Olen viisikymppinen mies, naimisissa parikymmentä vuotta. Ennen avioliittoani minulla oli vajaan vuoden kestänyt vakava seurustelusuhde, joka päättyi ikävään riitelyyn. Oli meillä hyvätkin hetkemme, joita jäin kaipaamaan. En ole tavannut entistä tyttöystävääni enkä kuullut hänestä mitään.
Vähän aikaa sitten etsin netistä tietoja aivan muista asioista ja löysin yllättäen tietoja tästä naisesta. Tietojen perusteella hän näyttäsi eläneen elämänsä naimattomana ja lapsettomana.
Säikähdin omia tunteitani. Huomasin olevani häneen jollakin tavalla rakastunut, varsinkin kun näin hänen kuvansa netissä. Minulle tuli myös syyllisyyden tunne: Minustako johtuu, että hän ei ehkä ole voinut luottaa keneenkään mieheen kun ilmeisesti on elänyt yksin? Olisin toivonut hänen löytäneen miehen ja perustaneen perheen niin kuin minäkin olen tehnyt.
Tekisi mieli tavata hänet pitkästä aikaa, mutta en kehtaa ottaa yhteyttä. Vaimoni ei varmastikaan hyväksyisi sitä. Ennen naimisiin menoa puhuimme kumpikin avoimesti enitisistä suhteistamme, mutta naimisissa ollessa niitä ei ole tarvinnut kaivaa esille. Rakastan vaimoani. Meillä on hyvä avioliitto. Molemmat lapsemme, jotka ovat murrosikäisiä, ovat syntyneet toivottuina. Uskottomuutta ja mustasukkaisuutta ei ole ollut eikä riitelykään ole mennyt pientä kinastelua pidemmälle.
En olisi uskonut, että tällä iällä voi muuten vakaan miehen tunne-elämä joutua tällaiseen pyöritykseen.
Vähän aikaa sitten etsin netistä tietoja aivan muista asioista ja löysin yllättäen tietoja tästä naisesta. Tietojen perusteella hän näyttäsi eläneen elämänsä naimattomana ja lapsettomana.
Säikähdin omia tunteitani. Huomasin olevani häneen jollakin tavalla rakastunut, varsinkin kun näin hänen kuvansa netissä. Minulle tuli myös syyllisyyden tunne: Minustako johtuu, että hän ei ehkä ole voinut luottaa keneenkään mieheen kun ilmeisesti on elänyt yksin? Olisin toivonut hänen löytäneen miehen ja perustaneen perheen niin kuin minäkin olen tehnyt.
Tekisi mieli tavata hänet pitkästä aikaa, mutta en kehtaa ottaa yhteyttä. Vaimoni ei varmastikaan hyväksyisi sitä. Ennen naimisiin menoa puhuimme kumpikin avoimesti enitisistä suhteistamme, mutta naimisissa ollessa niitä ei ole tarvinnut kaivaa esille. Rakastan vaimoani. Meillä on hyvä avioliitto. Molemmat lapsemme, jotka ovat murrosikäisiä, ovat syntyneet toivottuina. Uskottomuutta ja mustasukkaisuutta ei ole ollut eikä riitelykään ole mennyt pientä kinastelua pidemmälle.
En olisi uskonut, että tällä iällä voi muuten vakaan miehen tunne-elämä joutua tällaiseen pyöritykseen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen hieman yli kolmikymppinen, vapaa ja lapseton poikamies. Mulla on ollut kaksi pidempää suhdetta, jälkimmäisen kanssa asuttiin yhdessäkin monta vuotta. Lisäksi muutamia vähän pidempiä ja lyhempiä suhteita. Elämänkokemuksellani en voi neuvoa sinua mutta ehkä jotakin ajatuksia kuitenkin herätti kirjoituksesi. On mullakin ollut joitakin naisia joista en enää muista edes nimeä, ja taas toisia jotka vielä kymmenen vuoden takaa saavat värähdyksiä ruumiissani aikaiseksi kun muistelen yhteisiä huippuhetkiämme.
Oliskohan sulle päässyt käymään niin että nyt arkinen rutiini hieman väsyttää sinua. Älä nyt vaan hyvä mies rupea sotkemaan elämääsi ja hyvää avioliittoasi jonkun nuoruuden aikaisen hoidon takia. Tee itsellesi ensin selväksi että et aio pilata elämääsi. Kun olet varma itsestäsi niin ota asia puheeksi vaimosi kanssa. Älä nyt sentään kerro että olet vielä 20 vuoden jälkeen ihastunut (et siis rakastunut!) Näin ikään kuin sinetöit asian kertomalla vaimollesi asiasta. Juttelette vaan jossakin sopivassa tilaisuudessa menneistä ajoista joita teillä molemmilla oli ennen toisianne. Teillä on niin vahva suhde ja avioliitto, että pystytte kyllä keskustelemaan asioista. Ja suhteenne sen kun vaan lujituu kun olette avoimia ja juttelette tuntemuksistanne. Sitten otatte jonkun irtioton perheenne kanssa. Menette vaikka lomalle yhdessä, koskas lapsilla olikaan syysloma? Tai sitten järkkäät jotakin hienoa ja mukavaa vaimollesi ja itsellesi.
Älä hyvä mies mene pilaamaan elämääsi!
>>
Meillä on hyvä avioliitto. Molemmat lapsemme, jotka ovat murrosikäisiä, ovat syntyneet toivottuina. Uskottomuutta ja mustasukkaisuutta ei ole ollut eikä riitelykään ole mennyt pientä kinastelua pidemmälle.
Voi että ihana kuulla, että nykyajan miehellä löytyy tuollaiset mielipiteet kuin mies miekkosella. Itsekin tässä vielä toivon ja rukoilen, että rinnalleni löytyisi kumppani joka pysyisi. Tuntuu, että päivän sävel on se, että arkipäivän tultua suhteeseen haetaan jotain jännitystä jostain kolmannesta osapuolesta. Itse uskon, että hyvään parisuhteeseen mahtuu vain kaksi ihmistä. Kannattaa pitää kiinni hyvästä kumppanista ja parisuhteesta. Huonoja suhteita saa niin paljon helpommin...
Kiva lukea että mielipiteeni sai jonkun naisen jossakin päin Suomea hyvälle tuulelle. En oikein tiedä mutta nykymaailmassa tuntuu todellakin perinteiset perhearvot olevan jotenkin poissa muodista. Pintaliito, uraputki ja mammonan perässä juokseminen tuntuvat olevan niin kovin tärkeitä arvoja nyt 2000-luvulla. Mutta eivät ne kuitenkaan taida ihmistä onnelliseksi tehdä. Odotin nytkin kun palasin lukemaan tätä ketjua, että joku valopää olisi kirjoittanut tuolle ketjun avaajalle tyyliin: "antaa palaa vaan, elät vain kerran" -tyyliin, mutta ei sentään..
Mulle riittäisi oikein hyvin jos tapaisin enää yhden ainoan naisen. Mutta tuntuvat olevan vaan kiven alla sellaiset naiset nykymaailmassa.
Mutta teot ratkaisevat.
Olen itse nelikymppinen nainen ja olen itsekin ollut hämmennyksissäni tunteistani nuoruuden rakastettua kohtaan. Itse olen tajunnut, että minulla on jäänyt aikoinaan surutyö tekemättä, rakastin häntä niin kovasti, etten pystynyt eron jälkeen häntä enää ajattelemaan. Olisiko sinullakin sellainen tilanne, että käsittelemättömät surut pyrkivät pintaan?
Minusta ei ole mitään pahaa siinä, että tajuaa rakastavansa ihmistä menneisyydestä. Mutta se miten toimii on sitten ihan eri juttu. Jos otat tuohon nuoruuden tyttöösi yhteyttä, saatat todella järkyttää hänen maailmaansa. Vaikka hän ei olisi sinun takiasi yksin jäänyt ja vaikka hän ei muistelisi sinua, on silti todella vaikeaa kohdata suuria tunteita ihan yhtäkkiä, puun takaa. Tiedän kokemuksesta...
Sinun pitää myös ottaa huomioon vaimosi, niinkuin tekstisi perusteella varmasti teetkin. Mitä tahansa päätätkin tehdä, muista että vaimosi on tavallaan "syytön" kaikkeen tähän. Yritä säästää hänen tunteitaan jos vain voit. Hän voi kokea joutuvansa kilpailemaan jotain ihan mahdotonta nuoruuden ihannetta vastaan ja tunne, että häviää haamulle, voi viedä parisuhteestanne liian paljon voimia.
Harkitse ja harkitse. Suloiset tunteet voivat olla myös ihana voimavara silloin, kun elämä vähän mättää ja on muuten vaikeaa. Tee surutyötä mielessäsi ja jos vain voit, käy ammattiauttajan juttusilla. Saatat nähdä asiat eri valossa kun olet puhunut siitä ääneen. Voimia sinulle!
Kiitos kauniista ja viisaista sanoista. Voimia sinullekin!
Voi luoja mitä itsekeskeisyyttä:
"Minulle tuli myös syyllisyyden tunne: Minustako johtuu, että hän ei ehkä ole voinut luottaa keneenkään mieheen kun ilmeisesti on elänyt yksin?"
Mistähän mahdat tietää, ettei hän ole voinut luottaa keneenkään mieheen ja siksi elää yksin? Ja sinäkö se vain olet syy siihen, että tämä onneton nainen on jäänyt yksin? Ehkä hän on unohtanut, että olet edes olemassa, ehkä sellaista oikeanlaista kumppania ei vain muuten ole osunut kohdalle tai ehkä hän elääkin naisen kanssa, mahdollisuuksia on monia. Keskityhän vaan siihen omaan avioliittoosi, jos se sinulle jotain merkitsee.
Tuohonhan lankeaa vaikka kuinka moni keski-ikäinen, kun huomaa, että elämä on nyt eletty. Vanhuus alkaa. Tätäkö se siis oli. Tähänkö tämä jää?
Älä sure. Ei kannata menneita herätellä henkiin, sillä mikään ei ole sama kuin 30 v. sitten. Tietenkin viisaana miehenä et ota yhteyttä entiseesi,koska hän ei ole missään mielessä enää sama kuin 30 v. sitten, ikääkin on kaksi kertaa enemmän. Hän on muuttunut, ja sinä myös.
Haaveilua ei kukaan estä eikä kiellä. Varmasti vaimosikin joskus ajattelee, millaista olisi ollut, jos sittenkin olisi jatkanut elämää ensirakkautensa kanssa. Ilman tuollaisia ajatuksia saattaisi kuiva arki tuntua liian harmaalta ja kivireeltä.
Yritä piristää omaa avioliittoasi. Se saattaa olla huomattavasti palkitsevampaa kuin menneiden muistelu.
olen 43-vuotias naimisissa oleva nainen ja mieleeni välkähti yllättäen nuoruudenrakastettuni ... täsmälleen samat ajatukset kuin sinulla, samat tunteet.
Lähetin hänelle sähköpostia jossa kerroin tunteistani, sain nopeasti vastauksen jossa kävi ilmi että hän oli ajatellut minusta samoin jo pitemmän aikaa...
Silloin ikäänkuin "heräsin".
Eikä helvetissä, siitähän on 20 vuotta, kaikki on muuttunut, me olemme muuttuneet. Kummallakin on aviopuoliso ja perhe.
Mitä minä oikein olin tekemässä?
Kiitin kauniisti viestistä, toivotin hyvää jatkoa ja toivoin, että jos joskus tapaamme, hymyilemme kauniisti ja kuljemme toistemme ohi...