermostuu äidin hössötyksestä ja pysyy kaukana siitä.
Joka toisessa taloudessa kyllä asuu tytär joka on täysin napanuoralla kiinni äidissään niin kauan kuin tämä elää!
Paremminkin sanoisin, että mies hermostuu äidin hössötyksestä ja pysyy kaukana siitä.
Joka toisessa taloudessa kyllä asuu tytär joka on täysin napanuoralla kiinni äidissään niin kauan kuin tämä elää!
Vastaukset 18
Vanhimmat
Olen seurannut sivusta anoppini ja hänen tyttärensä touhuja... Asutaan liki ja mennään yhdessä sinnesuntänne. Pahinta on, että ko. tyttärellä on lapsia, jotka tietysti menevät muiden lastenlasten edelle.
Kuitenkin niin, että useimmiten syy tyttären lasten menemiseen muitten lastenlasten edelle on siinä, että myös miniällä on äiti, joka menee anopin edelle.
Toisin sanoen lapset ovat pienestä pitäen paljon enemmän tekemisissä äidin äidin kanssa, jolloin heidän suhteensa muodostuu ilman muuta läheisemmäksi.
Tuskinpa sinäkään anoppia äitisi veroisena pidät, etkä taatusti haluaisi olla anopin kanssa tekemisissä yhtä paljon kuin tytär. Tästä seuraa, ettei myöskään lapsia pienestä alkaen viedä anopille kovin usein.
Äidillä on ihan erilaiset oikeudet käyttäytymiseen tyttären perheessä kuin sillä useinkin riesana tuntuvalla anopilla.
Tulee mieleen tuttavani, joka ihmetteli tyttärensä appivanhempia, jotka sanoivat, että heidän tyttärensä lapset ovat heidän elämänsä valo. Tuttavani mukaan nämä appivanhemmat eivät olleet koskaan välittäneet poikansa lapsista.
Ajattelin mielessäni, etten yhtään ihmettele, kun muistan kuinka tiiviisti lapset kävivät tuttavieni luona ja viettivät sekä joulut, että juhannukset yhdessä. Samoin lapset olivat heidän luonaan kesälomat.
Toisen puolen isovanhempia nähtiin yleensä vain juhlissa pikaisesti, jolloin he jäivät täysin vieraiksi.
Nyt kun nämä lapset ovat aikuisia, yhteydenpito on käytännöllisesti katsoen, loppunut.
En millään jaksa uskoa, etteivätkö toisetkin isovanhemmat haluaisi olla heidän kanssaan tekemisissä.
Ajattelen, että ainakin useimmiten anoppi haluaisi olla samalla tavalla läheinen poikansa ja tyttärensä lasten kanssa. Se vaan ei useinkaan ole mahdollista. Onhan se näissä krjoituksissakin useimmiten tehty selväksi.
Aika moni anoppi varmasti olisi onnellinen, mikäli pojan lapset kävisivät yhtä usein kuin tyttären.
Silloin luonnollisesti myös mentäisiin sinne sun tänne.
Oletteko miettineet, miltä anopista, jolla on poikia mutta ei tytärtä, tuntuu edellisessä viestissä kuvaillussa tilanteessa? Eikö miniän appikin joudu näin eroon lapsenlapsistaan? Sureeko hän?
Onko heillä muita vaihtoehtoja, kuin luoda oma elämä ja luopua vastaavasta mahdollisuudesta kuin miniän äidillä ja isällä on osallistua lastenlastensa elämään.
Tässä vain tilannetta omalta kohdaltani mitenkään yleistämättä. Appivanhemmilleni kaikki lapsenlapset ovat yhtärakkaita. Se kuinka paljon he sitten ovat kunkin perheen ja lapsenlapsen kanssa tekemisissä, riippuu paljolti välimatkasta fyysisesti ja myös jonkin verran siitä, kenen lapsista on kyse. Ne perheet, joissa nainen (olipa tytär tai miniä) tulee anopin/äidin kanssa toimeen, saavat myös apua. Selittynee varmaan ystävyydellä enemmän kuin millään muulla. Meidän kohdallamme tuntuu siltä, että esikoinen ja kuopus perheineen ovat anopille läheisimmät ja anoppi hoitaa näitä perheitä päivittäin sitä edes mainitsematta. Ei silti, itse kuristuisin, jos pitäisi anopin seurassa niin paljon olla, sen verran eri tyyppisiä naisia olemme ja kuunteleminen on kärsimystä ja yksipuolinen rooli.
Keskimmäisten lasten perheet taas saavat pärjätä omillaan tätä nyt mitenkään yleistämättä. Mieheni kanssa jutellessa hän itse on asian tuonut esille eli näin on aina ollut. Keskimmäiset lapset ovat myös tässä perheessä itsenäistyneet aikaisemmin ja elävät arkea muutoinkin hieman enempi irtosuhteessa äidistään. Se näkyy myös lastenlasten elämässä. Pitkästä matkasta on vaikea mennä kun joutuisi yökylään ja aikuisilla keskenään ei ole pahemmin seuraa toisistaan. Emme ilkeä jättää lapsia koskaan anopille edes tunniksi hoitoon eikä hän ole pyytänyt sitä koskaan, käydessämme olemme vaivautuneita puolin ja toisin. Asia on kuin solmu, joka ei aukea. Näin ainakin sivusta itse asian koen ja näen. Itse herkkähipiäisenä loukkaannun kun kaikissa sukujuhlissa anoppi puhuu koko ajan siitä, kuinka hän j o u t u i taas hoitamaan kaikkia lapsenlapsiaan mainiten vielä lukumäärältään kaikki lapsenlapset - meidän lapset kun on tasan tarkkaan olleet koko ajan isänsä ja äitinsä hoidossa. Siitä suivaantuneena hoidamme oman jälkikasvumme kokonaan itse.
Omien vanhempieni suhteen kaikki lapsenlapset tuntuvat olevan ihan samalla viivalla katsomatta siihen, onko ne tyttären vai pojan jälkeläisiä. Jälleen kerran se, miten paljon auttavat ja ovat tekemissä, riippuu paljolti matkasta ja ihan henkilökemiasta. Meilläkin tuntuu siltä, että kuopus ja esikoinen on hieman erikoisasemassa. Heidän kohdallaan äiti tuntuu katselevan maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi.
Kuten äitini on monesti sanonut, kaikki hänen lapsensa on erilaisia ja kaikkien kanssa on pitänyt olla hieman erilainen ja jokaista kasvattaa erilailla. Tarkoittanee kai sitä, että luonteen mukaan henkilökemia ja keskinäinen suhde on muotoutuneet omille raiteilleen.
Itse lähdin ja itsenäistyin varhain, yhteyden äitiini löysin vasta tultuani itse äidiksi. Tätä nykyä olemme päivittäin yhteydessä liittyen vanhempien ikääntymiseen ja sairasteluun ja lastenlasten kuulumisiin. Ihanaa kun omasta äidistä tulee huumorintajuinen puhekumppani, jonka kanssa voi nauraa ja itkeä.
Vanhempieni ikääntyessä olen huomannut, että ikänsä työntäyteistä arkea viettäneiden ihmisten eläkkeelle jääminen kääntää aivan uuden lehden. Alkavat seurata ja huolehtia lastensa ja lastenlastensa elämästä enemmän kuin koskaan. Ovat kärkkäitä sanomaan mielipiteitä ja tuntuvat miettivän jälkeläistensä elämää todella paljon. Kasvatuksesta on mielipidettä ja ohjetta vaikka omat vanhempani pystyvät sanomaan rehellisesti, että tekivät itse virheitä toisensa jälkeen - olosuhteiden pakosta. Appivanhempani taas kertovat olleensa aina hyviä ja oikeassa. Keskusteluakaan ei synny, koska anoppi kertoo aina olevansa se viisain ikävuosiensa vuoksi eikä hän ole kuulemma koskaan ole väärässä. Appi myötäilee vieressä vaimoaan vaieten... no mitäpä sitä päätänsä seinään hakkaamaan.
Tyttärenä omalta äidiltään sietää kommentteja hyvin mutta anopilta, vieraalta naiselta, on vaikea ottaa kommentteja vastaan. Äidin kohdalla sitä osaa selittää itselleen että nuo mielipiteet johtuu eri ikäpolven ihmisen elämänkokemuksesta, anopin kohdalla tulee helposti ajateltua että se ihan piruuttaan pyrkii napostelemaan ja näykkimään. Eli kyllä se veri on vettä sakeampaa ja henkilökemia puhuu paljon. Näin meillä.
enempi ku teillä
asiaa! Äidin ja tyttären napanuoria on tässäkin maassa kymmenen kertaa enemmän kuin miehen ja äidin!Tyttölapset ei osaa irtautua vanhemmistaan, varsinkaan äideistään.
Itse olen 27 vuotta kärvistellyt tällaisessa äiti-tytät symbioosissa. Rakastan vaimoani, mutta välillä meinaa aivot pamahtaa!!
Minä en ole ikinä ollut Äidin napanuorassa
kiinni muuta kuin silloin kun olin
nuori .Sen jälkeen itsenäistyin,hyviä
kavereita ollaan ja saa puhua asiat
ÄITI on ollut minulle hyvä ,ei ole
puuttunut minun asiohin ja antanut
tehdä päätökset aivan itse.
Ja naimisiin mentyäni,ei ole puuttunut
meidän asoihin.Käy kylässä ja sillai
mutta ei juokse tukkaputkella jatkuvasti.
SE suuri apu oli silloin kun lapset oli
pieniä,hoiti niitä.Ja annan suuren kiitoksen
hänelle siitä,en varmasti osaa niin paljon
kiittää mitä hän on tehnyt.
Mutta en ole aikuisena ollut riippuvainen
äidistäni.Olen elänyt omaa elämääni.
Mutta otettiin vain Äiti liian varhain
pois,ja äkkiä.Onneksi sanoin aikanani
mitä oli sanottava.Mutta tiedän hänen
on hyvä olla nyt.Ja minä pärjään
tässä maailmassa ilman Äidin helmaa.
Olen kasvatettu sillai että ei ole
vanhemmat heti apua antamassa.On pitänyt
tulla toimeen itsenäisesti.Ja kiitos
kuuluu molemmille vanhemmilleni.
Lapsenikin on poika ja tyttö.
Kumpikaan ei ole riippuvainen minusta.
Saattaa mennä kaksikin viikkoa edes
ollaan yhteydessä.Sanoin heille kun
lähtivät maailmalle,että nyt vastaatte
itse elämästänne.Jos on asiaa saa soittaa
ja käydä,mutta kotiinkin voi tulla jos
maailma alkaa ahdistaa.Mutta ei ole
näkynyt sen takia kumpaakaan.
Olen onnellinen heidän puolestaan!
yhteydessä vanhempiini. Ihmettelen ettei lapsiasi näy eikä kuulu? Sinulle äiti taisi ollakkin vain hyödyke sen enempiä.
Kuinka noin kylmä voi äiti tai kuka tahansa olla? Minä juttelen päivittäin vanhempien kanssa ja jos joskus päivä jää väliin niin se tuntuu ikuisuudelta. Äitihän puuttuu joka asiaan ja jos ei puutu niin se on epänormaalia. Ei mikään ihme jos lapsiasi ei näy kun et ole kiinnostunut heidän asioista lainkaan.
Etkö itse tajua kuinka törkee olet jos kumpaakaan lastasi et näe kuin ehkä jouluna ja jyhannuksena jos sikkoinkaan väkinäisesti!
Sanoohan sen jo pappikin alttarilla, että tästä lähtien oma perhe menee kaiken edelle.
Jos lapsilla on jo oma perhe, siihen ei saa pyytämättä sekaantua.
Kuinkahan paljon on miehiä, jotka tälläkin hetkellä kiroavat vaimon ja anopin sairaan kiinteää suhdetta? Se kalvaa maata kodin perustuksen alta.
Vanhempien täytyy hyväksyä, että heidän lapsestaan on tullut aikuinen, jolla on OMA elämä!
Tässäpä vielä tuo kyseinen kohta: "Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden MIES jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy VAIMOONSA niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt sitä älköön IHMINEN erottako."
Kyllä me ollaan yhteydessä,muulloinkin
kuin jouluna.Ei sitä tarvitse päivittäen
nähdä ja soitella.Napanuora on katkaistava
jossakin vaiheessa.Välitän lapsistani,
ne on kaikki kaikessa,mutta ei niistä
tarvitse tulla ,jotka eivät pärjää
maailmassa muuta kuin äidin helmaa.
Aikuiset lapset eivät tarvitse sitä
äidin syliä jatkuvasti,heidän on
opittava elämään omillaan.Jos minä
jatkuvasti soittelisin ja kävisin
lasteni luona,olisin kohta paha-anoppi.
Annan heille rauhan elää omaa elämää,
en sotkeudu siihen.Poikani on ottanut
vaimon,joka hänelle on se tärkein,sitten
on äiti.Opettakaa lapsenne tulemaan
omillaan toimeen ,ettei äidin helmaan
tarvise juosta kun elämä kolhii.
Samallalailla huolta kannan heistä
ovat mielessä päivittäen:Mutta heistäkin
on luovuttava jossakin vaiheessa.
Annetaan lasten elää omaa elämäänsä
vaimojensa ja miestensä rinnalla.
Jos virheitä tulee,niistä oppii.
Minulle ÄITI oli ÄITI isolla äällä.
Mutta en minä jatkuvasti äidin
helmassa ollut.Kuulumiset vaihdettiin
aina silloin tällöin ja käytiin
toisissamme.Ei kyllä puutu joka asiaan.
MIKSI ÄITIEN TÄYTYY MIELESTÄSI PUUTTUA,
JOKA ASIAAN.SEKÖ EI SINUN MIELESTÄ
OLE NORMAALIA,JOS EI PÄIVITTÄEN NÄE?
Taidat olla napanuorassa vielä kiinni ja
lujasti.Hellitä vähän.Tuletko toimeen
ilman äitiäsi missään asiassa.Entäs
kun tulee aika luopua äidistäsi.Osaatko
tehdä mitään,miten pärjäät elämässä
silloin?
EN ole kylmä äiti,mutta rajat täytyy
laittaa ja antaa lastensa olla omien
perheiden kanssa ,puuttumatta niihin.
Mistä sinä tiedät million minä niitä
näään,et sinä voi sanoa et jouluna,
ja juhannuksena.
Nään heitä aivan niin paljon kuin
haluan.Mutta omaelämä on heillä.
KATKAISE JO NAPANUORA,MUUTA NEUVOA
EN OSAA ANTAA.
tietysti siitäkin, minkä ikäinen olet!
Muistan itse avioliittoni alkuajoilta erään ystäväni, joka kertoi soittelevansa äitinsä kanssa päivittäin. Minusta se oli kummallista! Nyt hänen äitinsä on ollut jo kauan poissa niin kuin omanikin.
Niin erilaisia ovat perheet, ettei voi tehdä suoria johtopäätöksiä oikeastaan mistään asiasta! Meillä eivät isovanhemmat käyneet muuten kuin kutsusta - itse vierailimme useammin mieheni kotona kuin minun kotonani. Heillä oli yksinkertaisesti mukavampaa...(Isäni ei juuri pitänyt lapsista!)
Nyt omat lapseni saavat tehdä juuri niin kuin haluavat. En halua sitoa heitä mihinkään, koska voimme aivan hyvin olla kahden mieheni kanssa. Lastenlapsia haluaisimme toki nähdä, mutta siitäkin päättävät lasten vanhemmat, emme me. Niin kuin yksi kirjoittaja tuolla aiemmin sanoi, paljon vaikuttaa se, miten tullaan ihmisinä toimeen - kaikkien kanssa ei ole samanlaista.
Ajatuksissaan voi olla lasten ja lastenlasten luona niin paljon kuin haluaa... Tai jos haluaa ajatella aivan jotain muuta ja seurustella ystäviensä kanssa, niin siitä vaan!
Mahtaa olla kova elämä sulla! Miten te keksittekin jauhamista joka päivä? Mä en ainakaan kestäis elää tollasen tapauksen kanssa, jonka äiti puuttuu joka asiaan ja tietää parisuhteen asiat paremmin kuin minä.
Äiti soittaa mulle muutaman kerran kuussa ja vaihdetaan kuulumiset. Puhelu kestää yleensä 10-20 min. Isän kanssa soittelen/lähetän sähköpostia jos on asiaa, mutta saattaa mennä kuukausiakin ettei olla yhteyksissä. Vanhempiani näen ehkä 3-4 kertaa vuodessa (asuvat toisella paikkakunnalla).
Etkö tajua että toi sun riippuvuussuhde ei ehkä ole ihan normaali?
tuttavapiiristä...Kyllä minä tunnen enemmän miehiä jotka ovat kiinni äidissään kuin naisia.Eli ei se ihan satua ole...Monta naista ja miestä joilla on läheiset välit äitiinsä tunnen myös.Mielestäni naiset osaavat hoitaa useammin omat asiansa vaikka olisivat äitinsä liian suuren vaikutuksen alla, kun taas miehistä tulee tahdottomia tohvelisankareita jotka eivät osaa itse edes maksaa laskujaan
Täällä naapurissa oli kanssa poika,
hänen äitinsä nukkui pois.Poika meni niin
sekaisin ettei töihin kyennyt,saatikka
ruokaa osannut laittaa.Äiti oli tehnyt
kaiken valmiiksi 50 vuotiaalle pojalleen.
Pitäis nyt vähän olla omatoiminen tai
opetella ruuanlaittoa ja muutakin.
Sitten kun jää yksin,ei osata mitään.
Raskastahan se on vanhempien pois meno
jokaiselle.Mutta aikuinen lapsi pitäis
jo osata huolehtia itsestään.
Olen kyllä kaikki lapset opettanut
itsenäisyyteen,mutta rajat on
ollut asioissa mikä on oikein ja väärin.
Ja lapsesta saakka on otettava vastuuta
asioista.Jos jokin menee väärin neuvotaan
ja opastetaan oikeaan.Ja tärkein että
vanhempia pitää kunnioittaa,terveessä
mielessä.Minulla itselläni oli
hyvät vanhemmat,opettivat huolehtimaan
itsestä ja tekemään työtä.
On jo sen verran ikää kertynyt,nyt osaa
pitää puoliansa.Mutta nuorempana ei uskaltanut
ujo kun oli vielä,ja sitten kun
opetettu vanhempien ihmisten kunnioitus.
Sitä ei varmaan sen takia uskaltanut
anopille sanoa vastaan,kun olin vasta
19 vuotias.Mutta nyt kun ikää on tullut
ja maailma kouluttanut,puolustautuisi.
En kyllä annakaan kenenkään hyppiä
silmilläni enään,jos olen oikeassa.
Sanon kyllä vastaan,mutta hillitysti.
Muistan kun meidän äidille tuli miniä
taloon,maatalo.Samassa asuttiin kaikki.
Mutta en kertaakaan kuullut että he olisivat
mistään riidelleet.Olivat kuin prhaat
kaverit.Vaikka ikäero a oli.
Kaikki työt tekivät kahdestaan,naistentyöt.
Eikä riidelleet koskaan.Oli ihna katsella
heidän ystävyyttä,sen paremmin en voi sanoa.
Itse olen anoppi,en halua sotkeutua
lasteni elämään.Jos he pyytävät apua,
se on eri asia,mut muuten en.Kyselen
kyllä kuulumisia ja käyn kylässä.
Mutta ei sitä joka päivä juosta,
kun on omat maaviljelyshommat tehtävä.
Valitsevat itselleen kaverin,minun on tyytyminen siihen.Toivotan vain onnea heille.
Miniä ei voi ainakaan sanoa,et olisin
riesa.
Kerropa ihan lukuja, montako sellaista tunnet? Tunnetko todellakin edes yhden terveen miehen, joka ei osaa maksaa laskujaan? Tuskin. (Jos kyse on tietokoneella maksamisesta, niin mikä lienee suhdeluku siellä?)
En toki väitä, että mieskin voi jäädä hössöttävän ja holhoavan äidin loukkuun. Itsekin tunnen kaksi. Ikääkin on molempien äideillä jo sen verran, että ovat käytännössä jo poikiensa omaishoidettavina.
Kyse on kuiten äärimmäisen marginaalisesta ryhmästä, joka olisi voinut joutua muuten vaikka laitoshoitoon.
En tunne liioin kovin paljon naisiakaan, jotka todella asuvat äitinsä kanssa. Parisen kymmentä kuitenkin.
Sellaisia kyllä tiedän lukemattomia, jotka ovat naimisissa, mutta kuitenkin yhtä paljon tekemisissä äitinsä, kuin miehensä kanssa. Jos nyt ylipäätään huomiovat miestä mitenkään.
Minusta tämä on sairasta riippuvuutta siinä kuin mustasukkaisuuskin.
Tämä on todella vakava ongelma, joka ei parane haukkumalla miehiä putkiaivoiksi.
Tuo napanuora-asia on kyllä niin totta. Nuoren ihmisen aikuistumisprosessin pitäisi sisältää myös se, että nostaa vanhemmat pois jalustalta. Näkee itsensä tasa-arvoisena heidän rinnallaan ja lakkaa ajattelemasta, että omat vanhemmat ovat kaikkivoipia, erehtytmättömä, täydellisiä jne.
Hieman nuorenpana aina ihmettelin pikkusiskoni suurta kapinoimisen tarvetta. Minä olen ollut aina nöyrä ja kiltti, noudattanut äidin toiveita ja odotuksia. Opiskeluaikana sitten törmäsin tulevaan mieheeni ja meidän yhteinen taival alkoi. Siinä kohtaa tuli ensimmäinen käännös. Huomasin että olin antanut äidin päättää lähes kaikesta! Mutta minunhan elämästä tässä on kyse. Täytyy myötnää että tarvittiin muutama vakava keskustelu mieheni kanssa, äitini dominoivasta asenteesta ennen kuin ymmärsiin laittaa kovaa kovaa vasten.
Olen vasta nyt ymmärtänyt että siskoni toimi paljon viisaammin. Hän päättii irtautua ja itsenäistyä paljon aikaismmin kuin minä ymmärsin. Minä roikuin napanuorassa liian pitkään, joten irtautuminen teki kyllä aika kipeää. Äiti on esittänyt marttyyrin roolian kyllä 10 arvoisesti ja se pistää ihan hirveästi vihaksi. Esimerkkinä voin kertoa omat hääni. Olimme miheni kanssa suunitelleet kaiken juuri niin kuin itse haluamme. Sitten viikko ennen häitä, äiti sai päähänsä että sitä ja tätä muutosta olisi tehtävä. No mehän emme siihen suostuneet ja siitpä syntyi konflikti. Äiti haukkui, että tuleva mieheni on tympeä ja vaikka mitä häntä kohtaan. Puhumisesta ei ollut mitään apua. Hänen piti puhua meille häissä, mutta ei sitten suutaan avannut. Häät menivät täydellisesti suunitelmiemme mukaan ja äidin oli kyllä pakko jälkeenpäin kehua miten ihanat juhlat.
Kaikille äideilla neuvoksi ja etenkin yksinhuoltaja-äideille: Lapsesta täytyy päästää irti. Ei ole tervettä elää lasten kautta tai tunkea heidän elämäänsä. Sillä tavoin vain tukahduttaa toisen hengiltä.
Vastaavasti jokaisen tyttären on syytä päästää irti äidisitä. Ken äidille kumartaa se miehelle pyllistää! Avioliitto tarkoittaa sitä et minusta tulee me, ja se me tarkoittaa miestä ja naista, ei äitiä miestä tytärtä. Mikäli ei ongelmissa seiso puolison rinnalla, saa syyttää itseään jos aviolitto meni päin persettä!
kirjoitukseen täällä. itse taas uskon että lapsista tulee läheisempiä niitten isovanhempien kanssa ketkä asuu lähellä. Itselläni isänäiti on ollut paljon läheisempi ja se johtuu siitä että hän asui naapurissa ja toinen mummo taas 60km päässä. Ja sama juttu omien lasten kanssa. Anoppini asuu 10km päässä ja sen takia ollaankin enemmän tekemisissä heidän kanssa kuin omien vanhempieni jotka asuu 100km päässä. Sen takia myös mieheni vanhemmat ovat läheisempiä lapsilleni kuin omat vanhemmat.
Tuo napanuora-asia koskee kyllä sekä poikien että tyttärien ja äitien välejä, ei vain tyttärien. Eiköhän sen takia nuo murrosiätkin ole niin rajuja kun on tarkoitus irrottautua kotoa ja varsinkin äidistä.